IX.
SUKUKAMMIO.
Yö oli ehtinyt puoleen, kun van Baerle parka merkittiin Buitenhofin vankiluetteloon.
Vankilassa oli kaikki käynyt sillä tavoin kuin Rosa oli otaksunut. Löytäessään Korneliuksen huoneen tyhjänä joutui kansanjoukko kiihkeän raivon valtaan, ja jos isä Gryphus olisi joutunut noiden vimmastuneiden olentojen käsiin, olisi hän epäilemättä saanut korvata vankinsa.
Mutta heidän vihansa löysi uhrinsa, — veljekset, jotka Vilhelm Oranialainen, tuo varova mies, toimitti murhaajien käsiin sulkemalla kaupungin portit.
Tuli siksi hetki, jolloin vankila tyhjentyi ja hiljaisuus seurasi siellä kauheata ulvontaa, joka jymisten eteni käytäviä pitkin.
Tätä hetkeä oli Rosa käyttänyt hyväkseen poistuakseen salatyrmästä ja päästääkseen isänsäkin sieltä.
Vankila oli aivan tyhjä. Ken olisi jäänyt sinne, kun teurastus oli käymässä Tol-Hekillä!
Vavisten asteli Gryphus rohkean Rosan jälkeen. He ryhtyivät parhaansa mukaan sulkemaan vankilan ovea, mikä ei ollut helppoa, se kun oli puoleksi pirstaleina. Voi nähdä että valtavan vihan laineet siinä olivat avanneet itselleen uoman.
Neljän tienoissa melu uudistui, mutta nyt ei Gryphuksen ja hänen tyttärensä tarvinnut sitä pelätä. Nyt tuotiin vain ruumiit hirsipuuhun ripustettaviksi tavalliselle teloituspaikalle.
Rosa piiloutui uudelleen, mutta sen hän teki päästäkseen näkemästä tuota inhottavaa näytelmää.
Puoliyön aikana kolkutettiin Buitenhofin ovea tai oikeammin sanoen sitä korvaavia telkiä.
Kornelius van Baerleä siellä tuotiin.
Kun vanginvartija Gryphus otti vastaan uuden vieraan ja näki vankiluettelosta hänen rikoksensa laadun, mumisi hän itsekseen ilkeästi hymyillen:
— Kornelius de Wittin kummipoika! Vai niin, lapseni. Sukukammio on nyt tyhjänä, sinä saat sen!
Ja mielissään oivasta pilastaan tuo kiihkeä oranialainen otti lyhtynsä ja avainkimppunsa, viedäkseen Korneliuksen kammioon, josta Kornelius de Witt oli samana aamuna lähtenyt maanpakoon, nimittäin maanpakoon sellaiseen kuin tuo, jota tarkoittivat vallankumousajan suuret henget, julistaessaan valtiotaidon päätotuudeksi lauselman:
»Kuolleet yksin eivät palaa.»
Gryphus valmistautui nyt siis viemään kummipojan kummin huoneeseen.
Matkallaan tuohon huoneeseen epätoivoinen tulpaaninviljelijä ei kuullut muuta kuin koiran haukuntaa, ei nähnyt muuta kuin nuoren tytön kasvot.
Koira tuli esiin muuriin koverretusta komerostaan nuuskimaan
Korneliusta, tunteakseen hänet saadessaan käskyn repiä hänet palasiksi.
Nuori tyttö oli, kuullessaan käsipuun narahtelevan vangin siihen raskaasti nojatessa, avannut porraskäytävän vieressä olevan huoneensa oven. Lamppu, jota hän piti oikeassa kädessään, valaisi hänen raikkaat viehkeät kasvonsa ja tuuhean vaalean kiharatukkansa. Vasemmalla kädellään veti hän valkoista yöpu'intansa kokoon yli rinnan, sillä vangin odottamaton tulo oli herättänyt hänet iltaunestaan.
Siinäpä olis ollut arvokas aihe mestari Rembrandtin siveltimelle! Kiertoportaat lyhdyn punertavassa valossa, niiden yläpäässä synkkä vanginvartija ja surumielinen Kornelius kumartuneena kaidepuun ylitse katsoakseen alas, ja alhaalla kamarin ovella kirkkaassa valaistuksessa nuoruudenhempeyttä uhkuva Rosa, tehden häveliään liikkeensä, joka ei sentään näytä täysin täyttävän tarkoitustaan, sillä ylempänä seisovan Korneliuksen alakuloinen katse kiintyy kuin epämääräisellä hyväilyllä tyttösen pyöreihin valkoisiin olkapäihin.
Ja portaitten alapäässä, missä yksityiskohdat häipyvät pimeään, peto kiiluvine silmineen ja kalisuttaen ketjuaan, jonka renkaat Rosan lampun ja Gryphuksen lyhdyn yhtynyt valo saattaa hohtoisina kimmeltämään.
Mutta sitä surumielistä ilmettä mestari ei olisi voinut samalla kertaa kuvata taulussaan, joka levisi Rosan kasvoille hänen nähdessään kauniin nuoren miehen kalpeana nousevan hitaasti portaita ylös ja käsittäessään isänsä lausuneen hänelle kammottavat sanansa:
— Vien teidät sukukammioon!
Tuo esittämämme näytelmä kesti hetkisen vain, paljoa vähemmän aikaa kuin me olemme tarvinneet kuvaamiseen. Sitten jatkoi Gryphus matkaansa, Korneliuksen täytyi seurata häntä, ja viisi minuuttia myöhemmin hän saapui kammioon, jota meidän ei tarvitse kuvata, koska lukija tuntee sen jo ennestään.
Viitattuaan sormellaan vuoteeseen, jossa oli niin paljon kärsinyt tuo marttyyri, jonka sielu oli tänään palannut Jumalan tykö, Gryphus otti lyhtynsä ja poistui.
Jäätyään yksin Kornelius heittäytyi vuoteelle, mutta hän ei voinut lainkaan vaipua uneen. Alinomaan kiintyi hänen katseensa pieneen ristikkoakkunaan, joka sijaitsi Buitenhofin torille päin. Hän näki puitten latvojen yläpuolella aamun ensi hohteen, joka valkoisen vaipan kaltaisena laskeusi yli maan.
Yön kuluessa oli Kornelius väliin kuullut hevosten kiitävän täyttä laukkaa yli torin sekä vahtien raskaiden askelten kalskahtelevan kivityksellä, ja länsituulen sytyttämien musketinlunttujen säihke oli tuon tuostakin kirkastanut vankilan akkunan.
Mutta valkenevan päivän hopeoidessa talojen kupukatot Kornelius lähestyi akkunaa, kärsimätönnä näkemään joitakin elonmerkkejä, ja surumielisenä loi hän katseen yli tienoon.
Torin toisessa päässä siinsi aamu-usman keskeltä tummahko esine vaaleiden talojen muodostamaa taustaa vastaan.
Kornelius tunsi sen hirsipuuksi.
Tässä hirsipuussa riippui kaksi muodotonta olentoa tai paremminkin kaksi veristä luurankoa.
Kunnon haagilaiset olivat anastaneet uhriensa lihan, mutta olivat olleet kyllin tunnontarkkoja ilmoittaakseen syyn hirsipuuhun kiinnitetyllä suunnattomalla levyllä.
Tuolta ylhäältä saattoi Kornelius nuorilla silmillään lukea seuraavat rivit, jotka oli piirtänyt jonkun töhertäjän taitamaton sivellin:
»Tässä riippuu suuri petturi nimeltä Jan de Witt ja vähäpätöinen konna
Kornelius de Witt, edellisen veli, molemmat kansan vihollisia, mutta
Ranskan kuninkaan uskollisia ystäviä.»
Kornelius puhkesi kauhun huutoon, ja tuskasta mieletönnä hän käsin ja jaloin iski oveensa, ja niin tarmokkaasti ja hätääntyneesti, että Gryphus raivostuneena kiiruhti hänen luoksensa, suunnaton avainkimppu kädessä.
Hän avasi oven, uhkaillen kauheilla sadatuksilla vankia, joka häiritsi häntä luvattomalla ajalla.
— No, mutta tämäpä vasta! Onko tämä uusi de Witt hullu! Noilla de
Witteillä on paholainen nahkassaan!
— Tulkaa, tulkaa, sanoi Kornelius, tarttuen hänen käsivarteensa ja vetäen hänet akkunan luo, — mitä merkitsee tuo mitä tuolta olen lukenut?
— Mistä sitten?
— Tuolta levyltä!
Ja kalpeana, vavisten ja huohottaen hän osotti torin takana olevassa hirsipuussa nähtävää kyynillistä kirjoitusta.
Gryphus tyrskähti nauruun.
— Kas vain, kas vain! virkahti hän. — Olette siis itse lukenut sen!
Siinä näette, rakas herra, mihin joutuu antautuessaan salavehkeisiin
Oranian prinssin vihollisten kanssa.
— Herrat de Witt on murhattu! mumisi Kornelius hiki otsalla ja vaipui vuoteelle, kädet herpoutuneina ja silmät ummessa.
— Herroja de Witt on kohdannut kansan tuomio, lausui Gryphus. — Sanotteko te sitä murhaamiseksi? Minä nimittäisin sitä tuomion täytäntöönpanoksi.
Mutta huomatessaan ettei vanki ollut ainoastaan tyyntynyt, vaan käynyt tiedottomaksi, hän läksi huoneesta, paiskasi oven kiinni ja antoi salpojen kalisten pudota paikoilleen.
Tointuessaan oli Kornelius yksin, ja hän käsitti nyt että hän huoneesta, jossa nyt oli, sukukammiosta, kuten Gryphus oli sitä nimittänyt, oli siirtyvä kuolon maille.
Ja ollen filosofi ja ennen kaikkea kristitty, hän alkoi rukoilla kumminsa ja hänen veljensä sielun puolesta ja pyrki sitten tyytymään kohtaloonsa, mitä kärsimyksiä Jumala katsoisikin hyväksi hänelle lähettää.
Laskeuduttuaan sitten taivaasta maailmaan ja maailmasta vankikoppiinsa sekä tultuaan täysin vakuutetuksi että oli tässä kopissa yksin, hän otti poveltaan esiin mustan tulpaanin sipulit ja piilotti ne huoneen pimeimpään nurkkaan kiven taakse, jota käytettiin tuon vankikoppiin tavanmukaisesti kuuluvan vesiruukun alustana.
Hukkaan oli siis mennyt niin monen vuoden työ! Turhiin olivat rauenneet kaikki riemukkaat toiveet! Tuho oli saavuttava hänen kasvattinsa, kuten hänet itsensä kuolema! Tässä vankilassa ei hän ollut näkevä kasvin kortta, ei multahiukkasta, ei auringon sädettä!
Tuo ajatus saattoi Korneliuksen vaipumaan synkän epätoivon valtaan, josta vasta muuan odottamaton tapahtuma hänet herätti.
Mikä tuo tapahtuma oli?
Siitä pyydämme saada kertoa seuraavassa luvussa.