XXVII.
KOLMAS SIPULI.
Tuskin oli Boxtelin tulosta ilmoitettu, kun hän jo itse saapui van Systensin vierashuoneeseen, mukanaan kaksi miestä, jotka kantoivat arkussa kallisarvoista taakkaa ja asettivat sen pöydälle.
Saatuaan asiasta tiedon prinssi läksi työhuoneesta vierashuoneeseen, ihaili kukkaa vaieten ja palasi yhtä äänetönnä pimeään nurkkaan, minne oli asettanut nojatuolinsa.
Vavisten, kalpeana, tuskan vallassa odotti Rosa kehotusta tulla vuorostansa katsomaan.
Hän kuuli Boxtelin äänen.
— Hän se on! huudahti hän.
Prinssi kutsui häntä viittauksella vierashuoneen puoliavoimelle ovelle katsomaan.
— Se on minun tulpaanini, huudahti Rosa, — se se on, tunnen sen. Oi
Kornelius parkani!
Ja hän suli kyyneliin.
Prinssi nousi paikaltaan ja meni ovelle, mihin jäi hetkeksi seisomaan kirkkaaseen valaistukseen.
Rosan katse kiintyi häneen. Hän kävi entistä varmemmaksi siitä, että oli joskus ennen nähnyt tämän muukalaisen.
— Herra Boxtel, sanoi prinssi, — tulkaapa tänne!
Riemastuneena kiiruhti Boxtel lähemmäksi ja havaitsi seisovansa Vilhelm
Oranialaisen edessä.
— Hänen ylhäisyytensä! huudahti hän peräytyen.
— Hänen ylhäisyytensä! toisti Rosa huumaantuneena.
Kuullessaan Rosan huudahduksen Boxtel käännähti häntä kohden.
Tuo näky saattoi Boxtelin koko ruumiin vavahtamaan, kuin hän olisi koskenut Voltan sähköpatsaaseen.
— Kas, mumisi prinssi itsekseen, — hän on levoton.
Mutta tehtyään voimakkaan tahdonponnistuksen Boxtel jo oli tyyntynyt.
— Herra Boxtel, lausui Vilhelm, — te näytte keksineen keinon kehittää mustia tulpaaneja.
— Olen kyllä, teidän ylhäisyytenne, vastasi Boxtel äänellä, jossa ilmeni hiukan levottomuutta.
Tosinhan tuo levottomuus myöskin voi olla vain Vilhelmin läsnäolon aiheuttamaa mielenliikutusta.
— Mutta, jatkoi prinssi, — tässä näette nuoren tytön, joka väittää samaa itsestään.
Boxtel hymyili halveksivasti ja kohautti olkapäitään.
Vilhelm seurasi kaikkia hänen liikkeitänsä huomattavalla mielenkiinnolla.
— Siis ette tunne tätä nuorta tyttöä? kysyi prinssi.
— En, teidän ylhäisyytenne.
— Ja te, neiti, ettekö te tunne herra Boxtelia?
— En, en tunne herra Boxtelia, mutta kyllä herra Jakobin.
— Mitä tarkoitatte?
— Tarkoitan että tämä herra, joka täällä nimittää itseään Isak
Boxteliksi, Loewesteinissä käytti nimeä Jakob.
— Mitä te tuohon sanotte, herra Boxtel?
— Sanon että tuo tyttö valhettelee, teidän ylhäisyytenne.
— Te kiellätte koskaan olleenne Loewesteinissä?
Boxtel epäröi hetken. Mutta prinssin läpitunkeva katse, joka ankaran tutkivana oli häneen kiintynyt, esti häntä valhettelemasta.
— En voi kieltää olleeni Loewesteinissä, teidän ylhäisyytenne, sanoi hän, — mutta kiellän varastaneeni tulpaanin.
— Te olette varastanut sen minulta, ja minun omasta huoneestani! huudahti Rosa, inhon sävy äänessään.
— Sen kiellän.
— Kiellättekö seuranneenne minua puutarhaan sinä päivänä, jolloin minä muokkailin sarkaa, johon aioin istuttaa sipulini? Kiellättekö seuranneenne minua sinne myöskin tuona toisena päivänä, jolloin olin istuttavinani sipulin sinne? Ettekö tuona iltana, lähdettyäni pois, kiiruhtanut lavalle, josta toivoitte löytävänne sipulin? Ettekö kaivanut maata käsillänne, vaikka turhaan, Jumalan kiitos, sillä istuttamistemppu oli vain keksitty teidän aikeittenne ilmisaamiseksi. Kiellättekö tämän kaiken?
Boxtelia ei haluttanut vastata noihin moniin kysymyksiin. Ryhtymättä ollenkaan sanasotaan Rosan kanssa hän lausui kääntyen prinssin puoleen:
— Kaksikymmentä vuotta olen viljellyt tulpaaneja Dordrechtissa, ja olen voittanut jonkun verran mainettakin tällä alalla, — eräs kehittämäni laji on saavuttanut kuuluisan nimen. Olen omistanut sen Portugalin kuninkaalle. Tahdon nyt totuudenmukaisesti esittää puheenaolevan tulpaanin vaiheet. Tämä nuori tyttö tiesi että minun oli onnistunut kasvattaa musta tulpaani, ja yksissä tuumin erään rakastajan kanssa, joka hänellä oli Loewesteinin linnassa, hän päätti saattaa minut turmioon anastamalla tuon sadantuhannen floriinin palkinnon, jonka teidän ylhäisyytenne oikeudentuntoon luottaen toivon voittavani.
— Oi! huudahti Rosa, vihasta poissa suunniltaan.
— Hiljaa! lausui prinssi.
Kääntyen sitten Boxtelin puoleen, hän kysyi:
— Kuka on tuo vanki, jonka sanotte olevan tämän tytön rakastajan?
Rosa oli menettää tajuntansa, sillä prinssin määräyksen mukaan oli tuota vankia vaarallisena rikollisena vartioitava erityisen tarkasti.
Boxtel oli siis peräti mielissään tuosta kysymyksestä.
— Kukako tuo vanki on? toisti hän.
— Niin.
— Tuo vanki, teidän ylhäisyytenne, on mies, jonka pelkkä nimi riittää osottamaan, missä määrin hänen rehellisyyteensä voi luottaa. Hän on tehnyt itsensä syypääksi valtiopetokseen ja oli tuomittu kuolemaan.
— Ja mikä on hänen nimensä?
Rosa kätki epätoivoisella liikkeellä kasvot käsiinsä.
— Hänen nimensä on Kornelius van Baerle, ja hän on tuon konnan
Kornelius de Wittin kummipoika.
Prinssi vavahti. Hänen kylmässä katseessaan välähti salama, sitten levisi kuolontyyneys hänen liikkumattomille kasvoillensa.
Hän meni Rosan luo ja kehotti häntä sormenliikkeellä poistamaan kädet kasvoiltaan.
Rosa totteli kuten henkilö, joka on magneettisen voiman alaisena.
— Voidaksenne seurata tuota miestä te siis tulitte Leideniin pyytämään minulta isällenne uuden paikan.
Rosa painoi päänsä alas ja vaipui hervotonna kokoon mumisten:
— Niin, teidän ylhäisyytenne.
— Jatkakaa, lausui prinssi Boxtelille.
— Minulla ei ole enää mitään lisättävää, sanoi tämä, — teidän ylhäisyytenne tietää nyt kaikki. Muuan seikka on tosin vielä, jota en tahtonut mainita, ettei tämän nuoren tytön olisi tarvinnut hävetä kiittämättömyyttään. Minä menin Loewesteiniin siksi, että minulla oli siellä asioita toimitettavana. Siellä tutustuin Gryphus vanhukseen. Ihastuin hänen tyttäreensä ja pyysin häntä vaimokseni, ja koska en ole rikas, tulin olleeksi niin varomaton, että ilmaisin hänelle toiveeni voittaa satatuhatta floriinia, ja osottaakseni ettei toivoni ollut perusteeton, näytin hänelle mustan tulpaanini. Kun hänen rakastajansa, kääntääksensä epäluulot pois itsestänsä, oli Dordrechtissa salavehkeilynsä ohella näön vuoksi harjoittanut tulpaaninviljelystä, liittoutuivat nyt nuo molemmat saattaaksensa minut perikatoon.
— Päivää ennen kuin tulpaani puhkesi kukkaan otti tämä nuori tyttö sen asunnostani ja vei omaan huoneeseensa, mistä minun onnistui saada se takaisin samana hetkenä, jolloin hän aikoi lähettää sanansaattajan ilmoittamaan puutarhayhdistyksen jäsenille, että hän oli kasvattanut suuren mustan tulpaanin. Mutta hän ei sittenkään luopunut tuumastansa. Epäilemättä hän on niiden muutamien tuntien kuluessa, jolloin kukka oli hänen huoneessansa, näyttänyt sen joillekin henkilöille, joiden todistukseen aikoo vedota. Mutta onneksi teidän ylhäisyytenne nyt tietää arvostella tätä juonittelijaa ja hänen todistajiaan heidän ansionsa mukaisesti.
— Oi Jumalani, Jumalani, kuinka katalaa! vaikeroi Rosa kyynelten vallassa ja heittäytyi maaherran jalkojen juureen. Pitäen häntä syyllisenä, mutta säälien hänen ääretöntä tuskaansa, lausui tämä:
— Te olette tehnyt pahoin, ja teidän rakastajanne saa rangaistuksen siitä, että on houkutellut teidät rikokseen. Te olette niin nuori ja näytätte niin rehelliseltä, että minun täytyy otaksua että hän on keksinyt tämän ilkityön, ettekä te.
— Teidän ylhäisyytenne, huudahti Rosa, — Kornelius ei ole rikollinen!
Vilhelm teki äkillisen liikkeen.
— Tarkoitatte ettei hän ole kehottanut teitä tuohon rikokseen, eikö niin?
— Minä tarkoitan, teidän ylhäisyytenne, ettei Kornelius ole enempää vikapää siihen rikokseen, josta häntä nyt syytetään, kuin tuohon edelliseenkään.
— Edelliseen, — tiedättekö sitten mikä tuo edellinen rikos oli?
Tiedättekö mistä hän oli syytteessä ja tuomittiin? Siitä että oli
Kornelius de Wittin rikostoverina säilyttänyt hallinnonjohtajan Jan de
Wittin markiisi Louvois'lta saamat kirjeet.
— Mutta, teidän ylhäisyytenne, hän ei tiennyt säilyttävänsä noita kirjeitä, hänellä ei ollut siitä aavistustakaan. Jos niin olisi ollut, olisi hän sanonut sen minulle. Olisiko tuo sydän, puhdas kuin timantti, salannut minulta mitään? Ei, ei, teidän ylhäisyytenne, toistan sen vihannekin uhalla, Kornelius ei ole enempää syypää toiseen rikokseen kuin toiseenkaan. Oi jospa teidän ylhäisyytenne tuntisi minun Korneliukseni!
— Kyllähän de Wittit tunnetaan! huudahti Boxtel. — Hänen ylhäisyytensä tuntee tuon rikollisen liiankin hyvin, koska on jo kerran vapahtanut hänet kuolemasta.
— Hiljaa! sanoi prinssi. — Kuten jo sanoin, ei puutarhayhdistyksen jäsenten asia ole ryhtyä arvostelemaan valtiollisia asioita.
Rypistäen kulmiansa lausui hän sitten:
— Mutta mitä tulpaaniin tulee, niin olkaa levollinen, herra Boxtel, teille tulee tapahtumaan oikeus.
Boxtel kumarsi, sydän riemua tulvillaan, ja sai vastaanottaa puheenjohtaja van Systensin onnittelut.
— Ja te, nuori tyttö, jatkoi Vilhelm Oranialainen, — olette ollut tekemäisillänne rikoksen. Minä en rankaise teitä siitä, vaan todellinen syyllinen saa maksaa molempain puolesta. Mies, jolla on nimi sellainen kuin hänellä, voi tehdä itsensä syypääksi salavehkeilyyn, vaikkapa valtiopetokseenkin, — mutta varastaa hän ei saa!
— Varastaa, huusi Rosa, — varastaa! Varokaa, teidän ylhäisyytenne! Hän kuolisi, jos saisi kuulla sananne, ne surmaisivat hänet varmemmin kuin teloittajan miekka Buitenhofissa. Jos varkaus on tapahtunut, niin vannon että sen on tehnyt tämä mies!
— Todistakaa se! lausui Boxtel kylmähkösti.
— No hyvä, sen minä teenkin. Jumalan avulla olen sen todistava! lausui friisitär tarmokkaasti.
Kääntyen sitten Boxtelin puoleen kysyi hän:
— Tulpaani oli teidän omanne?
— Niin oli.
— Montako sipulia sillä oli?
Boxtel epäröi hetken, mutta hän käsitti, ettei tyttö olisi tehnyt tuota kysymystä, jos ainoastaan nuo kaksi sipulia, joista oli puhuttu, olisivat olleet olemassa.
— Kolme, vastasi hän.
— Miten noiden sipulien on käynyt? kysyi Rosa.
— Miten niiden on käynyt? Ensimäinen ei itänyt, toisesta kehkeytyi musta tulpaani…
— Entä kolmas?
— Kolmas?
— Niin, kolmas, — missä se on?
— Se on minulla kotonani, sanoi Boxtel hämillään.
— Missä sitten, Loewesteinissäkö vai Dordrechtissa?
— Dordrechtissa, vastasi Boxtel.
— Te valhettelette! huusi Rosa. — Teidän ylhäisyytenne, lisäsi hän, kääntyen prinssin puoleen, — minulta saatte kuulla todellisen kertomuksen noiden sipulien vaiheista. Ensimäisen murskasi isäni rikki vangin huoneessa, ja sen tietää tämä mies varsin hyvin, sillä hän toivoi voivansa anastaa sen, ja nähdessään toiveensa pettyneen hän oli joutua epäsopuun isäni kanssa, joka oli siihen syypää. Toisesta kasvoi minun hoidossani musta tulpaani, ja kolmas, viimeinen, — hän veti sen esiin poveltansa —, kolmas on tässä, samassa paperissa, johon se oli yhdessä toisten kanssa käärittynä sinä hetkenä, jolloin Kornelius van Baerle mestauslavalle lähtiessään uskoi minulle kaikki kolme. Katsokaa, teidän ylhäisyytenne, katsokaa!
Ja Rosa otti sipulin esiin paperista, johon se oli ollut käärittynä, ja ojensi sen prinssille, joka otti sen käteensä ja tarkasteli sitä.
— Mutta, teidän ylhäisyytenne, eikö tämä tyttö ole voinut varastaa sitä kuten tulpaaninkin, sopersi Boxtel, kauhistuneena nähdessään millä huolellisuudella prinssi tarkasti sipulia ja ennen kaikkea millä mielenkiinnolla Rosa luki jotakin käteensä jääneestä paperista.
Äkkiä nuoren tytön silmät välähtivät, huohottaen hän luki uudelleen tuon salaperäisen paperin, huuto tunki esiin hänen rinnastansa ja hän ojensi paperin prinssille lausuen:
— Lukekaa, teidän ylhäisyytenne, taivaan nimessä, lukekaa!
Vilhelm ojensi kolmannen sipulin herra van Systensille, otti paperin ja luki.
Tuskin oli hän luonut katseen paperiin, kun hän horjahti, hänen kätensä vapisi kuin se olisi ollut pudottamaisillaan paperin, hänen katseensa sai tuikean tuskan ja säälin ilmeen.
Tuo paperi, jonka Rosa oli hänelle ojentanut, oli raamatunlehti, jonka
Kornelius de Witt oli lähettänyt Craeken, veljensä palvelijan mukana
Dordrechtiin, pyytääkseen Kornelius van Baerleä polttamaan
hallinnonjohtajan Louvois'lta saamat kirjeet.
Tuo pyyntö, kuten muistettaneen, oli lausuttu näillä sanoin:
»Rakas kummipoikani! Polta asiakirjat, jotka olen uskonut huostaasi! Polta ne niitä katsomatta, niitä avaamatta, ettet tietäisi niiden sisältöä. Ne sisältävät salaisuuksia, jotka tuottavat kuoleman niiden säilyttäjälle. Polta, niin olet pelastanut Janin ja Korneliuksen. Jää hyvästi ja säilytä minut rakkaassa muistossa!
20. p. elokuuta 1672.
Kornelius de Witt.»
Tuo lehtinen todisti samalla että van Baerle oli syytön ja että hän oli tulpaaninsipulien oikea omistaja.
Rosa ja maaherra loivat katseen toisiinsa.
Rosan katse lausui: — Nyt näette sen itse! — ja maaherran: — Vaikene ja odota!
Maaherran otsaan oli kohonnut kylmä hiki, ja hän pyyhkäisi pois ohimolta poskelle valuvan pisaran. Hän taittoi paperin hitaasti kokoon, ja hänen katseensa todisti hänen ajatuksensa vaipuneen tuohon pohjattomaan, toivottomaan kuiluun, jonka nimenä on katumus ja häpeäntunto.
Kohottaen sitten vaivoin päätänsä hän lausui:
— Menkää, herra Boxtel! Oikeus tulee tapahtumaan, kuten olen luvannut.
Sitten hän kääntyi puheenjohtajan puoleen lausuen:
— Te, rakas herra van Systens. pidätte täällä tämän nuoren tytön ja tulpaanin. Jääkää hyvästi!
Kaikki kumarsivat, ja suosionosotusten raikuessa poistui prinssi, katse maahan luotuna.
Mieli hämmennyksissä palasi Boxtel Valkoisen Joutsenen majataloon. Tuo lehtinen, jonka Vilhelm oli ottanut vastaan Rosan kädestä, lukenut, kääntänyt kokoon ja pannut niin huolellisesti taskuunsa, teki hänet levottomaksi.
Rosa lähestyi tulpaania, suuteli hartaasti sen lehteä ja uskoi itsensä
Jumalan huomaan mumisten:
— Jumalani, tiesitkö sinä, minkä takia kiltin Korneliukseni piti opettaa minut lukemaan?
Kyllä, Jumala tiesi sen, sillä hän rankaisee ja palkitsee itsekutakin hänen ansioittensa mukaan.