XXVI.
PUUTARHAYHDISTYKSEN UUSI JÄSEN.
Mieli hämmennyksissä, poissa suunniltaan ilosta ja pelosta, kuultuaan mustan tulpaanin löydetyksi, iäksi Rosa kulkemaan kohden Valkoisen Joutsenen majataloa, seurassaan lautturinsa, roteva friisiläisnuorukainen, joka olisi pystynyt ahmaisemaan kymmenen Boxtelia.
Matkan varrella Rosa esitti laivurille, mistä oli kysymys. Tämä ei suinkaan pelännyt tarpeen vaatiessa käydä käsikähmäsille, mutta Rosa pyysi häntä joka tapauksessa muistamaan varoa tulpaania.
Mutta torille tultua Rosa äkkiä pysähtyi. Äkillinen ajatus pidätti hänet, kuten Homeros kertoo Minervan pidättäneen Akilleksen tarttumalla hänen hiuksiinsa hetkenä, jolloin viha oli saattamaisillaan hänet järjettömyyksiin.
— Hyvä Jumala, mumisi Rosa, — olen tehnyt suunnattoman virheen, olen saattanut perikatoon sekä Korneliuksen että tulpaanin ja itseni!
— Olen antanut varoituksen, olen herättänyt epäluuloja. Olen nainen vain, nuo miehet voivat liittoutua minua vastaan, ja silloin olen hukassa. Mitäpä minusta olisikaan väliä, mutta kuinka käy silloin Korneliuksen ja tulpaanin!
Hän jäi hetkeksi punnitsemaan.
— Jos menen tuon Boxtelin luo enkä tunnekaan häntä, jos hän ei olekaan Jakob, vaan toinen tulpaaninviljelijä, joka myöskin on kasvattanut mustan tulpaanin, tai jos tulpaanini on ryöstänyt jokin toinen kuin se, jota epäilen, tai Jakob on uskonut sen jonkun toisen huostaan, ja minä en tunnekaan miestä, vaan ainoastaan tulpaanin, — kuinka voin silloin todistaa että tulpaani on minun!
— Ja jos tunnenkin Boxtelin vale-Jakobiksi, ken tietää, miten silloin käy? Meidän kiistellessämme ehtii tulpaani kuihtua! Oi, pyhä neitsyt, ohjaa minua! Kohtaloni on kysymyksessä, ja ken tietää vaikka vanki tänä hetkenä jo eroaisi elämästä!
Ja Rosa jäi hartaana odottamaan taivaalta anomaansa ohjausta.
Silloin alkoi torin toisesta päästä kuulua melua. Sinne riensi ihmisiä joka suunnasta, talojen ovet aukenivat. Rosa yksin pysyi välinpitämättömänä tuon humun keskellä.
— Meidän täytyy palata puheenjohtajan luo, mumisi hän.
— Tehkäämme niin, sanoi lautturi.
He palasivat syrjäkatua pitkin herra van Systensin asunnolle, missä isäntä yhä edelleen kirjoitti selostustaan paraalla kynällään ja kauneimmalla käsialallaan.
Rosa oli kaikkialla matkansa varrella kuullut puhuttavan vain mustasta tulpaanista ja sadantuhannen floriinin palkinnosta. Uutinen kierteli jo kaupunkia.
Rosan ei ollut varsin helppo päästä uudelleen herra van Systensin puheille, mutta mustan tulpaanin mainitseminen vaikutti sentään samalla taikavoimalla kuin edelliselläkin kerralla.
Mutta kun herra van Systens tunsi Rosan, jonka hän arveli olevan heikkomielisen olennon, ellei jotain pahempaa, vihastui hän ja yritti lähettää tytön tiehensä.
Mutta pannen kätensä ristiin, lausui Rosa tuollaisella vakuuttavalla äänensävyllä, joka tunkee sydämeen:
— Taivaan tähden, elkää kieltäytykö minua kuulemasta! Jos ette voisikaan minua auttaa, niin kuulkaa edes mitä minulla on sanottavaa, ettei teidän tarvitsisi kerran Jumalan edessä vastata osallisuudesta rikokseen!
Van Systens polki jalkaa kärsimättömyydestä. Toisen kerran jo Rosa keskeytti tuon selostuksen, jonka erinomaisuuteen hän sekä pormestarina että puutarhayhdistyksen puheenjohtajana pani niin erikoista painoa.
— Mutta selostukseni! huudahti hän. — Selostukseni mustasta tulpaanista!
— Herra, lausui Rosa viattomuuden ja rehellisyyden suomalla lujuudella, — selostuksenne mustasta tulpaanista tulee perustumaan rikoksiin tai erehdyksiin, ellette suostu minua kuulemaan. Rukoilen teitä toimittamaan tuon herra Boxtelin, jonka minä väitän olevan herra Jakob, meidän eteemme, ja vannon Jumalan kautta jättäväni hänelle hänen tulpaaninsa, ellen tunne kukkaa enkä omistajaa.
— Sepä oiva vakuutus! lausui van Systens.
— Mitä tarkoitatte?
— Jos te tuntisittekin vaikka molemmat, niin mitä se todistaisi?
— Mutta, lausui Rosa epätoivon vallassa, — tehän olette rehellinen mies, hyvä herra. Ajatelkaapa sitäkin, jos te annatte palkinnon tuolle miehelle kukasta, joka ei lainkaan ole hänen kasvattamansa ja jonka hän sitä paitsi on varastanut!
Kenties Rosan puhe oli tuntunut herra van Systensistä jonkun verran vakuuttavalta, ja ehkä hän aikoi vastata tyttö raukalle hiukan lempeämmin kuin ennen, mutta silloin kuului kadulta kovaa melua, joka tuntui olevan vain jatkoa sille, jota Rosa jo oli kuullut, vaikkei hän ollut sitä tarkannut eikä antanut sen häiritä kiihkeätä rukoustansa.
Kaikuvat huudot vavahduttivat taloa.
Herra van Systens jäi kuuntelemaan noita huutoja, joita Rosa aluksi ei ollut lainkaan tarkannut, ja joista hän ei nytkään välittänyt sen enempää.
— Mitä tämä merkitsee! huudahti pormestari. — Olisiko se mahdollista!
Kuulinko todella oikein!
Ja hän syöksähti etuhuoneeseen, jättäen Rosan työhuoneeseen oman onnensa nojaan.
Etuhuoneeseen tultuaan huudahti van Systens hämmästyksestä, nähdessään porraskäytävän ja eteisen täynnä ihmisiä.
Ihmisjoukon saattamana — tai pikemmin seuraamana — nousi nuori mies, jolla oli yllään vaatimaton sinipunainen hopeakoristeinen samettipuku, ylvään tyynesti puhtauttaan hohtavia valkoisia kiviportaita ylös.
Hänen takanaan kulki kaksi upseeria, toinen kuuluva meriväkeen, toinen ratsuväkeen.
Van Systens antoi raivata itselleen tietä hämmästyneiden palvelijoiden välitse, kumarsi ja heittäytyi melkein maahan tulijan edessä, joka oli kaiken tämän melun aiheena.
— Teidän ylhäisyytenne, huudahti hän, — teidän ylhäisyytenne minun tykönäni! Ikuinen kunnia on tullut halvan taloni osaksi!
— Rakas herra van Systens, sanoi Vilhelm Oranialainen, kasvoillaan leppeä ilme, jonka piti korvata hymyilyä, — ollen oikea hollantilainen minä rakastan vettä, olutta ja kukkia, yksinpä tuota juustoakin, josta ranskalaiset pitävät niin paljon. Kukista miellyttävät minua tietysti eniten tulpaanit. Leidenissä kuulin kerrottavan, että Haarlemin kaupunki omisti mustan tulpaanin, ja päästyäni varmuuteen siitä, että huhu oli tosi, joskin uskomaton, tulin kuulemaan asiasta lisää puutarhayhdistyksen puheenjohtajalta.
— Oi, teidän ylhäisyytenne, sanoi van Systens ihastuksissaan, — mikä kunnia yhdistyksellemme, jos sen toiminta miellyttää teidän ylhäisyyttänne!
— Onko tuo kukka täällä? kysyi prinssi, joka epäilemättä jo katui liikaa puhettaan.
— Valitettavasti se ei ole täällä, teidän ylhäisyytenne.
— Missä se on?
— Omistajallaan.
— Kuka on sen omistaja?
— Eräs Dordrechtista kotoisin oleva oiva tulpaaninviljelijä.
— Minkä niminen?
— Hänen nimensä on Boxtel.
— Ja asuntonsa?
— Hän asuu Valkoisen Joutsenen majatalossa. Lähetän häntä noutamaan, ja jos teidän ylhäisyytenne suvaitsee odottaessaan käydä sisään, on hän kiiruhtava tuomaan tulpaaninsa teidän ylhäisyytenne nähtäväksi.
— Hyvä, lähettäkää häntä noutamaan.
— Kyllä, teidän ylhäisyytenne. Mutta…
— Mitä sitten?
— Muuan vähäpätöinen seikka.
— Ei mikään tässä maailmassa ole vähäpätöistä.
— Tulpaani on aiheuttanut erään ikävän jutun.
— Millaisen?
— On jo yritetty sitä anastamaan. Tosinhan se onkin sadantuhannen floriinin arvoinen.
— Vai jo todella! Mutta sehän on rikos!
— Niin on, teidän ylhäisyytenne.
— Ja onko rikollisuus todistettavissa?
— Ei, teidän ylhäisyytenne. Tuo syyllinen nainen…
— Vai on syyllinen naishenkilö.
— Niin on. Hän väittää tulpaania omakseen. Hän on paraikaa asunnossani, tuossa oikealla olevassa huoneessa.
— Ja mitä te ajattelette asiasta?
— Arvelen että sadantuhannen floriinin palkinto on houkutellut hänet rikokseen.
— Hän väittää siis tulpaania omakseen?
— Niin, teidän ylhäisyytenne.
— Mitä hän mainitsee todisteeksi?
— Olin juuri ryhtynyt häntä kuulustelemaan, kun teidän ylhäisyytenne saapui.
— Kuulkaamme, mitä hänellä on sanottavaa. Minä olen maan ylin tuomari, minä tutkin ja ratkaisen tuon asian.
— Niin on siis kaipaamani kuningas Salomo löydetty, lausui van
Systens, näyttäen kumartaen tietä.
Prinssi yritti astua huoneeseen hänen ohitsensa, mutta peräytyi äkkiä ja lausui:
— Menkää te edeltä ja nimittäkää minua vain herraksi.
He menivät työhuoneeseen.
Rosa seisoi yhä entisellä paikallaan, nojaten akkunaan ja katsoen ulos puutarhaan.
— Vai friisitär! sanoi prinssi nähdessään Rosan kultakypärin ja punaisen hameen.
Rosa käännähti puhetta kuullessaan, mutta havaitsikaan tuskin prinssiä, joka istuutui huoneen pimeimpään nurkkaan.
Kuten voi käsittää, oli hänen huomionsa kiintynyt tuohon tärkeään henkilöön, joka oli van Systens nimeltään, eikä suinkaan vaatimattomaan muukalaiseen, joka tuli huoneeseen talonisännän jälkeen ja varmaankin oli aivan vähäpätöinen olento.
Vaatimaton muukalainen otti kirjan ja kehotti viittauksella van
Systensiä alkamaan kuulustelun.
Muukalaisen viitattua uudelleen, kävi van Systens myöskin istumaan, ja onnellisena ja ylpeänä hänelle suodusta merkityksestä hän lausui:
— Lapseni, te lupaatte mustaa tulpaania koskevaan asiaan nähden täysin pysyä totuudessa?
— Lupaan.
— No hyvä, esittäkää siis asianne tämän herran kuullen. Hän on puutarhayhdistyksen jäseniä.
— Mutta mitä sanoisinkaan enää sen lisäksi, mitä jo olen sanonut?
— Mitä te siis minulta pyydätte?
— Uudistan äskeisen pyyntöni.
— Minkä sitten?
— Että antaisitte herra Boxtelin tulla tänne tulpaaneineen. Ellei se ole minun, sanon sen rehellisesti. Mutta jos tunnen sen omakseni, vaadin sen takaisin, vaikka olisin pakotettu menemään hänen ylhäisyytensä maaherran eteen todisteineni.
— Teillä on siis todisteita, kaunis lapseni?
— Jumala, joka tuntee rehelliset aikeeni, on suova niitä minulle.
Van Systens katsahti prinssiin, joka kuultuaan Rosan ensi sanat näytti pyrkivän selville siitä, missä oli ennen kuullut tämän lempeän äänen.
Toinen upseereista läksi Boxtelia noutamaan.
Van Systens jatkoi kuulustelua.
— Ja mihin perustuu väitteenne, että te olette tulpaanin oikea omistaja? kysyi hän.
— Siihen yksinkertaiseen seikkaan, että minä olen sen istuttanut ja olen hoitanut sitä omassa huoneessani.
— Huoneessanne, — missä tuo huoneenne on?
— Loewesteinissä.
— Te olette Loewesteinistä?
— Olen Loewesteinin linnan vanginvartijan tytär.
Prinssi teki vähäisen liikkeen, joka merkitsi:
— Niin juuri, nyt muistan sen.
Ja ollen yhä edelleen lukevinaan, hän silmäili Rosaa entistä tarkkaavammin.
— Te pidätte kukista? jatkoi van Systens.
— Pidän kyllä.
— Olette oppinut kukkainviljelijä?
Rosa vaikeni hetkisen. Sitten hän sanoi äänensävyllä, jossa soinnahti sydämen syvyydestä tunkeva rukous:
— Hyvät herrat, minä puhun miehille, joihin voin täysin luottaa, eikö niin?
Van Systens ja prinssi nyökkäsivät molemmat vakuuttavasti.
— No hyvä, siis — minä en ole mikään oppinut kukkainviljelijä, olen vain köyhä kansannainen, friisiläinen talonpoikaistyttö, joka kolme kuukautta sitten ei vielä osannut lukea eikä kirjoittaa. Ei, musta tulpaani ei ole minun keksintöni.
— Mutta kenenkäs sitten?
— Erään Loewesteinissä säilytettävän vanki raukan.
— Loewesteinin vangin? kysyi prinssi.
Kuullessaan tuon äänen Rosa vavahti vuorostaan.
— Siis valtiollisen vangin, sillä Loewesteinissä ei ole muita vankeja, lisäsi prinssi.
Sitten hän jatkoi tai oli jatkavinaan lukuansa.
— Niin kyllä, mumisi Rosa vavisten, — hän on valtiollinen vanki.
Van Systens kalpeni, kuullessaan tuollaisen tunnustuksen lausuttavan sellaisen todistajan kuullen.
— Jatkakaa, sanoi Vilhelm tyynesti puutarhayhdistyksen puheenjohtajalle.
— Oi herra, sanoi Rosa, kääntyen hänen puoleensa, jota piti varsinaisena tuomarinansa, — puheeni on sisältävä arveluttavan syytöksen minua itseäni vastaan.
— Niin kyllä, sanoi van Systens, — Loewesteinin vankien tulee viettää päivänsä yksinäisyydessä.
— Voi herra…
— Ja päättäen sanoistanne te olette käyttänyt hyväksenne asemaanne vanginvartijan tyttärenä, viljelläksenne kukkia yhdessä erään vangin kanssa.
— Kyllä, sopersi Rosa poissa suunniltaan. — Minun täytyy tunnustaa että tapasin häntä joka päivä.
— Onneton tyttö! huudahti van Systens.
Huomatessaan Rosan kauhistuksen ja van Systensin kalpeuden, prinssi kohotti päätänsä.
— Tuon asian tutkiminen ei kuulu puutarhayhdistyksen jäsenille, lausui hän lyhyeen, pontevaan tapaansa. — Heidän ei tarvitse välittää muusta kuin mustasta tulpaanista, valtiolliset rikokset eivät koske heihin. Jatkakaa, neiti, jatkakaa!
Van Systens tulkitsi ilmehikkäällä katseella tulpaanein kiitokset puutarhayhdistyksen uudelle jäsenelle.
Muukalaisen sanojen rohkaisemana Rosa nyt kertoi kaikesta, mitä kolmen kuukauden aikana oli tapahtunut, kaikista toimenpiteistään ja kärsimyksistään. Hän kertoi kuinka säälimätön Gryphus oli ollut, kuinka tuikeata tuskaa hän oli tuottanut vangille tuhoamalla ensi sipulin, mitkä varovaisuuskeinot olivat olleet tarpeen toisen sipulin pelastamiseksi, kuinka kärsivällinen vanki oli ollut, kuinka levoton heidän ollessaan erotetut, — kuinka hän oli ollut kuolemaisillaan nälkään, kun ei enää saanut tietoja tulpaanistaan. Hän kuvasi edelleen vangin iloa nähdessään hänet jälleen, heidän molempain epätoivoa, kun kävi ilmi että tulpaani oli varastettu, juuri kukkaan puhjettuaan.
Rosan esityksessä ilmeni niin voimakas totuuden sävy, ettei se voinut olla vaikuttamatta van Systensiin, joskaan prinssissä ei ollut havaittavissa mitään myötätunnon merkkejä.
— Mutta, virkahti hän, — siitähän ei ole vielä kauan, kun te tutustuitte tuohon vankiin.
Rosa silmäili hämmästyneenä muukalaista, joka vetäytyi varjoon, ikäänkuin hänen katsettaan paeten.
— Miksi niin arvelette? kysyi hän.
— Koska vanginvartija Gryphus ja hänen tyttärensä vasta neljä kuukautta sitten muuttivat Loewesteiniin.
— Se on kyllä totta.
— Ellette kenties taivuttanut isäänne tuohon muuttoon, voidaksenne seurata jotain vankia, joka siirrettiin Haagista Loewesteiniin.
— Hyvä herra…, äännähti Rosa punehtuen.
— Jatkakaa, sanoi Vilhelm.
— Tunnustan tunteneeni tuon vangin jo Haagissa.
— Mikä onnellinen vanki! lausui Vilhelm hymyillen.
Upseeri, joka oli lähetetty Boxtelia noutamaan, palasi samassa ja ilmoitti noudettavan saapuneen tulpaaneineen.