XXIX.
VAN BAERLE SUORITTAA ENNEN LOEWESTEINISTÄ LÄHTÖÄÄN GRYPHUKSEN LASKUN.
Taistelijat viivähtivät hetkisen, Gryphus hyökkäys-, van Baerle puolustusasennossa.
Mutta kun tätä jännittävää tilaa voi jatkua loppumattomiin, ja Kornelius tahtoi tietää syyn vastustajansa vihan uudistumiseen, kysyi hän:
— Mitä te oikeastaan minusta tahdotte?
— Sen kyllä sanon, vastasi Gryphus. — Tahdon saada takaisin tyttäreni
Rosan.
— Tyttärenne! huudahti Kornelius.
— Niin, Rosan, jonka olet ryöstänyt minulta taikatempuillasi. Sano, missä hän on!
Ja Gryphuksen asento kävi entistä uhkaavammaksi.
— Eikö Rosa ole Loewesteinissä? huudahti Kornelius.
— Tiedät sen varsin hyvin. Kysyn vielä kerran, tahdotko antaa minulle
Rosan takaisin!
— Hyvä, sanoi Kornelius, — tuo on juoni minun pettämisekseni.
— Vielä kerran, — tahdotko sanoa, missä tyttäreni on?
— Arvaa, konna, ellet sitä tiedä!
— Odota, odota, murisi Gryphus kalpeana ja vapisevin huulin, mielettömyyden valtaan joutumaisillaan. — Vai et tahdo sanoa! Kyllä suusi vielä auki saadaan!
Hän tuli askeleen lähemmäksi Korneliusta ja näytti hänelle kädessään kimmeltävää asetta.
— Näetkö tämän veitsen? sanoi hän. — Olen tappanut sillä yli viisikymmentä mustaa kukkoa. Nyt tapan sillä heidän isäntänsä, paholaisen, kuten olen tappanut heidätkin, — odota vain, odota!
— Sinä lurjus, sanoi Kornelius, — tahdot siis ehdottomasti murhata minut!
— Avaan sydämesi, nähdäkseni minne olet piilottanut tyttäreni.
Lausuen nuo sanat kuumeentapaisessa mielenhäiriössä Gryphus syöksähti Korneliuksen kimppuun, joka ei ehtinyt muuta kuin heittäytyä pöytänsä taakse, välttääkseen ensi iskua.
Gryphus heilutti veistään purkaen suustaan kammottavia uhkauksia.
Kornelius käsitti että jos Gryphus ei voinutkaan saavuttaa häntä kädellänsä, ei hän kumminkaan ollut turvassa hänen aseeltansa, joka voi lentää läpi ilman hänen rintaansa. Aikaa hukkaamatta hän siis iski kepillä, jota ei ollut päästänyt kädestänsä, voimakkaasti veistä pitelevään nyrkkiin.
Veitsi putosi maahan ja Kornelius pani jalkansa sen päälle.
Kun Gryphus nyt näytti valmistuvan taisteluun, joka varmaankin olisi käynyt perin hurjaksi, hänellä kun oli kostettavana kepiniskun tuottama tuska ja aseettomaksi jäämisen häpeä, teki Kornelius rohkean päätöksen.
Hän ryhtyi sankarimaisen kylmäverisesti pieksämään vartijaansa kepillään, valiten vain tarkoin kohdat, mihin iskut sattuivat.
Pian rukoili Gryphus armoa.
Mutta ennenkuin hän sen teki, hän oli huutanut, — huutanut vahvasti.
Nuo huudot kuultiin, ja pian oli linnan koko palveluskunta jalkeilla.
Kaksi vartijaa, yksi päällysmies ja kolme, neljä vahtia saapui siis
heti, yllättäen Korneliuksen keppi kädessä, veitsi jalan alla.
Nähdessään kaikki nuo miehet todistamassa rikostansa, jonka lieventäviä asianhaaroja — kuten meidän päivinämme sanottaisiin — kukaan ei tuntenut, käsitti Kornelius olevansa auttamattomasti hukassa.
Itse asiassa todistikin kaikki hänen rikollisuuttaan.
Kädenkäänteessä riistettiin Korneliukselta hänen aseensa, vahdit ympäröivät Gryphuksen, nostivat hänet pystyyn, tukivat häntä, ja raivosta ulvoen voi hän nyt laskea pöhöttymät, jotka kohosivat hänen hartioissaan ja selässään, kuin kirjavat kukkulat vuorenharjalla.
Heti laadittiin pöytäkirja tapahtumasta, vangin väkivaltaisesta esiintymisestä vartijaansa kohtaan, ja liian lieväksi ei tuota Gryphuksen mielen mukaan sommiteltua asiakirjaa suinkaan voinut väittää. Kysymyksessä oli ollut edeltäpäin harkittu ja valmistettu murhayritys vanginvartijaa kohtaan sekä ilmeinen kapina.
Pöytäkirjaa laadittaessa vei kaksi vahtia Gryphuksen, jonka lausuntonsa annettuaan ei enää tarvinnut olla tutkinnossa läsnä, kepiniskujen murjomana ja vaikeroivana alas hänen asuntoonsa.
Sillaikaa selittivät vahdit, jotka olivat ottaneet Korneliuksen huostaansa, hänelle lempeästi Loewesteinin tapoja ja menoja, jotka hän muuten tunsi yhtä hyvin kuin hekin, sillä vankilaan tullessa oli ohjesäännöt luettu hänelle, ja muutamat pykälät olivat jääneet tarkoin hänen muistiinsa.
He kertoivat hänelle myöskin, kuinka noita sääntöjä oli sovellettu erääseen vankiin nimeltä Mathias, joka vuonna 1668, siis viittä vuotta aikaisemmin, oli tehnyt itsensä syypääksi kapinalliseen tekoon, mutta paljoa viattomampaan kuin Kornelius.
Hänestä oli liemi ollut liian kuumaa, ja hän oli heittänyt sen ylimmälle päällysmiehelle vasten naamaa, niin että tälle jäi ihopaloja käteen, kun hän pyyhkäisi kasvojaan.
Kahdentoista tunnin kuluttua noudettiin Mathias kopistaan ja vietiin vanginvartijan asuntoon, missä hänet merkittiin Loewesteinistä poistuneeksi.
Nyt vietiin hänet linnan edustalla olevalle kentälle, josta on hyvin kaunis näköala monen peninkulman etäisyyteen. Siellä kahlehdittiin hänen kätensä, hänen silmänsä sidottiin ja hänelle luettiin kolme rukousta.
Sitten kehotettiin häntä polvistumaan, ja Loewesteinin vahdit, luvultaan kaksitoista, ampuivat, kersantin annettua merkin, varsin taitavasti musketinluodin kukin hänen ruumiiseensa, minkä johdosta Mathias kuoli heti paikalla.
Kornelius kuunteli hyvin tarkkaavasti tuota pöyristyttävää kertomusta.
Kertomuksen loputtua hän sanoi:
— Kahdentoista tunnin kuluttua te sanoitte?
— Niin, eikä kahdestoista tunti luullakseni vielä ollut kulunut loppuunkaan, vastasi kertoja.
— Kiitoksia kertomuksestanne, sanoi Kornelius.
Viehkeä hymyily, jonka kertomus oli saanut vahdin huulille, ei ollut vielä ehtinyt haihtua, kun porraskäytävästä kuului kajahtelevia askeleita.
Kannukset kilahtelivat kuluneita astuimia vastaan.
Vahdit väistyivät syrjään, tehden tietä saapuvalle upseerille.
Tämä tuli Korneliuksen huoneeseen, missä kirjuri yhä sommitteli pöytäkirjaansa.
— Tämä on huone n:o 11? tiedusteli upseeri.
— Niin on, kapteeni, vastasi eräs aliupseeri.
— Tämä on siis vangin Kornelius van Baerlen huone?
— Aivan niin, kapteeni.
— Missä vanki on?
— Tässä, herra, vastasi Kornelius, kalveten kaikesta rohkeudestaan huolimatta.
— Te olette herra Kornelius van Baerle? kysyi muukalainen, kääntyen nyt vangin itsensä puoleen.
— Niin, herra.
— Seuratkaa siis minua!
— Mitä! huudahti Kornelius, sydän kuolemantuskan vallassa. — Näinkö nopeaan menetellään Loewesteinin linnassa, ja tuo mieletön puhui kahdestatoista tunnista!
— Mitäs sanoin? kuiskasi historioitsija hänen korvaansa.
— Te valehtelitte!
— Kuinka niin?
— Te puhuitte kahdestatoista tunnista.
— Niin, tosiaankin! Mutta sen sijaan kunnioittaa teitä läsnäolollaan eräs hänen ylhäisyytensä ajutanteista, vieläpä kaikkein uskotuimmista, nimittäin herra van Deken. Tuhat tulimaista! Sellaista kunniaa ei tullut Mathias paran osaksi.
— Lähtekäämme siis, sanoi Kornelius, vetäen keuhkoihinsa mahdollisimman paljon ilmaa. — Lähtekäämme, — ja te saatte nähdä että Kornelius de Wittin kummipoika kasvojaan vääntämättä voi kestää yhtä monta musketinluotia kuin Mathias.
Ylväänä poistui hän huoneesta kirjurin edellä, joka nähdessään työnsä keskeytyvän, rohkeni sanoa upseerille:
— Mutta kapteeni van Deken, minä en ole kirjoittanut pöytäkirjaa vielä loppuun saakka!
— Ei maksa vaivaa kirjoittaakaan! vastasi upseeri.
— Hyvä! sanoi kirjuri, pannen kynänsä ja paperinsa vanhaan tahraiseen salkkuun.
— Kohtalo oli määrännyt, ajatteli Kornelius parka, — ettei minun pitänyt tässä maailmassa jättää nimeäni lapselle, ei kukalle eikä kirjalle, — joista kolmesta seikasta Jumalan sanotaan vaativan ainakin yhden jokaiselta vähänkään kyvykkäältä ihmiseltä sielun ja ruumiin omistusoikeuden palkaksi.
Ja hän seurasi upseeria mieli lujana ja pää pystyssä.
Kornelius laski kentälle vievät astuimet, pahoitellen ettei ollut vahdilta tiedustellut montako niitä oli. Toimeliaan palvelemisintonsa vallassa olisi tämä varmaankin kernaasti sanonut sen.
Ainoa seikka mitä Kornelius pelkäsi tällä retkellään, jonka katsoi olevan auttamattomasti elämänsä viimeisen, oli että hän näkisi Gryphuksen ja että hän ei näkisi Rosaa. Mikä vahingonilo kuvastuisikaan isän kasvoilla! Kuinka murheen murtama olisikaan tytär!
Kuinka ihastuksissaan Gryphus olisikaan tästä rangaistuksesta, oikeutetun teon verisestä kostosta, tuon teon, jonka suorittaminen oli ollut sula velvollisuus!
Mutta entä Rosa, tyttö parka! Jos Korneliuksen täytyisi kuolla ilman viime suudelmaa, lausumatta edes viimeisiä jäähyväisiä!
Ja täytyisikö hänen kuolla saamatta mitään tietoja suuresta mustasta tulpaanista, niin että herätessään tuolla ylhäällä ei tietäisi minne luoda katseensa löytääksensä sen!
Voidakseen tällaisena hetkenä olla kyyneliin sulamatta, täytyi
Korneliuksella olla vielä vahvempi rautakuorus sydämensä ympärillä kuin
Horatiuksen mainitsemalla purjehtijalla, joka saapui ensimäisenä
kammottaville Akrokeraunian kallioille.
Kornelius silmäili oikealle, hän silmäili vasemmalle, mutta siitä huolimatta ei hän kentälle tullessaan ollut nähnyt Rosaa, ei edes Gryphustakaan.
Tosinhan jälkimäinen seikka melkein korvasi edellisen.
Korneliuksen katse harhaili yli kentän, hakien vahteja, joiden piti panna toimeen kuolemanrangaistus, ja hän näkikin tusinan sotamiehiä koolla juttelemassa.
Mutta ne vain seisoivat ja juttelivat, eikä niillä ollut muskettejakaan, eivätkä ne edes seisoneet rivissä.
Oikeastaan ne kuiskailivatkin pikemmin kuin puhelivat, — mikä seikka Korneliuksesta ei tuntunut vastaavan juhlallisuutta, joka tällaisissa tilaisuuksissa tavallisesti vallitsee.
Äkkiä ilmestyi Gryphus nilkutellen, horjahdellen sauvan nojassa vankilan edustalle. Hän oli koonnut kaiken vihansa hehkun kissanharmaisiin vanhoihin silmiinsä, luodessaan ne nyt viimeisen kerran Korneliukseen, ja hän syyti sellaisen sadatusten tulvan suustansa hänet nähdessään, että Kornelius kääntyi upseerin puoleen lausuen:
— Herra kapteeni, nähdäkseni ei ole sopivaa sallia tuon ihmisen tällä tavoin loukata minua, ja lisäksi vielä tällaisena hetkenä.
— Mutta hyvä herra, vastasi upseeri nauraen, — onhan aivan luonnollista, että tuo kunnon mies on teille suutuksissaan, tehän kuulutte antaneen hänelle aimo selkäsaunan.
— Mutta hyvä herra, sehän oli vain itsepuolustusta!
— Pyh! äännähti upseeri, liikauttaen olkapäitään tavalla, joka vaikutti erinomaisen filosofiselta, — pyh, antakaa te hänen purkaa sisuaan! Mitäpä se teitä enää haittaa!
Kylmä hiki kohosi Korneliuksen otsaan hänen kuullessaan tuon vastauksen, joka hänestä tuntui hiukan raa'alta pilalta, varsinkin kun puhuja oli prinssin kanssa läheisissä väleissä oleva upseeri, kuten hänelle oli sanottu.
Onneton vanki käsitti ettei hänellä ollut mitään pelastumisen mahdollisuutta, ei ainoatakaan ystävää, ja hän tyytyi kohtaloonsa.
— No niin, sanoi hän painaen päänsä alas, — Kristus kärsi paljon pahempia solvauksia, ja niin viaton kuin olenkin, en kumminkaan voi verrata itseäni häneen. Kristus olisi itse kärsinyt iskut eikä olisi pieksänyt vartijaansa.
Kääntyen sitten upseerin puoleen, joka näytti kohteliaasti odottavan, kunnes hän olisi lopettanut mietteensä, hän kysyi:
— Hyvä herra, minne olen oikeastaan matkalla?
Upseeri osotti neljän hevosen vetämiä vaunuja, jotka suuresti muistuttivat niitä ajopelejä, jotka Kornelius oli nähnyt Buitenhofissa, ollessaan jokseenkin samassa tilassa kuin nyt.
— Nouskaa vaunuihin! lausui upseeri.
— Ah, mumisi Kornelius, — näyttää siltä kuin ei minulle suotaisi kunniaa kuolla vankilan edustalla!
Hän lausui nuo sanat siksi lujalla äänellä, että äskeinen historioitsija, joka näytti tykkänään antautuneen hänen palvelukseensa, myöskin kuuli ne. Epäilemättä katsoi hän olevansa velvollinen antamaan Korneliukselle uusia opetuksia, sillä hän lähestyi vaununovea, ja upseerin antaessa määräyksiä jalka astuimella, hän kuiskasi Korneliukselle aivan hiljaa:
— On nähty sellaistakin, että tuomitut on viety omaan kaupunkiinsa kärsimään rangaistuksensa oman porttinsa edustalla, että vaikutus olisi sen suurempi. Tällaisissa tapauksissa menetellään miten milloinkin, aina asianhaarojen mukaan.
Kornelius ilmaisi liikkeellä kiitollisuutensa.
Sitten hän lausui itsekseen:
— Oivallista, perin oivallista! Siinäpä vasta poika, joka ei konsanaan jätä lohdun sanaa lausumatta, kun vain tilaisuutta siihen suodaan. Kiitän sinua, ystäväni! Jumalan haltuun!
Vaunut läksivät liikkeelle.
— Voi tuota konnaa, tuota roistoa! ulvoi Gryphus heristellen nyrkkiään pakoon päässeelle uhrilleen. — Ja hän lähtee tiehensä antamatta minulle tytärtäni takaisin!
— Jos minut viedään Dordrechtiin, sanoi Kornelius, — näen taloni ohi kuljettaessa ovatko puutarhani lavat kovin huonossa kunnossa.