X.
VANGINVARTIJAN TYTÄR.
Samana iltana, kun Gryphus toi vangille hänen muonansa, hän avatessaan kammion oven luiskahti kostealta astuimelta ja kaatui. Mutta pyrkien tukemaan itseään kädellään hän katkaisi käsivartensa ranteen yläpuolelta.
Kornelius teki liikkeen vartijaa kohden. Mutta tämä ei pitänyt tapahtumaa liioin vaarallisena, vaan lausui:
— Ei ole hätää, pysykää paikoillanne!
Ja hän pyrki nousemaan käsivartensa nojassa, mutta luu taipui. Silloin
Gryphus tunsi tuskaa ja päästi huudon.
Hän käsitti että oli taittanut käsivartensa, ja tuo mies, joka oli niin kova muille, vaipui pyörtyneenä huoneen kynnykselle ja jäi siihen makaamaan liikkumatonna ja kylmänä kuin kuollut.
Tällä aikaa oli vankihuoneen ovi ollut auki ja Kornelius likimmittäin vapaa.
Mutta hänelle ei tullut mieleenkään ajatus käyttää tätä seikkaa hyväksensä. Nähdessään käsivarren taipuvan ja kuullessaan, minkä äänen se silloin synnytti hän ymmärsi, että kysymyksessä oli luunmurto ja että se tuotti tuskaa, eikä hän halunnut muuta kuin toimittaa apua kärsivälle, niin pahantahtoisena kuin tämä puolestaan olikin esiintynyt häntä kohtaan.
Gryphuksen kaatua romahdettua ja päästettyä tuskanhuutonsa alkoi porraskäytävästä kuulua nopeita askelia, ja pian kohtasi Korneliuksen katsetta näky, joka sai hänet hämmästyksestä huudahtamaan, ja tuota huudahdusta säesti nuoren tytön kirkaisu.
Kirkaiseva tyttö oli kaunis friisitär, joka nähdessään isänsä maassa ja vangin kumartuneena hänen ylitsensä ja tuntien isänsä raakuuden oli luullut Gryphuksen sortuneen maahan taistellessaan raivokkaasti vangin kanssa.
Kornelius oivalsi heti paikalla mitä ajatuksia tyttösen mielessä liikkui.
Mutta päästyään tuokiossa asiasta selville ja häpeissään epäluulostaan tyttö katsoi kyynelsilmin Korneliukseen ja lausui:
— Anteeksi ja kiitoksia, hyvä herra. Antakaa anteeksi ajatukseni ja sallikaa minun kiittää teitä siitä mitä teette!
Punehtuen vastasi Kornelius:
— Täytän ainoastaan velvollisuuteni kristittynä auttaessani lähimäistäni.
— Ja auttaessanne häntä olette unohtanut hänen tämänaamuiset loukkaavat sanansa. Herra, siinä ilmenee muutakin kuin inhimillisyyttä ja kristillisyyttä!
Kornelius katsahti hämmästyneenä tyttöön, peräti ihmeissään kuullessaan kansan naisen puhuvan samalla niin ylevästi ja osaaottavaisesti.
Mutta hän ei ehtinyt lausua ilmi kummastustaan. Toipuen avasi Gryphus silmänsä ja samassa palasi myös hänen tavallinen raakuutensa.
— Kas vain, lausui hän. — Minä teen parastani toimittaakseni vangille hänen ateriansa hyvissä ajoin. Kiireessä kaadun ja taitan käsivarteni, ja minut jätetään makaamaan lattialle.
— Vaiti, isä, sanoi Rosa. — Teette vääryyttä tälle nuorelle herralle, joka tänne tullessani teki parastansa teitä auttaaksensa.
— Todellako? kysyi Gryphus epäilevästi.
— Se on kyllä totta, ja olen valmis edelleenkin suomaan teille apua.
— Te? ihmetteli Gryphus. — Oletteko sitten lääkäri?
— Se on päätoimeni, sanoi vanki.
— Osaatte siis asettaa käsivarteni paikoilleen?
— Varsin hyvin.
— Ja mitä te tarvitsette sitä varten?
— Kaksi puulastaa ja liinakaistaleen.
— Kuulet siis, Rosa, lausui Gryphus, — että vanki lupaa asettaa käsivarteni paikoilleen. Siten pääsen mitään maksamasta. Auta minut maasta, olen kuin lyijyä!
Rosa kumartui potilasta kohden, ja tämä kietoi terveen kätensä hänen kaulaansa ja ponnistihe pystyyn, ja Kornelius työnsi nojatuolin hänen luoksensa, ettei hänen tarvinnut kävellä.
Gryphus istui tuoliin ja lausui kääntyen tyttärensä puoleen:
— Etkö sinä kuullut? Mene noutamaan mitä tarvitaan!
Rosa läksi ja palasi hetken kuluttua mukanaan kaksi tynnörinlautaa ja liinakangasta.
Sillaikaa oli Kornelius riisunut takin vanginvartijan yltä ja työntänyt hänen hihansa ylemmäksi.
— Voitteko käyttää näitä, herra? kysyi Rosa.
— Kyllä, neiti, lausui Kornelius, luoden silmäyksen noudettuihin esineisiin. — Ne ovat varsin hyvät. Työntäkää nyt pöytä lähemmäksi. Asetan isänne käsivarren sen nojaan.
Rosa teki niin, ja Kornelius kohotti taittuneen käsivarren pöydälle, siten että kämmen oli pöytää vasten, asetti murtuneen luun taitavasti oikeaan asentoon ja lastat paikoilleen ja kääri liinakankaan niiden ympärille.
Juuri hänen pistäessään viimeisen neulan vanginvartija meni uudelleen tiedottomaksi.
— Noutakaa etikkaa, neiti, lausui Kornelius. — Hierokaamme sillä hänen ohimoitaan, niin hän toipuu.
Mutta saamastaan käskystä välittämättä Rosa lähestyi vankia, tultuaan vakuutetuksi että Gryphus oli tiedotonna.
— Herra, lausui hän, — palvelus palveluksesta!
— Mitä tarkoitatte, kaunis lapsukaiseni? kysyi Kornelius.
— Tuomari, joka huomenna tulee teitä tutkimaan, kävi tänään tiedustelemassa, missä huoneessa te olette. Kuullessaan teidän olevan herra Kornelius de Wittin kammiossa hän nauroi tavalla, joka saattoi minut arvelemaan, ettei teillä ole hyvää odotettavissa.
— Mutta, kysyi Kornelius, — mitä voivat he minulle tehdä?
— Näettekö nuo luurangot?
— Mutta en ole tehnyt mitään rikollista, vastasi Kornelius.
— Olivatko sitten nuo rikollisia, jotka riippuvat tuolla runneltuina, silvottuina?
— Olette oikeassa, sanoi Kornelius synkistyen.
— Yleinen mielipide vaatii teidän julistamistanne syylliseksi, jatkoi Rosa. — Mutta olittepa syyllinen tai syytön, niin tutkitaan asianne huomenna, ja ylihuomenna on tuomionne langennut. Nykyisin ei vitkastella.
— Mitä tarkoitatte tuolla puheellanne, neiti?
— Tarkoitan sitä, että minä olen yksin ja olen heikko. Isäni on tainnoksissa, koiralla on kuonokoppa, eikä siis mikään estä teitä pakenemasta. Siis — pelastakaa henkenne — se on neuvoni!
— Mitä sanottekaan?
— Sanon, etten ole voinut pelastaa herra Kornelius ja herra Jan de Wittiä, ja tahtoisin nyt pelastaa teidät. Mutta kiiruhtakaa! Isäni jo tointuu, hetken kuluttua hän avaa silmänsä, ja silloin on liian myöhäistä. Te epäröitte?
Itse asiassa tuijotti Kornelius liikkumatonna Rosaan, mutta hän ei näyttänyt tajuavan hänen sanojansa.
— Ettekö te ymmärrä? kysyi tyttö kärsimätönnä.
— Varsin hyvin, mutta…
— Mitä sitten?
— En tahdo noudattaa neuvoanne. Te joutuisitte siitä syytteeseen.
— Mitä sillä olisi väliä? lausui Rosa punehtuen.
— Kiitän teitä, lapseni, lausui Kornelius, — mutta minä jään tänne.
— Te jäätte tänne! Oi Jumalani, Jumalani! Ettekö te sitten ymmärrä että teidät tuomitaan … tuomitaan kuolemaan, kuolemaan mestauslavalla, — ja kenties teidät murhataan ja silvotaan palasiksi kuten herra Jan ja herra Kornelius! Taivaan tähden, elkää välittäkö minusta, vaan paetkaa tästä huoneesta. Tämä tuottaa onnettomuutta de Witteille!
— Mitä! huudahti vanginvartija heräten tajuihinsa. — Ken täällä puhuu noista kurjista pettureista, noista de Witt konnista?
— Elkää kiivastuko, lausui Kornelius lempeästi hymyillen. — Kuuma veri on luunmurrolle vaarallista.
Sitten hän lausui hiljaa Rosalle:
— Lapseni, olen viaton ja olen tyynenä kuuleva tuomioni.
— Vaiti! lausui Rosa.
— Miksikä niin?
— Isäni ei saa aavistaa, että olemme puhelleet keskenämme.
— Mitä haittaa siitä olisi?
— Mitäkö haittaa? Hän ei sallisi minun enää lainkaan tulla tänne, sanoi tyttö.
Tuo avomielinen vastaus saattoi Korneliuksen hymyilemään. Hänestä oli, kuin olisi hänelle onnettomuudessaan suotu hiukan onneakin.
— Mitä te siellä mumisette? kysyi Gryphus nousten seisomaan, tukien oikeata käsivarttaan vasemmalla.
— Herra vain antaa ohjeita, miten teitä on hoidettava.
— Ohjeita, miten minua on hoidettava! Minua hoidettava! Minä annan myöskin sinulle ohjeita, kaunokaiseni!
— Mitä ohjeita sitten?
— Ettet enää toiste tule vankien huoneeseen, tai jos tulet, että poistut sieltä mahdollisimman pian. Siis marssit nyt täältä pois minun edelläni. Ja nopsaan!
Rosan katse lausui:
— Siinä sen näette!
Korneliuksen katse vastasi:
— Tapahtukoon Jumalan tahto!