XXV.
PUHEENJOHTAJA VAN SYSTENS.
Lähtiessään Korneliuksen luota oli Rosa tehnyt päätöksensä.
Hän oli päättänyt joko toimittaa Korneliukselle takaisin Jakobin varastaman tulpaanin tai olla konsanaan palaamatta hänen luoksensa.
Hän oli nähnyt vanki raukan epätoivon, hänen kahdenkertaisen, avuttoman epätoivonsa.
Toisaalta oli hän auttamattomasti erotettu Rosasta, Gryphuksen päästyä selville heidän rakkaudestaan ja kohtaamisistaan.
Toisaalta olivat nyt tuhotut kaikki nuo kunnianhimoiset toiveet, jotka seitsemän vuoden aikana olivat täyttäneet Korneliuksen mielen.
Rosa oli noita naisia, jotka turhanpäiväinen asia voi saattaa suunniltaan, vaan joiden tarmo terästyy todellisen onnettomuuden kohdatessa, niin että he sen kestävät tai keksivät neuvon sen voittamiseksi.
Rosa palasi huoneeseensa, tarkasti sitä vielä kerran nähdäkseen eikö ollut erehtynyt, eikö musta tulpaani ollut jossakin nurkassa, jossa se oli jäänyt häneltä huomaamatta. Mutta hän haki turhaan, tulpaani oli yhä edelleen poissa, se oli auttamattomasti varastettu.
Rosa pani tarpeelliset matkakapineet kääröön, otti säästämänsä kolmesataa floriinia — kaiken varallisuutensa —, haki pitsiensä alta esiin kolmannen sipulin, jonka piilotti huolellisesti povellensa, sulki ovensa kahteen lukkoon, että hänen pakonsa pysyisi mahdollisimman kauan salassa, laskeutui portaita alas ja poistui vankilasta samasta portista, mistä Boxtel oli kulkenut tuntia aikaisemmin, meni hevostenvuokraajan tykö ja pyysi saada vuokrata hevosen ja rattaat.
Mutta hevostenvuokraajalla oli vain yhdet rattaat, nimittäin ne, jotka
Boxtel oli vuokrannut edellisenä iltana ja joilla hän nyt ajoi pitkin
Delftin tietä.
Puhumme Delftin tiestä, sillä tullakseen Loewesteinistä Haarlemiin täytyi tehdä suunnaton kierros. Linnuntie oli kyllä puolta lyhyempi, mutta linnuntien tapaan eivät maantiet kulje Hollannissa, tuossa jokien, purojen ja virtain, kanavain ja järvien paloittelemassa maassa.
Rosan täytyi siis tyytyä ratsastamaan, ja hänelle vuokrattiin kernaasti hevonen, sillä vuokraaja tunsi hänet vanginvartijan tyttäreksi.
Rosa toivoi saavuttavansa lähettinsä, joka oli hyväntahtoinen kunnon poika, ja jonka hän aikoi ottaa mukaansa oppaaksensa ja suojaksensa.
Tuskin oli Rosa matkannut peninkulmaakaan, kun havaitsi lähettinsä, rivakoin askelin käyskentelemässä viehkeän rantatien matalaa reunaa pitkin.
Rosa kiiruhti kulkuansa ja saavutti hänet.
Tuo kunnon poika ei tiennyt, kuinka tärkeä hänelle uskottu tehtävä oli, mutta oli kumminkin kulkenut sellaista vauhtia, kuin olisi ollut siitä selvillä.
Rosa otti häneltä takaisin tarpeettomaksi käyneen kirjeensä ja selitti hänelle mitä apua häneltä nyt halusi. Lautturi suostui hänen ehdotukseensa ja lupasi kulkea yhtä nopeasti kuin hevonen, jos Rosa sallisi hänen nojata kättänsä sen lanteeseen tai säkään.
Rosa lupasi että hän saisi nojata kättänsä mihin halusi, kun ei vain viivyttäisi häntä.
He olivat olleet jo viisi tuntia matkalla, ennenkuin isä Gryphus tiesi aavistaakaan tyttärensä lähteneen linnasta.
Ollen harvinaisen ilkeä ihminen, vanginvartija iloitsi kauhusta, jonka oli herättänyt tyttärensä mielessä.
Mutta hänen nauttiessaan etukäteen huvista saada kertoa noin hauskan jutun ystävällensä Jakobille, Jakob jo oli matkalla Delftiin, vieläpä kappaleen matkaa kauempanakin kuin Rosa ja lautturi, joilla ei ollut rattaita käytettävinään.
Gryphuksen kuvaillessa Rosaa vapisevana tai äreänä huoneessaan, jatkoi
Rosa jatkamistaan kulkuansa.
Siten ei siis kukaan muu kuin vanki ollut siinä paikassa, missä Gryphus luuli kunkin olevan.
Siitä saakka kuin Rosa oli ryhtynyt tulpaania hoitamaan, oli hän oleskellut niin vähän isänsä seurassa, että Gryphus nytkin kaipasi häntä vasta päivällisen aikoina, jolloin hän, ruokahalunsa yhä lisääntyessä, alkoi katsoa Rosan nyreyden kestävän liian kauan.
Hän lähetti erään alaisensa vanginvartijan häntä noutamaan. Kun tämä palasi, ilmoittaen häntä turhaan hakeneensa ja huutaneensa, meni Gryphus itse häntä hakemaan.
Hän meni aluksi suoraa päätä hänen ovellensa. Mutta kuinka hän ikinä kolkuttikaan, ei Rosa vastannut.
Nyt noudettiin vankilan lukkoseppä. Tämä aukaisi oven, mutta Gryphus ei löytänyt huoneesta Rosaa, enemmän kuin Rosa oli sieltä löytänyt tulpaania.
Rosa olikin tänä hetkenä juuri saapunut Rotterdamiin.
Näin ollen ei Gryphus löytänyt häntä sen paremmin keittiöstä kuin hänen huoneestaan, ei puutarhasta paremmin kuin keittiöstäkään.
Voi kuvailla vanginvartijan vihaa, kun hän naapureita tutkittuaan sai tietää tyttärensä vuokranneen hevosen ja lähteneen Bradamanten tai Klorindan tavoin seikkailemaan teille tietymättömille.
Gryphus meni nyt raivostuneena van Baerlen luo, parjaili ja uhkaili häntä, pani sekaisin koko hänen viheliäisen huonekalustonsa, sanoi vievänsä hänet pimeään kellarityrmään, uhkasi häntä nälällä ja raipparangaistuksella.
Kornelius ei edes kuunnellut hänen puheitaan, vaan antoi rääkätä, parjata, uhata itseään, pysyen yhtä synkkänä, liikkumatonna, herpaantuneena, — kykenemätönnä tuntemaan mitään, pelkäämään mitään.
Haettuaan Rosaa kaikkialta alkoi Gryphus hakea Jakobia, ja kun ei hän löytänyt häntä sen paremmin kuin tytärtäänkään, rupesi hän epäilemään Jakobin ryöstäneen Rosan.
Viivyttyään kaksi tuntia Rotterdamissa, oli Rosa jatkanut matkaansa. Sitten hän oli yötä Delftissä ja saapui Haarlemiin seuraavana päivänä, neljää tuntia myöhemmin kuin Boxtel.
Rosa antoi heti ohjata itsensä puutarhayhdistyksen puheenjohtajan herra van Systensin luo.
Ja nyt seurasi kohtaus, joka meidän on tarkoin esittäminen, sekä oivana ajankuvana että kertomuksemme värittämiseksi.
Puheenjohtaja laati selostusta yhdistyksen johtokunnalle.
Tämä selostus oli kirjoitettu isolle paperille puheenjohtajan kauneimmalla käsialalla.
Pyytäessään päästä herra van Systensin puheille oli Rosa maininnut vaatimattoman nimensä Rosa Gryphus. Mutta niin sointuisa kuin tuo nimi olikin, lienee se kumminkin ollut puheenjohtajalle vieras, sillä Rosaa ei otettu vastaan. Hollannissa, patojen ja sulkujen maassa, on vaikea väkisin tunkea ihmisten puheille.
Mutta Rosa ei peräytynyt. Hän oli ottanut tehtävän suoritettavaksensa ja tehnyt pyhän lupauksen ettei pelästyisi tiuskaisuja, ei loukkauksia eikä solvauksia.
— Ilmoittakaa herra puheenjohtajalle, sanoi hän, — että pyydän hänen puheillensa mustan tulpaanin takia.
Tehoisana kuin loitsusanat »Sesam, aukene!» Tuhannen yhden yön tarinoissa, avasi tuo lause Rosalle kaikki ovet. Se soi hänelle pääsyn herra van Systensin virkahuoneeseen saakka, mistä isäntä kohteliaasti tuli häntä vastaan.
Tämä oli pieni kiltti mies, jonka pää ja hento ruumis olivat kuin kukankupukka varsineen ja jonka riippuvat käsivarret muistuttivat pitkulaisia lehtiä. Nämä seikat ynnä tavaksi tullut huojuva käynti saattoivat hänet täysin muistuttamaan tuulenhengen keinuttelemaa tulpaania.
— Hyvä neiti, huudahti hän, — te tulette mustan tulpaanin asiamiehenä?
Puutarhayhdistyksen puheenjohtajan mielestä kuului Tulipa nigra maan mahtaviin. Tulpaanien kuningattarella voi kyllä olla omat lähettiläänsäkin.
— Niin kyllä, vastasi Rosa. — Ainakin tulen puhumaan siitä.
— Se voi hyvin? kysyi van Systens, hymyillen hellän kunnioittavasti.
— Valitettavasti en sitä tiedä, vastasi Rosa.
— Kuinka! Olisiko sille sitten tapahtunut jokin onnettomuus?
— Varsin suuri, — mutta ei oikeastaan sille, vaan minulle.
— Mikä sitten?
— Se on minulta varastettu.
— Onko teiltä varastettu musta tulpaaninne?
— On, herra.
— Tiedättekö kuka sen on varastanut?
— Epäilykseni kohdistuvat kyllä erääseen henkilöön, mutta en uskalla vielä varmasti syyttää häntä.
— Mutta asiasta on helppo päästä selville.
— Kuinka niin?
— Varas ei ole vielä voinut ehtiä kovin kauas.
— Miksi arvelette niin?
— Siksi että olen nähnyt tuon tulpaanin tuskin kaksikaan tuntia sitten.
— Te olette nähnyt mustan tulpaanin? huudahti Rosa syösten häntä kohden.
— Yhtä läheltä kuin nyt teidät.
— Mutta missä?
— Isäntänne luona, luullakseni.
— Minun isäntäni luona?
— Niin kyllä. Ettekö te ole herra Isak Boxtelin palveluksessa?
— Minä?
— Niin kyllä, juuri te.
— Mutta mikä käsitys teillä oikein onkaan minusta?
— Ja mikä käsitys teillä puolestanne on minusta?
— Se, toivottavasti täysin oikea, että te olette kunnianarvoinen herra van Systens, Haarlemin pormestari ja puutarhayhdistyksen puheenjohtaja.
— Ja mitä asiaa teillä siis on minulle?
— Tulin ilmoittamaan teille että minun tulpaanini on varastettu minulta.
— Teidän tulpaaninne on siis sama kuin herra Boxtelin. Te lausuitte asianne väärässä muodossa, lapseni: Tulpaania ei ole varastettu teiltä, vaan herra Boxtelilta.
— Vakuutan, hyvä herra, etten ollenkaan tiedä, kuka herra Boxtel onkaan, ja kuulen tuon nimen nyt ensi kerran.
— Te ette tiedä kuka herra Boxtel on, ja teillä oli myöskin musta tulpaani?
— Onko sitten olemassa toinenkin? kysyi Rosa vavisten.
— On kyllä, herra Boxtelin.
— Millainen se on?
— Musta, tuhat tulimaista.
— Ilman mitään pilkkua?
— Ilman ainoatakaan.
— Ja teillä on tuo tulpaani hallussanne, se on täällä teidän asunnossanne?
— Ei vielä, mutta se tuodaan tänne, sillä palkintolautakunnan täytyy saada nähdä se, ennenkuin palkinnosta päätetään.
— Herra, huudahti Rosa, — Boxtel, tuo Isak Boxtel, joka väittää olevansa mustan tulpaanin omistaja…
— Ja todella onkin.
— Eikö hän ole laihahko mies?
— On.
— Kaljupäinen?
— Niin on.
— Synkkäkatseinen?
— Lienette oikeassa.
— Levoton, köyryselkäinen, vääräsäärinen?
— Toden totta, — teidän esittämänne kuva on täysin herra Boxtelin kaltainen.
— Onko tulpaani sinisen ja valkean kirjavassa fajanssiruukussa, jossa on keltaisia, koppaa esittäviä koristeita?
— Siitä seikasta en ole niin varma, sillä tarkkasin enemmän ihmistä kuin ruukkua.
— Se on minun tulpaanini, minulta varastettu tulpaani. Tuo tulpaani kuuluu minulle! Ilmoitan sen nyt teille, vaatiakseni omaisuuteni takaisin.
— Mitä! huudahti herra van Systens silmäillen Rosaa. — Mitä! Te vaaditte herra Boxtelin tulpaania itsellenne! Tuhat tulimaista! Te olette rohkea naikkonen.
— Herra, sanoi Rosa, hiukan pelästyen tuota puhuttelua, — en vaadi herra Boxtelin tulpaania, vaan haluan saada omani takaisin.
— Omanne?
— Niin, sen, jonka itse olen istuttanut ja kasvattanut.
— No hyvä, herra Boxtel on Valkean Joutsenen majatalossa. Menkää sopimaan asiasta hänen kanssaan. Mitä minuun tulee, niin tuntuu minusta tämä asia yhtä vaikealta ratkaista kuin se, joka jätettiin kuningas Salomo vainajan ratkaistavaksi, ja kun en rohkene luulla omistavani hänen viisauttansa, niin tyydyn vain laatimaan selostukseni, toteamaan että musta tulpaani on olemassa ja määräämään että sen keksijälle on maksettava satatuhatta floriinia. Ja nyt hyvästi, lapseni!
— Oi herra, herra! rukoili Rosa.
— Mutta, lapseni, jatkoi herra van Systens, — koska te olette kaunis, olette nuori, ettekä vielä tykkänään turmeltunut, tahdon antaa teille neuvon: Menetelkää varovasti tähän asiaan nähden, sillä meillä on täällä Haarlemissa tuomioistuin ja vankila, ja me olemme perin arkoja, kun tulpaanien kunnia on kysymyksessä. Menkää, lapseni, menkää! — Herra Isak Boxtel asuu siis Valkoisen Joutsenen majatalossa.
Ja tarttuen jälleen kauniiseen kynäänsä ryhtyi herra van Systens jatkamaan keskeytynyttä työtänsä.