XXI. TOINEN SIPULI.
Nyt seurasi suloinen yö ja vielä suloisempi päivä.
Edellisinä päivinä oli vankityrmä tuntunut entistä tukahduttavammalta, synkemmältä, matalammalta. Koko sen paino tuntui raskaana taakkana lepäävän vangin hartioilla. Sen muurit olivat mustat, sen ilma kylmä, päivä oli töin tuskin päässyt pilkistämään sisään ristikkoakkunan tankojen välitse.
Mutta Korneliuksen herätessä seuraavana aamuna leikitteli auringonsäde ristikolla, kyyhkyset ensivät siivet levällä läpi ilman, toisten hellästi kuherrellessa suljetun akkunan yläpuolella.
Kornelius kiiruhti akkunan luo ja aukaisi sen. Hänestä oli kuin olisi elämä, ilo, melkein vapauskin tullut tuon auringonsäteen mukana hänen synkkään huoneeseensa.
Rakkaus oli tullut hänen luoksensa ja kirkastanut kaikki hänen ympärillään, — rakkaus, tuo taivaan kukkanen, hohtoisampi, tuoksuvampi kuin mitkään maalliset kukkaset.
Sen sijaan että Gryphus edellisinä päivinä huoneeseen tullessaan oli tavannut vangin äreänä vuoteessaan, hän nyt oli noussut levolta ja lauleskeli jotakin oopperan säveltä.
Gryphus loi häneen syrjäkatseen.
— No, kuinkas tänään voidaan? tiedusteli Kornelius.
Gryphus silmäili häntä yhä syrjästä.
— Koira ja herra Jakob ja kaunis Rosamme, kuinka ne voivat kaikki tyyni?
Gryphus irvisti hampaitansa.
— Tässä on aamiaisenne, sanoi hän.
— Kiitoksia, ystäväni Kerberos, lausui vanki, — se tulee oikeaan aikaan, minulla on kova nälkä.
— Vai on teidän nälkä? ihmetteli Gryphus.
— Miksikä ei olisi? kysyi van Baerle.
— Salajuonet näyttävät edistyvän hyvin, tuumiskeli Gryphus.
— Mitkä salajuonet? kysyi Kornelius.
— En puhu turhia, mutta pidän varani, oppinut herrani. Olkaa levollinen, pidän kyllä varani.
— Pitäkää vain varanne, ystäväni! sanoi van Baerle. — Olen salajuonineni käytettävänänne!
— Saammepa nähdä, kun tulee päivällisen aika, sanoi Gryphus.
Ja hän läksi huoneesta.
— Päivällisen aika, toisti Kornelius. — Mitä hän tarkoitti? No, odottakaamme! Päivällisen aikaan se käy ilmi.
Korneliuksen kävi helpoksi odottaa päivällisen aikaa. Päivällisajan jälkeen oli vielä seuraava yhdeksän aika illalla.
Puolenpäivän aikaan kuului Gryphuksen askelten lisäksi porraskäytävästä kolmen tai neljän sotamiehen askeleet.
Ovi aukeni, Gryphus tuli sisään ja päästi sinne sotamiehetkin sekä sulki oven heidän jälkeensä.
— No niin, sanoi hän, — nyt ryhdymme hakemaan.
Korneliuksen taskut tarkastettiin, sitten tutkittiin löytyisikö mitään takin ja liivin välistä, liivin ja paidan, paidan ja ihon välistä, — mutta ei löytynyt mitään.
Nyt haettiin lakanoista, patjoista, oljista, mutta ei mitään löytynyt.
Kornelius riemuitsi mielessään, kun ei ollut suostunut istuttamaan kolmatta sipulia. Gryphus olisi varmasti löytänyt sen tällä hakuretkellään, kuinka huolellisesti se olisikin ollut piilotettu, ja sen olisi käynyt kuten ensimäisen sipulin.
Ei konsanaan vanki lienekään iloisemmin kasvoin seurannut huoneessaan pidettyä tarkastusta, kuin nyt Kornelius.
Gryphus läksi tiehensä vieden mukanaan lyijykynän ja kolme tai neljä lehtistä tuota valkoista paperia, jota Rosa oli Korneliukselle antanut. Siinä oli koko voittosaalis.
Kuuden ajoissa Gryphus palasi, tällä kertaa yksin. Kornelius koetti lepyttää häntä, mutta Gryphus murisi, osotti hammasta, joka hänellä oli suunsa kulmauksessa, ja poistui huoneesta takaperin, ikäänkuin peläten Korneliuksen käyvän hänen kimppuunsa.
Kornelius tyrskähti nauruun.
Tämä saattoi Gryphuksen huutamaan hänelle ristikon takaa:
— Hyvä, hyvä! Saammepa nähdä, kumpi meistä nauraa viimeiseksi!
Ainakin tänä iltana toivoi Kornelius voivansa nauraa viimeiseksi, sillä
Kornelius odotti Rosaa.
Rosa tuli yhdeksän aikaan, mutta hän tuli ilman lyhtyä. Hän ei tarvinnut enää valkeata, hän osasi nyt lukea.
Valkea olisi myöskin voinut antaa ilmi Rosan, jota Jakob piti silmällä tarkemmin kuin konsanaan.
Ja lopuksi, — kun Rosa punehtui, näkyi punehtuminen liian selvästi lyhdyn valossa.
Mistä puhelivat Rosa ja Kornelius tänä iltana? Samasta, mistä rakastavaiset puhuvat oven kynnyksellä Ranskassa, parvekeaidan molemmin puolin Espanjassa, ylhäältä terassilta alas maahan Itämailla.
He puhuivat asioista, jotka suovat hetkille siivet, jotka kiihdyttävät ajan vauhtia.
He puhuivat kaikesta muusta, vaan eivät mustasta tulpaanista.
Kello kymmenen aikaan he erosivat kuten tavallisesti.
Kornelius oli onnellinen, niin onnellinen kuin voi olla tulpaaninviljelijä, jolle ei ole puhuttu hänen tulpaanistaan.
Rosa oli hänestä ihana kuin itse rakkaudenjumalatar; hän oli hänestä hyvä, herttainen, viehättävä.
Mutta miksi ei Rosa suvainnut kuulla puhuttavan tulpaaneista?
Siinä suhteessa oli Rosalla paha virhe.
Huokaellen lohdutti Kornelius itseään ajatuksella, ettei täydellistä naista ole olemassakaan.
Hän vietti osan yötä tuota epätäydellisyyttä mietiskellen. Toisin sanoen, hän ajatteli Rosaa niin kauan kuin oli valveilla.
Nukuttuaan hän uneksi hänestä.
Mutta unelmien Rosa oli paljoa täydellisempi kuin todellinen. Ei sillä hyvä, että hän puhui tulpaaneista, vaan hän toi sitä paitsi Korneliukselle komean mustan tulpaanin kiinalaisessa maljakossa.
Kornelius heräsi ilosta väristen ja mumisi: — Rosa, Rosa, rakastan sinua!
Ja kun oli jo valoisa päivä, ei Kornelius katsonut sopivaksi enää nukkua uudelleen.
Hänelle jäi siis koko päiväksi mieleen tuo unessa saatu kuva.
Oi! Jos Rosa olisi puhunut tulpaanista, olisi hän Korneliuksen mielestä ollut täydellisempi kuin maailman etevimmät ja ihanimmat kuningattaret, — Semiramis, Kleopatra, Elisabet, Anna Itävaltalainen!
Mutta Rosa oli kieltänyt, uhalla ettei enää palaisi, mainitsemasta tulpaania kolmeen päivään.
Rakastaja oli tosin siten saanut käytettäväkseen seitsemänkymmentäkaksi tuntia, mutta nämä seitsemänkymmentäkaksi tuntia olivat anastetut tulpaaninviljelijältä.
Tosinhan näistä seitsemästäkymmenestäkahdesta tunnista jo oli kulunut kolmekymmentäkuusi.
Toiset kolmekymmentäkuusi kyllä myöskin kuluisivat pian: kahdeksantoista odotellessa, kahdeksantoista Rosaa muistellessa.
Rosa tuli tavalliseen aikaan. Kornelius kesti sankarimaisesti rangaistuksensa. Hän olisi ollut oiva pythagoralainen, ja jos hänen olisi sallittu kerran päivässä kysyä kuulumisia tulpaanistaan, olisi hän rauhallisesti tyytynyt veljeskunnan sääntöjen mukaisesti muutoin vaikenemaan viisi vuotta.
Onneksi hänen kaunis vieraansa käsitti varsin hyvin, että jos on
toisaalta vaatelias, täytyy toisaalta olla myöntyväinen. Hän salli siis
Korneliuksen vetää hänen sormensa ristikon aukosta sisään, hän salli
Korneliuksen suudella hänen hiuksiaan ristikon lomitse.
Lapsi parka! Tuo lemmenleikki oli hänelle paljoa vaarallisempaa kuin tulpaanista puhuminen olisi ollut.
Hän käsitti tämän palatessaan huoneeseensa sykkivin sydämin, posket hehkuvina, huulet kuivina, silmät kosteina.
Kun siis seuraavana iltana ensi sanat, ensi hyväilyt oli vaihdettu, loi Rosa ristikon takaa pimeässä Korneliukseen tuollaisen katseen, jonka tuntee sitä näkemättä, ja hän lausui:
— Olkaa iloissanne! Se on jo kohonnut esiin!
— Mikä? kysyi Kornelius, rohkenematta uskoa Rosan itsestään lyhentävän hänen koetusaikansa.
— Tulpaani, sanoi Rosa.
— Kuinka, huudahti Kornelius, — te sallitte siis?
— Olkoon menneeksi! sanoi Rosa kuten hellä äiti, joka suo lapselleen ilon.
— Oi Rosa! huudahti Kornelius, kurottaen huulensa ulos ristikosta, toivoen kohtaavansa posken, käden, otsan tai jotain muuta.
Hän kohtasi parasta kaikesta, — puoliavoimet huulet.
Rosa päästi huudahduksen.
Kornelius käsitti, että oli parasta nopeasti jatkaa keskustelua. Hän käsitti, että tuo odottamaton kosketus oli kovasti pelästyttänyt Rosaa.
— Kasvaako se suoraan? kysyi hän.
— Suoraan kuin nyplypuikko, vastasi Rosa.
— Onko se jo pitkäkin?
— Ainakin kaksi tuumaa.
— Oi Rosa, hoitakaa sitä hyvin, niin näette, kuinka se kasvaa nopeasti.
— Kuinka voisin hoitaa sitä enää huolellisemmin? sanoi Rosa. — Enhän ajattele muuta kuin sitä.
— Kuinka, Rosa? Varokaa, etten minä vuorostani käy mustasukkaiseksi.
— Tiedättehän että ajatellessani sitä ajattelen teitä. En väisty enää sen luota. Voin nähdä sen vuoteestani. Herätessäni luon siihen ensi katseeni, uneen vaipuessani viimeisen. Päivällä istun työskennellen sen vieressä, sillä siitä saakka kuin se tuli huoneeseeni, en enää ole liioin sieltä poistunut.
— Teette oikein, Rosa, sillähän te olette voittava itsellenne myötäjäiset.
— Niin, ja sitä minun on kiittäminen siitä, että voin mennä naimisiin kuuden- tai kahdeksankolmatta vuotiaan miehen kanssa, jota rakastan.
— Olkaa vaiti, te ilkeä tyttö!
Ja Korneliuksen onnistui tavottaa tytön sormet, mikä aiheutti hetkisen vaitiolon, joskaan ei keskusteluaineen muutosta.
Tämän illan jälkeen oli Kornelius onnellisin ihmisistä. Hän sai pidellä Rosan kättä mielin määrin ja puhella tulpaanistaan niin paljon kuin ikinä halusi.
Tämän jälkeen jokainen uusi päivä merkitsi uutta kehitysastetta tulpaanille ja nuorten lemmelle.
Tulpaanin lehdet kasvoivat kasvamistaan, pian voi erottaa kukan.
Korneliuksen riemu oli suuri hänen saadessaan tuon uutisen, ja kysymykset seurasivat toisiaan nopeudella, joka todisti kuinka tärkeitä ne olivat.
— Se on umpulla? huudahti Kornelius.
— Niin on, vastasi Rosa.
Mielenliikutuksen vallassa nojasi Kornelius horjuen luukkuun.
— Hyvä Jumala! huudahti hän.
Sitten hän kyseli edelleen:
— Onko soikio säännöllinen? Onko se täyteläinen, ovatko lehtien päät täysin vihreät?
— Soikio on melkein tuuman pituinen ja suippenee teräväksi kuin neula, se käy yhä pulleammaksi, pian se on aukeneva.
Seuraavana yönä ei Kornelius nukkunut paljoa. Mikä ylevä hetki olikaan oleva se, jolloin umppu aukeni!
Kaksi päivää myöhemmin Rosa ilmoitti soikion hiukan auenneen.
— Oi Rosa, huudahti Kornelius, — jos soikio on aukeamaisillaan, täytyy voida jo hieman erottaa kukan väriäkin!
Ja vanki vaikeni huohottaen.
— Kyllä, vastasi Rosa. — Voi erottaa toisenvärisen juovan, ohuen kuin hius.
— Ja minkä värinen se on? kysyi Kornelius vavisten.
— Se on hyvin tumma, vastasi Rosa.
— Ruskea?
— Ei, paljoa tummempi.
— Paljoa tummempi, Rosa kulta, oi, kiitoksia! Tumma kuin eebenpuu, tumma kuin…
— Kuin muste, jolla olen teille kirjoittanut.
Kornelius päästi hurjan ilohuudon.
Hilliten sitten äkkiä mielensä ja pannen kätensä ristiin hän lausui:
— Oi Rosa, teidän vertaistanne enkeliä ei ole olemassa!
— Eikö todellakaan! lausui Rosa, hymyillen hänen kiihkolleen.
— Rosa, te olette nähnyt niin paljon vaivaa, te olette tehnyt niin paljon minun hyväkseni. Rosa, tulpaanini on puhkeava kukkaan, ja sen kukka on oleva musta! Rosa, Rosa, te olette täydellisin luoduista!
— Mustan tulpaanin jälkeen sentään?
— Vaiti, te ilkeä olento. Säälikää minua, elkää turmelko iloani. Mutta, Rosa, jos tulpaani on kehittynyt niin pitkälle, niin kukka aukenee parin, kolmen päivän perästä?
— Niin kyllä, huomenna tai ylihuomenna.
— Oi, mutta minä en saa nähdä sitä, huudahti Kornelius, heittäytyen taapäin, — en saa suudella tuota Luojan ihmeteosta, kuten suutelen teidän käsiänne, Rosa, hiuksianne, poskianne, jos ne sattuvat olemaan luukkuni läheisyydessä.
Rosa lähensi poskensa ristikkoon, ei enää sattumalta, vaan vapaaehtoisesti. Ahnaasti kiintyivät siihen nuoren miehen huulet.
— Minä taitan sen teille, jos tahdotte, sanoi Rosa.
— Ei, ei! Heti kun se on auennut, on teidän asetettava se varjoon, Rosa, ja samana hetkenä, samana hetkenä tulee teidän lähettää joku ilmoittamaan Haarlemin puutarhayhdistyksen puheenjohtajalle, että suuri musta tulpaani on kukkinut. Haarlem on kaukana, tiedän sen kyllä, mutta rahalla saatte kyllä sanansaattajan hankituksi. Onko teillä rahaa, Rosa?
Rosa hymyili.
— On kyllä, vastasi hän.
— Kylläksi? tiedusteli Kornelius.
— Minulla on kolmesataa floriinia.
— Jos teillä on kolmesataa floriinia, ei teidän tule lähettää sanansaattajaa, vaan te itse, te itse, Rosa, menette Haarlemiin.
— Mutta sillaikaa kukka…
— Kukan te otatte mukaanne, ymmärrättehän ettette saa hetkeksikään erota siitä.
— Mutta jos en eroa siitä, täytyy minun erota teistä, herra Kornelius, sanoi Rosa alakuloisesti.
— Olette oikeassa, herttainen, rakas Rosani. Hyvä Jumala, kuinka pahoja ihmiset ovat! Mitä olen heille tehnyt, kun he ovat riistäneet minulta vapauden! Olette oikeassa, en voi elää ilman teitä. No hyvä, te lähetätte jonkun Haarlemiin. Tuo ihme on toden totta siksi suuri, että puheenjohtaja voi nähdä vaivaa sen tähden. Tulkoon itse noutamaan tulpaanin.
Mutta hän vaikeni äkkiä ja jatkoi sitten vapisevalla äänellä:
— Rosa, Rosa! Jos se ei olisikaan musta!
— No, siitä te saatte tiedon huomis- tai ylihuomisiltana.
— Täytyykö minun odottaa iltaan, ennenkuin saan sen tietää? Menehdyn kärsimättömyyteen! Emmekö voisi sopia jostakin merkistä?
— Minä tiedän paremman keinon.
— Minkä sitten?
— Jos se aukenee yöllä, niin tulen itse sanomaan sen teille. Jos se tapahtuu päivällä, kuljen ovenne ohitse ja toimitan teille kirjelapun, joko oven alatse tai ristikosta, isäni ensimäisen ja toisen käynnin välillä.
— Oivallista, Rosa! Sananen teiltä ilmoittaa minulle tuon uutisen, ja onneni on oleva kaksinkertainen.
— Kello on kymmenen, sanoi Rosa, — minun täytyy lähteä.
— Niin, niin, sanoi Kornelius, — menkää, Rosa, menkää!
Rosa läksi pois puolittain alakuloisena.
Kornelius oli melkein lähettänyt hänet tiehensä.
Tosinhan se tapahtui siksi, että hän menisi vartioimaan mustaa tulpaania.