XXII.
PUHKEAMINEN.
Korneliuksen yö kului suloisissa, mutta hiukan levottomissa mietteissä.
Joka hetki odotti hän kuulevansa Rosan lempeän äänen häntä kutsuvan.
Hän heräsi vavahtaen, kiiruhti ovelle, lähensi kasvonsa ristikkoon.
Mutta ei luukulla, ei eteisessä ollut ketään.
Epäilemättä oli Rosakin hereillä. Mutta onnellisempana kuin hän valvoi Rosa tulpaania vartioiden, hän sai katsella tuota ylvästä kukkaa, tuota ihmeistä ihmeellisintä, jota ei kukaan vielä tuntenut, jonka kehittämistä kukaan ei pitänyt mahdollisena.
Mitä sanoisivat ihmiset kuullessaan, että musta tulpaani oli olemassa, että sen kehittäjä oli vanki nimeltä van Baerle?
Kuinka kauas Kornelius olisikaan lähettänyt luotaan sen, joka olisi tullut tarjoamaan hänelle vapauden, pyytäen korvaukseksi hänen tulpaaninsa!
Aamu tuli, eikä Kornelius vielä ollut saanut mitään tietoa. Tulpaani ei siis vielä ollut kukkinut.
Päivä kului samaan tapaan kuin edellinen yö.
Yön tullen saapui Rosa iloisena, keveänä mieleltään kuin lintunen.
— Ja mitä kuuluu? kysyi Kornelius.
— Kaikki on hyvin. Kukka puhkeaa epäilemättä tänä yönä.
— Ja se on musta?
— Aivan musta.
— Siinä ei ole muunväristä pilkkuakaan?
— Ei ainoatakaan.
— Mikä taivaan armo! Rosa, olen mietiskellyt kaiken yötä. Ensiksikin ajattelin teitä…
Rosa teki epäilystä ilmaisevan liikkeen.
— Sitten sitä, mitä meidän on tekeminen.
— Ja mitä te ehdotatte?
— Kas tässä tuumani. Heti kun kukka on puhjennut, ja on varmaa, että se on musta, aivan musta, on teidän hankittava varma lähetti.
— Eikö muuta? Olen jo hankkinut lähetin.
— Onko hän luotettava?
— Vastaan hänestä, hän on ihailijoitani.
— Toivottavasti ei sentään Jakob.
— Olkaa levollinen. Hän on Loewesteinin lauttamies, noin viiden- tai kuudenkolmatta vuoden ikäinen reipas poikanen.
— Voi paholainen sentään!
— Ei hätää, sanoi Rosa nauraen, — hän on liian nuori, tehän määräsitte iän kuudeksi- tai kahdeksaksikolmatta vuodeksi.
— Luulette siis voivanne luottaa tuohon mieheen?
— Kuin itseeni. Hän olisi valmis käskystäni heittäytymään Waaliin taikka Maasiin.
— No hyvä, Rosa. Kymmenen tunnin kuluttua hän voi olla Haarlemissa. Te annatte minulle paperia ja lyijykynän, tai mieluummin mustekynän ja mustetta, ja minä kirjoitan kirjeen. On vieläkin parempi, jos te kirjoitatte, sillä minua, vanki raukkaa, voitaisiin syyttää salavehkeilystä, kuten isällänne on tapana tehdä. Te kirjoitatte siis puutarhayhdistyksen puheenjohtajalle, ja olen vakuutettu että hän saapuu tänne.
— Mutta jos hän vitkastelee?
— Kenties voi kestää päivän tai kaksi ennenkuin hän tulee. Mutta eihän se ole mahdollista, — sellainen tulpaanien ihailija kuin hän ei voi viivytellä tuntiakaan, ei minuuttia, ei sekuntia lähtiessään matkaan nähdäkseen maailman kahdeksannen ihmeen. Mutta jos kestäisikin, kuten sanottu, päivän tai kaksi, niin on tulpaani sittenkin vielä oleva täydessä loistossaan. Kun puheenjohtaja on nähnyt tulpaanin ja laatinut pöytäkirjan, on kaikki valmiina. Te saatte pöytäkirjasta kaksoiskappaleen ja luovutatte tulpaanin hänelle. Oi Rosa, jospa olisimme voineet itse viedä sen Haarlemiin! En olisi päästänyt sitä käsistäni muuta kuin laskeakseni sen teidän käsiinne. Mutta mitäpä kannattaa sellaisia haaveilla, jatkoi Kornelius huoaten. — Muiden silmät näkevät sen kasvavan ja kuihtuvan, mutta ei minun. Oi Rosa, varokaa ennen kaikkea ettei kukaan saa sitä nähdä, ennenkuin tuo puheenjohtaja on sen nähnyt. Musta tulpaani! Hyvä Jumala, jos joku näkisi sen, niin hän sen varastaisi!…
— Mitä sanottekaan!
— Sanoittehan te itsekin pelkäävänne tässä suhteessa ihailijaanne Jakobia. Floriinikin voi houkutella varkauteen, miksi ei sitten satatuhatta floriinia!
— Minä vartioin sitä, olkaa aivan levollinen.
— Jos se puhkeaa teidän ollessanne täällä!
— Sen se oikuttelija kyllä pystyisi tekemään, sanoi Rosa.
— Jos se olisi auennut, kun nyt palaatte huoneeseenne!
— Niin mitä sitten?
— Kun se on auennut, on teidän hetkeäkään hukkaamatta toimitettava siitä tieto Haarlemiin.
— Ja teille, teille! Ymmärrän, ymmärrän!
Ja Rosa huokasi, mutta ilman katkeruutta, — kuten se, joka alkaa käsittää toisen heikkouden, vaikka ei voikaan siihen täysin tyytyä.
— Palaan tulpaanin luo, herra van Baerle, ja heti kun se on auennut, saatte siitä tiedon. Heti tiedon saatuanne lähtee sanansaattajamme matkaan.
— Rosa, Rosa, en tiedä enää mihin maan tai taivaan ihmeeseen teitä vertaisin!
— Verratkaa minua mustaan tulpaaniin, herra Kornelius. Lukisin sen itselleni suureksi kunniaksi, sen vakuutan. Siis näkemiin, herra Kornelius!
— Oi sanokaa: »Näkemiin, ystäväni!»
— Näkemiin, ystäväni, sanoi Rosa, mieli lohdullisempana.
— Sanokaa: »Rakas ystäväni!»
— Oi ystäväni!
— »Rakas ystäväni», rukoilen teitä, »rakas ystäväni!»
— Rakas, niin kyllä, rakas ystäväni, äännähti Rosa vavisten, ilosta huumaantuneena.
— Siis Rosa, kun kerran olette sanonut »rakas», niin sanokaa myös »onnellinen», — sillä olen ihmisistä onnellisin! Vain yhtä vielä kaipaan, Rosa.
— Mitä sitten?
— Teidän poskeanne, teidän pehmoista, raikasta rusoposkeanne! Oi suokaa minulle vapaaehtoisesti tuo ilo, ettei minun enää tarvitsisi turvata ryöstöön tai sattumaan!
Huoaten päätti vanki rukouksensa, — ja hän kohtasi nuoren tytön huulet, mutta ei sattumalta, kuten Saint-Preux sataa vuotta myöhemmin kohtasi Julian huulet.
Rosa pakeni pois.
Kornelius jäi paikoilleen, sielu huuliin keskitettynä, kasvot painettuna ristikkoon.
Ilo ja onni oli hänet tukehduttaa. Hän aukaisi akkunansa ja katsoi kauan aikaa, sydän riemua tulvillaan, pilvetöntä sinitaivasta, kuun hopeoimaa, kukkuloiden välitse kiemurtelevaa kaksoisvirtaa. Hän täytti keuhkonsa raittiilla, puhtaalla ilmalla, mielensä lempeillä ajatuksilla, sielunsa hartaalla kiitollisuudella ja ihailulla.
— Oi, sinä olet yhä siellä ylhäällä, Jumalani! huudahti hän puoleksi polvistuen, kiihkeä katse tähtiin kohotettuna. — Suo anteeksi että sitä melkein epäilin viime päivinä, kun piilouduit pilviin enkä enää nähnyt sinua, hyvä, iankaikkinen, laupias Jumala! Mutta tänään, tänä iltana, tänä yönä, — oi, näen sinut kaikkialla taivastesi kuvastimessa ja ennen kaikkea oman sydämeni kuvastimessa.
Hän oli parantunut, tuo potilas parka; vanki raukka tunsi itsensä vapaaksi!
Kornelius vietti osan yötä ristikkoakkunansa ääressä, korvat varuillaan, viisi aistia sulaneina yhdeksi tai pikemmin kahdeksi, — hän katseli ja kuunteli.
Hän katseli taivasta, hän kuunteli mitä maan päällä tapahtui.
Luoden tuon tuostakin silmäyksen eteiseen päin hän mietiskeli:
— Tuolla alhaalla on Rosa, — Rosa, joka valvoo kuten minäkin, odottaen hetkestä hetkeen. Tuolla alhaalla katselee Rosa salaperäistä kukkaa, joka elää, joka aukenee aukenemistaan. Kenties hän tällä hetkellä laskee hennot, lämpöiset sormensa tulpaanin varrelle. Koske siihen varovasti, Rosa! Kenties hänen huulensa koskettavat aukenevaa umppua. Suutele sitä hellävaroin, Rosa, huulesi polttavat! Kenties molemmat lemmittyni tänä hetkenä hyväilevät toisiansa, Jumalan katsoessa heihin alas taivaastansa!
Tänä hetkenä syttyi tähti eteläisellä taivaalla, kiisi läpi avaruuden taivaanrannalta Loewesteiniin saakka ja syöksähti alas linnoituksen kohdalla.
Kornelius vavahti.
— Oi, sanoi hän, — Jumala lähettää kukalleni sielun!
Ja ikäänkuin hän olisi arvannut oikein, hän kuuli melkein samana hetkenä eteisestä askeleita, keveitä kuin keijukaisen, ja hameen kahinaa, joka oli kuin siipien suhahtelua, ja tuttu ääni lausui:
— Kornelius, rakas, onnellinen ystäväni, tulkaa, tulkaa pian!
Yhdellä hyppäyksellä kiiruhti Kornelius akkunan luota luukulle. Jälleen kohtasivat häntä Rosan huulet, jotka suudellen kuiskasivat:
— Se on auennut, se on musta, — tässä se on!
— Kuinka, täällä? huudahti Kornelius, irroittaen huulensa tyttösen huulista.
— Niin, niin, täytyy jotain uskaltaa niin suuren ilon takia. Tässä se on, katsokaa!
Toisella kädellään hän kohotti luukulle salalyhdyn, jonka oli sytyttänyt, toisella kädellään hän nosti ihmetulpaanin sen tasalle.
Kornelius päästi huudahduksen ja oli menemäisillään tiedottomaksi.
— Oi Jumalani, Jumalani! mumisi hän. — Sinä palkitset viattomuuteni ja suot minulle hyvityksen vankina olostani, lähettämällä minulle nämä molemmat kukkaset ristikkoni ääreen!
— Suudelkaa sitä, sanoi Rosa, — kuten minä sitä juuri olen suudellut!
Kornelius kosketti hennosti huulenpäillään kukan kärkeä, eikä konsanaan naisen huulille puserrettu suudelma, olipa tämä nainen vaikka Rosa nimeltään, olisi voinut tunkea syvemmälle hänen sydämeensä.
Tulpaani oli kaunis, komea, muhkea — sen varsi oli yli kahdeksantoista tuumaa korkea ja kohosi neljän vihreän, kiiltävän lehden keskeltä, jotka olivat suorat kuin keihäät, — kukka itse oli aivan musta ja hohtoisa kuin gagaatti.
— Rosa, sanoi Kornelius huohottaen, — Rosa, emme saa hukata hetkeäkään, meidän täytyy kirjoittaa tuo kirje.
— Se on jo kirjoitettu, rakas Kornelius, vastasi Rosa.
— Todella!
— Tulpaanin puhjetessa kirjoitin minä sen, sillä en tahtonut hukata hetkeäkään. Kas tässä on tuo kirje, ja sanokaa, onko se teistä hyvä.
Kornelius otti kirjeen, ja tehden huomion että Rosan käsiala oli vielä tuntuvasti parantunut hänen edellisen kirjeensä jälkeen, hän luki:
»Herra Puheenjohtaja!
Musta tulpaani puhkeaa noin kymmenen minuutin perästä kukkaan. Heti kukan auettua minä lähetän sanansaattajan matkaan, pyytämään teitä tulemaan itse sitä noutamaan Loewesteinin linnoituksesta. Minä olen vanginvartija Gryphuksen tytär, eikä minulla ole juuri enempää vapautta kuin isäni vangeilla. En voi siis itse tuoda teille tuota ihmekukkaa. Sentähden rohkenen pyytää teitä tulemaan sitä noutamaan.
Toivomukseni on, että sille annetaan nimi Rosa Barlaensis.
Se on auennut. Se on aivan musta. Tulkaa, herra puheenjohtaja, tulkaa!
Minulla on kunnia olla nöyrin palvelijanne.
Rosa Gryphus.»
— Hyvin, hyvin, rakas Rosa! Kirje on vallan mainio. Minä en olisi osannut kirjoittaa sitä näin koruttomasti. Tutkinnossa te annatte kaikki tiedot, mitä teiltä pyydetään. Tulee tunnetuksi, missä oloissa tulpaani on kehitetty, kuinka paljon huolta, vaivaa, pelkoa se on tuottanut. Mutta nyt, Rosa, nyt emme saa hukata hetkeäkään… Lähetti, lähetti!
— Mikä on puheenjohtajan nimi?
— Antakaa tänne, minä kirjoitan osotteen. Oi, hän on kyllä tunnettu henkilö. Hänen nimensä on van Systens, hän on Haarlemin pormestari. Antakaa se, Rosa, antakaa!
Ja vapisevin käsin Kornelius kirjoitti osotteen:
»Pormestari Peter van Systensille, Haarlemin puutarhayhdistyksen puheenjohtajalle.»
— Ja nyt, menkää, Rosa, menkää, sanoi Kornelius. — Sulkeutukaamme Jumalan suojaan, hänen, joka tähän saakka on meitä niin hellästi varjellut!