XXIV.
MUSTA TULPAANI SAA UUDEN OMISTAJAN.
Rosan lähdettyä oli Kornelius hervotonna jäänyt seisomaan luukun luo, kuin kykenemätönnä kestämään kahdenkertaisen onnensa taakkaa.
Puoli tuntia meni menojaan.
Sinisinä ja raikkaina tunkivat päivän ensi säteet jo ristikkoakkunasta sisään. Silloin kuuli Kornelius äkkiä porraskäytävästä läheneviä askeleita ja huutoja, jotka saivat hänet vavahtamaan.
Seuraavana hetkenä seisoi Rosa kalpeana ja kasvot vääntyneinä hänen edessään.
Kauhistuneena peräytyi Kornelius, kalveten hänkin.
— Kornelius, Kornelius! huohotti Rosa.
— Hyvä Jumala, mitä on tapahtunut? kysyi vanki.
— Kornelius! Tulpaani…
— Mitä tarkoitatte?
— Kuinka voin sen sanoa!
— Puhukaa, Rosa, puhukaa!
— Se on ryöstetty, varastettu meiltä!
— Ryöstetty! Varastettu! huusi Kornelius.
— Niin, sanoi Rosa, nojaten oveen pysyäkseen pystyssä. — Niin, se on varastettu!
Mutta jalat eivät häntä enää kantaneet, hän horjahti ja vaipui polvilleen.
— Mutta kuinka se on tapahtunut? kysyi Kornelius. — Kertokaa, selittäkää…
— Syy ei ole minun, ystäväni.
Rosa parka ei enää uskaltanut sanoa: »Rakas ystäväni.»
— Te jätitte sen yksin, vaikeroi Kornelius.
— Silmänräpäykseksi vain, toimittaakseni matkaan lähettimme, jonka asunnolle on tuskin viittäkymmentäkään askelta.
— Ja siksi aikaa te jätitte, onneton lapsi, varoituksistani huolimatta avaimen ovelle.
— Ei, ei, avain oli koko ajan kädessäni, puristin sitä kuin olisin pelännyt kadottavani sen.
— Mutta kuinka se sitten on tapahtunut?
— Tiedänkö sitä itsekään? Annoin kirjeen lähetille, ja hän läksi matkaan. Palatessani oli huoneeni ovi lukossa, ja siellä oli muutoin kaikki paikoillaan, mutta musta tulpaani oli poissa. Joku on hankkinut itselleen avaimen huoneeseeni tai mennyt sinne väärällä avaimella.
Hän vaikeni, kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä.
Kornelius näytti kuin vanhentuneen, hän kuunteli liikkumatonna, melkein tajutonna, ainoastaan äännellen:
— Varastettu, varastettu, varastettu! Olen hukassa.
— Oi herra Kornelius, armoa, armoa! huusi Rosa. — Tämä vie minut kuolemaan!
Kuullessaan Rosan uhkauksen Kornelius tarttui oven ristikkoon ja ravisti sitä hurjasti.
— Rosa, huusi hän, — joskin se on ryöstetty meiltä, niin emme siltä saa lannistua. Onnettomuus on tosin suuri, mutta kenties keksimme vielä jonkun neuvon. Mehän tunnemme varkaan.
— Kuinka voisin varmasti syyttää ketään?
— Minä puolestani sen kyllä voin. Varas on tuo katala Jakob! Sallimmeko hänen kuljettaa Haarlemiin vaivannäkömme, rakkautemme lapsukaisen? Rosa, häntä täytyy ajaa takaa, hän ei saa päästä käsistämme!
— Mutta kuinka se voi tapahtua, ilman että isäni huomaa meidän toimineen yhdessä? Kuinka voisin minä, taitamaton nainen, jolla on niin peräti vähän vapautta, saada suoritetuksi tehtävän, joka tuskin onnistuisi teille itsellennekään?
— Rosa, Rosa, avatkaa minulle tämä ovi, niin saamme nähdä, eikö se onnistu minulle! Saatte nähdä, enkö minä löydä varasta, enkö saa häntä tunnustamaan rikostaan! Saatte nähdä, enkö saa häntä armoa rukoilemaan!
— Kuinka minä sen voin avata? sanoi Rosa itkuun tyrskähtäen. — Ovatko sitten avaimet minun hallussani? Jos niin olisi, niin olisitte toden totta jo aikoja ollut vapaa.
— Mutta ne ovat teidän isällänne, katalalla isällänne, teloittajalla, joka tappoi tulpaanini ensimäisen sipulin. Oi tuota konnaa, tuota konnaa! Hän on Jakobin rikostoveri.
— Hiljempää, hiljempää, taivaan tähden!
— Jos te ette avaa minulle, Rosa, huusi Kornelius raivosta mieletönnä, — niin minä rikon tuon ristikon ja surmaan kaikki vankilan asukkaat!
— Ystäväni, tyyntykää, rukoilen teitä!
— Minä sanon teille, Rosa, että minä hajoitan koko tämän vankilan kivi kiveltä!
Ja tuo onneton, jonka voimat viha kasvatti kymmenkertaisiksi, jyskytti ovea molemmin käsin, välittämättä siitä että melu saattoi kiertoportaat voimakkaasti kajahtelemaan.
Kauhistunut Rosa koetti turhaan tyynnyttää tuota raivokasta mielenpurkausta.
— Vakuutan että tapan tuon Gryphus konnan, huusi van Baerle. — Vuodatan hänen verensä kuiviin, kuten hän vuodatti mustan tulpaanin veren.
Onneton näytti olevan menettämäisillään järkensä.
— Niin kyllä, niin kyllä, sanoi Rosa vavisten, — mutta tyyntykää! Minä noudan avaimet, minä avaan oven, mutta tyyntykää, ystäväni, tyyntykää!
Hän vaikeni. Ulvahdus, jonka hän kuuli edessään, keskeytti hänen puheensa.
— Isäni! kirkaisi Rosa.
— Gryphus! karjaisi van Baerle. — Tuo konna!
Gryphus vanhus oli melun kestäessä noussut portaita ylös, heidän kuulemattaan hänen askeltaan.
Hän tarttui tarmokkaasti Rosan ranteeseen.
— Vai otat sinä minun avaimeni, sanoi hän vihan tukahduttamalla äänellä. — Oi tuota katalaa, tuota hirviötä! Hirtettävä petturi on tuo Korneliuksesi! Vai olet sinä niin hyvissä väleissä valtiollisten vankien kanssa! Hyvä on.
Epätoivon vallassa löi Rosa käsiänsä yhteen.
— Vai niin, jatkoi Gryphus, jonka kiihkeän raivostunut äänensävy oli käynyt voittoisan ivalliseksi, — siis aikoo viaton tulpaaninviljelijä, lempeä oppinut, lyödä minut kuoliaaksi, juoda vereni! Oivallista! Varsin oivallista! Ja yksissä tuumin tyttäreni kanssa. Hyvä Jumala! Olenko sitten joutunut varasten joukkoon, ryövärien luolaan! Linnanpäällikkö saa aamulla tietää kaikki, ja hän ilmoittaa asiasta heti huomispäivänä hänen ylhäisyydelleen maaherralle. Kyllä täällä laki tunnetaan. Kapinoimisesta vankilassa seuraa 6:nnessa pykälässä määrätty rangaistus. Tästä tulee uusi Buitenhofin juttu, herra oppinut, ja entistä hauskempi. Pureskelkaa vain nyrkkejänne kuin karhu häkissään, ja te, kaunokaiseni, ahmikaa vain silmillänne rakas Korneliuksenne. Minun täytyy tunnustaa teille, karitsani, ettette enää voi saada onnea toimiskella yhdessä. No niin, mene huoneeseesi, luonnoton tytär. Ja te, herra oppinut, näkemiin! Olkaa levollinen, me tapaamme kyllä vielä toisemme!
Mieletönnä kauhusta ja epätoivosta Rosa heitti lentomuiskun ystävälleen. Äkkiä näytti hänen mieleensä tulevan uusi ajatus, ja kiiruhtaen kohden porraskäytävää hän lausui:
— Ei kaikki vielä ole hukassa! Luota minuun, Korneliukseni!
Vihasta karjuen seurasi Gryphus häntä.
Mitä vanki raukkaan tulee, herposivat hänen kätensä vähitellen ristikosta, johon ne kouristuksentapaisella liikkeellä olivat takertuneet, hänen päänsä painui alas, hänen silmänsä pyörivät kuopissaan, ja hän vaipui raskaasti lattialle mumisten:
— Varastettu! Se on varastettu minulta!
Sillä välin oli Boxtel poistunut linnasta oven kautta, jonka Rosa itse oli jättänyt auki, ja musta tulpaani väljään viittaansa piilotettuna heittäytyi hän Gorkumissa odottaville rattaille ja läksi pois seudusta, toimittamatta ystävällensä Gryphukselle sanaa äkillisestä lähdöstänsä, — kuten lukija ehkä arvanneekin.
Ja nähtyämme hänen nyt nousevan rattaillensa seuraamme häntä lukijan luvalla hänen matkansa päämäärään saakka.
Hän ajoi hitaasti, sillä ei ole helppoa kuljettaa mustaa tulpaania kyytirattailla.
Mutta peläten viipyvänsä liian kauan matkalla antoi Boxtel Delftissä laatia kotelon, joka oli sisältä verhottu kauniilla tuoreella sammaleella, ja siihen sijoitti hän tulpaaninsa. Kukalla oli nyt joka puolella pehmeä seinä tukenansa ja ylhäällä riittävästi raitista ilmaa, ja niin voitiin sitä vahingoittamatta jatkaa matkaa täyttä laukkaa.
Seuraavana aamuna saapui Boxtel Haarlemiin, uupuneena, mutta voitonriemuisena, hankki tulpaanilleen uuden ruukun, hävittääksensä kaikki varkauden jäljet, rikkoi fajanssiruukun ja heitti sirpaleet kanavaan, kirjoitti puutarhayhdistyksen puheenjohtajalle saapuneensa Haarlemiin tuomaan täysin mustaa tulpaania, asettui vahingoittumattomine kukkinensa asumaan hienoon majataloon ja jäi odottamaan mitä seuraisi.