XX.
MITÄ TÄMÄN VIIKKOKAUDEN KULUESSA OLI TAPAHTUNUT.
Seuraavana päivänä kuuli Kornelius luukkunsa takaa rapinaa, kuten Rosalla heidän ystävyytensä päivinä oli ollut tapana ilmoittaa tulostansa.
Voi arvata ettei Kornelius ollut kovin kaukana ovesta, jonka luukun takaa oli ilmestyvä tuo viehättävä olento, jota vailla hänen oli täytynyt olla niin kauan.
Rosa, joka odotti häntä lamppu kädessä, teki ehdottomasti hämmästystä ilmaisevan liikkeen, nähdessään vangin niin alakuloisena ja kalpeana.
— Te olette sairas, herra Kornelius? kysyi hän.
— Kyllä, neiti, vastasi Kornelius, — sairas ruumiin ja sielun puolesta.
— Näin ettette enää syönyt, sanoi Rosa. — Isäni sanoi ettette enää edes noussut vuoteelta. Silloin kirjoitin teille, teitä rauhoittaakseni, tuosta aarteesta, joka aiheutti levottomuutenne.
— Ja minä puolestani, sanoi Kornelius, — vastasin teille. Nähdessäni teidät jälleen täällä, rakas Rosa, luulin teidän saaneen kirjeeni.
— Olette oikeassa, olen sen saanutkin.
— Ette voi puolustukseksenne sanoa ettette osaisi lukea. Te luette sujuvasti ja sitä paitsi olette edistynyt suunnattomasti kirjoituksessakin.
— Olette oikeassa. En ole ainoastaan saanut kirjettänne, vaan myöskin lukenut sen. Sentähden tulin katsomaan, olisiko jotain keinoa saada teidät jälleen terveeksi.
— Saada minut terveeksi! huudahti Kornelius. — Sananne herättävät toiveen, että teillä on minulle hyviä uutisia.
Rosa joko ei ymmärtänyt näihin sanoihin liittyvää katsetta tai ei ollut sitä ymmärtävinään. Hän vastasi vakavasti:
— Minulla on vain kerrottavaa teidän tulpaanistanne, jonka takia tiedän teidän olevan niin vakavasti huolissanne.
Rosa lausui nuo sanat niin jäykkään tapaan, että Kornelius vavahti.
Innokas tulpaaninviljelijä ei käsittänyt mitä kaikkea lapsi parka pyrki salaamaan välinpitämättömyydellään, otellen yhä kilpailijattarensa, mustan tulpaanin kanssa.
— Oi, mumisi Kornelius, — siis yhä vielä, yhä vielä! Hyvä Jumala, enkö ole sanonut teille, Rosa, että ajattelin yksin teitä, että te olitte huolieni ainaisena esineenä, että kaipasin yksin teitä, että te poissaolollanne riistitte minulta ilman, lämmön, valon, elämän!
Rosa hymyili alakuloisesti.
— Oi, sanoi hän, — teidän tulpaaninne on ollut suuressa vaarassa.
Kornelius vavahti ehdottomasti, tarttuen siten ansaan, jos Rosan sanat todella olivat ansaksi tarkoitetut.
— Suuressa vaarassa! huudahti hän vavisten. — Hyvä Jumala, missä vaarassa?
Rosa katsoi häneen lempeän säälivästi, tuntien vaativansa tuolta mieheltä mahdottomia ja olevansa pakotettu pitämään hyvänänsä hänen heikkoutensa.
— Te olitte oikeassa, sanoi Rosa, — tuo ihailija, herra Jakob, ei tullut minun tähteni.
— Kenen tähden hän sitten tuli? kysyi Kornelius levotonna.
— Hän tuli tulpaanin tähden.
— Oi! huudahti Kornelius, kalveten enemmän kuullessaan tuon uutisen kuin oli kalvennut, kun Rosa erehtyen oli kaksi viikkoa aikaisemmin kertonut hänelle Jakobin tulleen hänen tähtensä.
Rosa näki hänen kauhistuksensa, ja Kornelius voi hänen kasvojensa ilmeestä arvata hänen ajattelevan sitä, mitä me juuri lausuimme.
— Suokaa anteeksi, Rosa, sanoi hän, — minähän tunnen teidät, — tunnen hyvyytenne ja rehellisen sydämenne. Jumala on antanut teille ajatus-, arvostelu- ja liikkumiskyvyn sekä voimaa puolustautua, mutta vaaranalaiselle tulpaani raukalleni Jumala ei ole antanut mitään tästä kaikesta.
Vastaamatta mitään vangin puolustukseen Rosa jatkoi:
— Teidän käytyänne levottomaksi tuon ihmisen takia, joka oli seurannut minua puutarhaan ja jonka tunsin Jakobiksi, minä kävin vielä levottomammaksi kuin te. Menettelin siis siten kuin olitte käskenyt, seuraavana päivänä sen jälkeen kuin viimeksi kävin luonanne, ja jolloin te sanoitte…
Kornelius keskeytti hänet.
— Pyydän vielä kerran anteeksi, Rosa, huudahti hän. — Nuo sanani olivat mielettömiä. Olen jo pyytänyt anteeksi ja pyydän vielä kerran! Ettekö sitten aio koskaan enää leppyä!
— Seuraavana päivänä, jatkoi Rosa, — menin minä puutarhaan, muistaen mitä olitte sanonut … muistaen kuinka olitte kehottanut minua salajuonella hankkimaan tietoa siitä, tarkoittiko tuon inhottavan miehen ihailu minua vai tulpaania.
— Olette oikeassa, hän on todella inhottava… Tehän vihaatte myöskin tuota ihmistä?
— Vihaan toden totta, sanoi Rosa, — sillä hän on syypää viime viikolla kestämiini kärsimyksiin!
— Oi, te olette siis myöskin kärsinyt, Rosa? Kiitän teitä noista sanoistanne!
— Tuon onnettoman illan jälkeisenä päivänä, jatkoi Rosa, — menin siis puutarhaan, ja astellessani kohden lavaa, johon aioin istuttaa tulpaanin, katsahdin tuon tuostakin taakseni, nähdäkseni seuraisiko minua joku, kuten edellisellä kerralla.
— Ja kuinka oli? kysyi Kornelius.
— Sama haamu hiipi portista sisään ja muurin vieritse seljapensasten taakse.
— Ettehän ollut häntä näkevinänne? kysyi Kornelius, muistaen vielä tarkoin Rosalle antamansa neuvot.
— Kumarruin lavaa kohden ja kaivoin sitä lapiolla, ikäänkuin olisin istuttanut sipulin.
— Entä hän … hän … mitä hän teki sillä aikaa?
— Näin kuinka hänen silmänsä kiiluivat kuin tiikerin silmät pensaikon takaa.
— Siinä näette! siinä näette! sanoi Kornelius.
— Kun työni oli olevinaan lopussa, läksin pois.
— Mutta ainoastaan puutarhan portin taakse, eikö niin? Niin että voitte portin taikka lukon raosta nähdä mitä hän teki teidän mentyänne?
— Hän odotti hetken, ollakseen varma etten enää palaisi, sitten hän syöksähti kuin susi piilopaikastaan, kulki pitkää kiertotietä lavan luo, ja saavutettuaan päämaalinsa, nimittäin sen lavan, jota äskettäin oli muokkailtu, hän pysähtyi välinpitämättömän näköisenä, katsahti joka suuntaan, silmäili läheisten rakennusten joka akkunaa, tarkasteli maata, taivasta ja ilmaa, ja tultuaan vakuutetuksi että oli aivan yksin, turvassa kaikkein ihmisten katseilta, hän hyökkäsi lavan kimppuun, upotti kätensä pehmeään maahan ja otti sieltä multakimpaleen, jonka paloitteli varovasti, nähdäkseen oliko sipuli sen sisässä. Kolmeen kertaan uudistui tuo temppu ja yhä suuremmalla kiihkeydellä, kunnes hän lopuksi alkoi käsittää joutuneensa jonkun salajuonen uhriksi. Silloin pyrki hän voittamaan tulisen kiihkonsa, otti haravan, tasoitti maan, jättääksensä sen samaan tilaan kuin missä se oli hänen tullessaan, ja häpeissään ja nyrpeissään hän läksi kulkemaan kohden porttia, tavotellen huvikseen kävelevän henkilön välinpitämätöntä kasvoinilmettä.
— Oi tuota katalaa, mumisi Kornelius, pyyhkiellen pois otsaansa pitkin virtaavia hikipisaroita. — Oi tuota katalaa! Vaan johan sen arvasin! Mutta miten on sipulin laita, Rosa? Valitettavasti on jo hiukan myöhäistä istuttaa se.
— Sipuli on ollut jo kuusi päivää maassa.
— Missä sitten? Kuinka niin? huudahti Kornelius. — Hyvä Jumala, kuinka varomatonta! Missä se on? Minkälaisessa maassa? Onko se sopivalla paikalla puutarhassa? Eikö tuo inhottava Jakob voi sitä löytää ja varastaa?
— Ei, ellei hän lyö rikki huoneeni ovea.
— Se on siis teidän huoneessanne, Rosa, sanoi Kornelius hiukan rauhoittuneena. — Mutta millaisessa mullassa, millaisessa astiassa? Estehän liene pannut sitä juurtumaan veteen, kuten Haarlemin ja Dordrechtin kunnon naiset, jotka itsepintaisesti kuvittelevat että vesi voisi korvata mullan, — vesi, jossa on kolmekymmentäkolme osaa happea ja kuusikymmentäkuusi osaa vetyä, jota vastoin… Mutta mitä minä tässä teille juttelenkaan…
— Se kuuluu todellakin hiukan liian oppineelta minun korvissani, vastasi Rosa hymyillen. — Tyydyn siis vastaamaan teille, teitä rauhoittaakseni, että sipulinne ei ole vedessä.
— Vapautatte minut suuresta huolesta.
— Se on oivassa kiviruukussa, joka on juuri samankokoinen kuin se, johon te olitte istuttanut oman sipulinne. Se kasvaa maassa, jonka olen valmistanut sekoittamalla kolmeen neljäsosaan mitä oivallisinta puutarhamultaa neljäsosan tieltä ottamaani maata. Oi, olen kuullut teidän ja tuon Jakob konnan — kuten te häntä nimitätte — niin usein sanovan millaisessa mullassa tulpaanin tulee kasvaa, että tiedän sen yhtä hyvin kuin Haarlemin etevin puutarhuri.
— Ja nyt on vielä jäljellä kysymys päivänpaisteesta. Mitä siitä tiedätte kertoa?
— Nyt se on koko päivän päivänpaisteessa, milloin aurinko vain paistaa. Mutta kun se on noussut maasta esiin ja päivänpaiste on käynyt kuumemmaksi, menettelen minä kuten te teitte, rakas herra Kornelius. Pidän sitä itäänpäin olevalla akkunallani kello kahdeksasta aamulla kello yhteentoista, ja länteenpäin olevalla kello kolmesta iltapäivällä kello viiteen.
— Oikein, oikein! huudahti Kornelius. — Te olette oiva puutarhuri, ihana Rosani. Mutta pelkään että tulpaanini hoito vie kaiken aikanne.
— Se on kyllä totta, sanoi Rosa, — mutta mitäpä sillä on väliä. Teidän tulpaaninne on minun tyttäreni. Omistan sille sen ajan, jonka omistaisin lapselleni, jos olisin äiti. Ainoastaan rupeamalla sen äidiksi, lisäsi hän hymyillen, — voin lakata olemasta sen kilpailijatar.
— Hyvä, rakas Rosa! mumisi Kornelius, luoden nuoreen tyttöön katseen, joka tulkitsi paljoa ilmeisemmin rakastavan miehen kuin tulpaaninviljelijän tunteita ja hiukan lohdutti Rosaa.
Nyt seurasi hetken vaitiolo, kun Kornelius pyrki ristikon takaa tavottamaan Rosan kättä, jonka tämä veti pois.
— Siis kuusi päivää on sipuli jo ollut maassa, jatkoi Kornelius.
— Niin kyllä, herra Kornelius, vastasi tyttö.
— Eikö se vielä ole versonut esiin?
— Ei, mutta luulen taimen tulevan esiin huomenna.
— Huomisiltana saan taas kuulla siitä, kuten teistä itsestännekin, eikö niin, Rosa? Tyttärenne, kuten sitä nimititte, kiinnittää suuressa määrin mieltäni, mutta sen äiti vielä melkoista enemmän.
— Huomennako? sanoi Rosa, luoden salaa katseen Korneliukseen. — En tiedä, voinko tulla huomenna.
— Hyvä Jumala! sanoi Kornelius. — Miksi ette voisi tulla huomenna?
— Minulla on tuhansia tehtäviä.
— Ja minulla aina vain yksi ja sama.
— Niin, rakastaa tulpaanianne.
— Rakastaa teitä, Rosa.
Rosa pudisti päätänsä.
Jälleen seurasi äänettömyys.
— Kaikki vaihtelee luonnossa, sanoi van Baerle katkaisten vaitiolon. — Kevään kukkasia seuraavat toiset kukat, ja mehiläiset, jotka hellästi hyväilivät orvokkeja ja kultalakkoja, lähestyvät taas yhtä rakastavaisina kuusamaa, ruusuja, jasmiineja, päivänkukkia ja kurjenpolvia.
— Mitä te tuolla tarkoitatte? kysyi Rosa.
— Sitä, neiti, että teitä huvitti aluksi kuulla iloistani ja huolistani. Te vaalitte yhteisen nuoruutemme kukkaa. Mutta minun kukkani oli tuomittu kuihtumaan varjossa. Vangin toiveitten ja ilojen kukkatarhalla on vain yksi vuodenaika. Se ei ole noiden ihanain kukkatarhojen vertainen, joissa ilma on raikas ja päivä paistaa. Kun kevätsato on korjattu, entävät mehiläiset sellaiset kuin te, hentovartaloiset, kultasarviset mehiläiset, läpikuultavin siivin ristikkojen välitse pois, paeten kylmää, yksinäisyyttä, alakuloisuutta, hakemaan sulotuoksua ja lämpöä, hakemaan onnea!
Rosa loi Korneliukseen katseen, jota tämä ei huomannut. Hän oli luonut silmänsä taivaalle.
Huoaten hän jatkoi:
— Te olette hylännyt minut, neiti Rosa, saadaksenne iloita kaikista vuodenajoista. Olette oikeassa, eikä minulla ole syytä valittaa. Mitä oikeutta minulla olisi vaatia teiltä uskollisuutta?
— Uskollisuutta! huudahti Rosa, salaamatta enää kyyneleitä, jotka vierivät pitkin hänen poskiansa. — Enkö minä sitten ole ollut teille uskollinen?
— Onko tuo uskollisuutta, huudahti Kornelius, — kun hylkäätte minut, jätätte minut tänne kuolemaan?
— Mutta herra Kornelius, lausui Rosa, — enkö tee hyväksenne kaikkea mitä voin tehdä, kun tuottaakseni teille huvia hoitelen tulpaanianne?
— Tuo puheenne on katkeraa, Rosa. Te luette minulle viaksi ainoan sekoittamattoman ilon, joka minulla on ollut tässä maailmassa.
— En lue teille mitään viaksi, herra Kornelius, — ellen kenties sitä syvää surua, jota tunsin, kun minulle Buitenhofissa kerrottiin että teidät oli tuomittu kuolemaan.
— Mutta teitä harmittaa se, että minä pidän kukkasista.
— Ei se, että te niistä pidätte, herra Kornelius, vaan siitä olen suruissani, että te pidätte niistä enemmän kuin minusta.
— Oi rakas, rakas lemmittyni, huudahti Kornelius, — katsokaa, kuinka käteni vapisevat, kuinka otsani on kalpea, — kuunnelkaa, kuunnelkaa kuinka sydämeni sykkii, — ei siksi, että musta tulpaani minulle suopeasti hymyilisi, — ei, vaan siksi, että te hymyilette minulle, teidän otsanne lähestyy minua, — siksi, että minusta tuntuu, vaikka sitä tuskin rohkenen uskoakaan, kuin tavottelisivat pakenevat kätenne minun käsiäni, kuin tuntisin kauniiden kasvojenne lämmön kylmän ristikon takaa. Rosa, rakkaani, tuhotkaa mustan tulpaanin sipuli, hävittäkää idussansa tuo kukka, riistäkää minulta viaton ja ihana unelma, joka on elämääni sulostuttanut, — riistäkää minulta muutkin rikkaampiväriset, komeammat, viehkeämmät kukat, riistäkää ne kaikki tyyni, te kateellinen kukkanen, joka ette suvaitse rinnallanne muita kukkasia, mutta suokaa minulle ilo kuulla äänenne, kuulla askeleenne porraskäytävästä, nähdä liikkeenne, nähdä silmienne säihky synkän ristikkoni takaa, suokaa minulle vakuutus, että rakastatte minua, kuten minä teitä! Rakastakaa minua, Rosa, sillä minä rakastan teitä yli kaiken maailmassa!
— Lukuunottamatta mustaa tulpaania, huokasi Rosa, jonka itsepintaiset kädet vihdoinkin suostuivat hyväillen antautumaan Korneliuksen suudeltaviksi.
— Yli kaiken, Rosa.
— Voinko luottaa teihin?
— Kuin Jumalaan.
— Mutta tuo vakuutuksenne ei velvoita teitä rakastamaan minua kovinkaan paljoa.
— Valitettavasti ei, — mutta se velvoittaa teitä johonkin.
— Mihinkä sitten?
— Pysymään toistaiseksi naimatonna.
Rosa hymyili.
— Oi kuinka itsekäs te olette, sanoi hän. — Teillä on lemmitty, jota jumaloitte. Te ajattelette vain häntä, uneksitte vain hänestä. Kun teidät tuomitaan kuolemaan, omistatte mestauslavalla viimeisen huokauksenne hänelle. Ja kumminkin te vaaditte minua, tyttö parkaa, luopumaan tulevaisuudentoivoistani, kunnianhimostani.
— Mutta mistä lemmitystä te sitten puhutte? kysyi Kornelius, hakien turhaan muistinsa kätköistä naista, jota Rosa olisi voinut tarkoittaa.
— Teidän tummasta kaunottarestanne, hyvä herra, — tuosta solakkavartisesta, hentojalkaisesta, ylväästä kaunottaresta. Puhun kukastanne.
Kornelius hymyili.
— Mutta entä te, kunnon Rosani. Lukuunottamatta ihailijaanne Jakobia, jonka sydän tosin kuuluu toiselle, teillä on liuta kosiskelijoita, jotka teitä imartelevat. Muistatteko, mitä te minulle kerroitte Haagin ylioppilaista, upseereista, kauppapalvelijoista? Eikö Loewesteinissä ole lainkaan kauppapalvelijoita, ei upseereja eikä ylioppilaita?
— On, yllin kyllin.
— Ja ne kirjoittelevat?
— Niin tekevät.
— Ja nyt, kun te osaatte lukea…
Ja Kornelius huokasi ajatellessaan että Rosan oli kiittäminen juuri häntä, vanki parkaa, siitä että osasi lukea rakkaudenkirjeensä.
— Mutta lukiessani nuo kirjeet, sanoi Rosa, — ja pyrkiessäni tutustumaan ihailijoihini, noudatan vain teidän määräyksiänne.
— Kuinka, minun määräyksiäni?
— Niin kyllä. Ettekö muista enää, sanoi Rosa, vuoroonsa huoaisten, — tuota testamenttia, jonka olette kirjoittanut herra Kornelius de Wittin raamattuun? Minä en sitä puolestani unohda, sillä nyt, kun osaan lukea, luen sen uudelleen joka päivä, usein kahdestikin päivässä. Tuossa testamentissa te määräätte, että minun on rakastettava kuudenkolmatta tai kahdeksankolmatta vuoden ikäistä miestä ja mentävä naimisiin hänen kanssaan. Koetan hakea tuollaista nuorta miestä, ja kun päiväni kuluvat tulpaaninne hoitamiseen, täytyy teidän suoda minun käyttää ilta häntä hakeakseni.
— Oi Rosa, tuo testamentti on laadittu sillä edellytyksellä että minä kuolisin, ja, kiitos taivaan, minä elän!
— No hyvä, luovun siis hakemasta tuota kuuden- tai kahdeksankolmatta vuoden ikäistä miestä ja tulen edelleen teitä tervehtimään.
— Oi Rosa, tulkaa, tulkaa!
— Mutta minulla on muuan ehto.
— Suostun siihen etukäteen.
— Ehtoni on, ettei mustaa tulpaania mainita kolmeen päivään.
— Ei koskaan, jos niin tahdotte.
— Ei pidä sentään vaatia mahdottomia, vastasi tyttönen.
Ja ikäänkuin epähuomiossa hän lähensi raikkaan poskensa ristikkoon, ja niin lähelle, että Kornelius voi koskettaa sitä huulillaan.
Rosan huulilta kajahti huudahdus täynnä rakkautta, ja hän kiiruhti pois.