XXX.
KORNELIUS VAN BAERLEN RANGAISTUKSEN LAATU ALKAA KÄYDÄ ILMI.
Vaunut vierivät eteenpäin koko pitkän päivän. Ne jättivät Dordrechtin vasemmalla, kulkivat Rotterdamin kautta ja saapuivat Delftiin viiden ajoissa iltapäivällä.
Kornelius teki muutamia kysymyksiä upseerille, joka oli samalla kertaa hänen vartijansa ja matkatoverinsa. Mutta niin varovaisia kuin nuo kysymykset olivatkin, jäivät ne kumminkin hänen mieliharmiksensa vastaamatta.
Kornelius pahoitteli ettei hänellä ollut rinnallaan tuo palvelevainen vahti, joka puheli ilman että häneltä mitään kysyttiinkään. Epäilemättä olisi hän kuvaillut Korneliusta odottavaa kolmatta seikkailua yhtä miellyttävästi ja tarkasti kuin oli kuvaillut noita kahta, joista Kornelius oli säästynyt.
Kulkua kesti kaiken yötä. Aamunkoitteessa oltiin jo ehditty Leidenin ohi ja jatkettiin matkaa Pohjanmeri vasemmalla ja Haarleminmeri oikealla puolella.
Kolme tuntia myöhemmin saavuttiin Haarlemiin.
Kornelius ei tiennyt ollenkaan, mitä Haarlemissa oli tapahtunut, ja me jätämme hänet tietämättömyyteensä, kunnes tapahtumat hänet siitä päästävät.
Mutta toisin on lukijan laita, jolla on oikeus päästä asioista selville, vaikkapa ennen kertomuksemme sankariakin.
Olemme nähneet kuinka Vilhelm Oranialainen oli uskonut Rosan ja tulpaanin kuin kaksi sisarta tai orpoa puheenjohtaja van Systensin huomaan.
Rosa ei kuullut maaherrasta mitään ennenkuin illalla sinä päivänä, jolloin oli nähnyt hänet kasvoista kasvoihin.
Illan suussa saapui van Systensin luo eräs upseeri. Hän tuli hänen ylhäisyytensä nimessä kutsumaan Rosaa kaupungintalolle.
Siellä vietiin Rosa neuvoston suureen kokoushuoneeseen, missä hän tapasi prinssin kirjoittamassa.
Hän oli yksin, ja hänellä oli jalkojensa juuressa suuri friisiläinen vinttikoira, joka silmäili kiinteästi herraansa, ikäänkuin uskollinen eläin olisi luullut pystyvänsä tehtävään, joka ei onnistunut kenellekään ihmiselle, — nimittäin arvaamaan herransa ajatukset.
Vilhelm jatkoi vielä hetkisen kirjoittamistaan. Kohottaen sitten silmänsä ja huomaten Rosan pysähtyneen oven viereen hän lausui työtään keskeyttämättä:
— Tulkaa lähemmäksi, neiti!
Rosa meni muutaman askeleen pöytää lähemmäksi.
— Teidän ylhäisyytenne, sanoi hän pysähtyen.
— Hyvä, sanoi prinssi. — Istukaa!
Rosa totteli, sillä prinssi katsoi häneen. Mutta tuskin oli prinssi uudelleen ryhtynyt työhönsä, kun hän jo jälleen ujostellen vetäytyi kauemmaksi.
Prinssi kirjoitti kirjeensä loppuun.
Sillä välin oli vinttikoira lähestynyt Rosaa ja alkanut häntä tarkastaa ja hyväillä.
— Kas vain! sanoi prinssi koiralleen. — Näyt huomanneen, että te olette saman seudun lapsia!
Kiinnittäen sitten Rosaan samalla tutkivan ja verhotun katseensa hän lausui:
— Puhukaamme hiukan teidän asioistanne, tyttäreni!
Prinssi oli tuskin kahdenkymmenenkolmen vuoden vanha, Rosa kahdeksantoista tai kahdenkymmenen. Prinssi olisi siis paremmin voinut nimittää Rosaa sisarekseen.
— Tyttäreni, sanoi prinssi tuolla tavattoman mahtavalla äänenpainolla, joka jähmetytti kaikki, jotka tulivat hänen läheisyyteensä, — olemme kahden kesken, jutelkaamme siis hiukan!
Rosan koko ruumis alkoi vavista, ja kumminkin kuvastivat prinssin kasvot pelkkää hyväntahtoisuutta.
— Teidän ylhäisyytenne, sopersi hän.
— Teillä on isä Loewesteinissä?
— On kyllä, teidän ylhäisyytenne.
— Te ette rakasta häntä?
— En ainakaan niin kuin tyttären tulisi rakastaa.
— On paha olla rakastamatta isäänsä, lapseni, — mutta on oikein puhua totta prinssilleen.
Rosa loi katseensa maahan.
— Ja miksi ette rakasta isäänne?
— Isäni on paha.
— Millä tavoin hänen pahuutensa ilmenee?
— Hän kohtelee pahoin vankeja.
— Kaikkiako?
— Kaikkia.
— Mutta eikö ole ketään, jota hän teidän mielestänne kohtelee erikoisen pahasti?
— Erityisesti hän vainoaa herra van Baerleä, joka…
— Joka on teidän rakastajanne.
Rosa peräytyi askeleen.
— Jota minä rakastan, teidän ylhäisyytenne, sanoi hän ylväästi.
— Oletteko rakastanut häntä kauankin? kysyi prinssi.
— Siitä päivästä saakka, jolloin näin hänet ensi kerran.
— Ja milloin se oli?
— Seuraavana päivänä sen jälkeen, jolloin hallinnonjohtaja Jan ja hänen veljensä Kornelius surmattiin niin kammottavalla tavalla.
Prinssin huulet puristuivat yhteen, hänen otsansa rypistyi, hänen luomensa laskeutuivat hetkeksi yli silmien. Vaiettuaan hetkisen hän sanoi:
— Mutta mitä teitä hyödyttää rakastaa miestä, joka on tuomittu elämään ja kuolemaan vankeudessa?
— Jos hän elää ja kuolee vankeudessa, niin autan häntä elämään ja kuolemaan.
— Ja te tyytyisitte olemaan vangin vaimo?
— Olisin ylpein ja onnellisin ihmisistä, jos minun sallittaisiin tulla herra van Baerlen vaimoksi. Mutta…
— Mitä sitten?
— En uskalla sitä lausua, teidän ylhäisyytenne.
— Teidän puheessanne ilmenee jonkunmoinen toivehikas sävy. Mitä toiveita teillä on?
Rosa kohotti kauniit silmänsä Vilhelmin puoleen, nuo kirkkaat silmät, joiden henkevä katse oli niin läpitunkeva, että se pystyi herättämään säälintunteen, joka uinaili Vilhelmin synkässä mielessä kuin kuolleena.
— Vai niin, minä ymmärrän!
Rosa hymyili liittäen kätensä ristiin.
— Te toivotte minulta apua, sanoi prinssi.
— Niin kyllä, teidän ylhäisyytenne.
— Vai niin!
Prinssi varusti kirjoittamansa kirjeen sinetillä ja kutsui erään upseerin sisään.
— Herra van Deken, lausui hän, — viekää tämä kirjelmä Loewesteiniin. Lukekaa määräykset, jotka olen antanut linnanpäällikölle, ja menetelkää niiden mukaisesti.
Upseeri kumarsi, ja pian kuultiin talon kaikuvasta porttiholvista kavionkapsetta.
— Tyttäreni, jatkoi prinssi, — sunnuntaina, siis ylihuomenna, on tulpaanijuhla. Pukeutukaa hienoksi näillä viidelläsadalla floriinilla, jotka tässä näette, sillä toivomukseni on, että tuo päivä olisi teille suuri juhlapäivä.
— Millaiseen pukuun teidän ylhäisyytenne käskee minun pukeutua? mumisi
Rosa.
— Pukeutukaa friisiläisten aviovaimojen tapaan, sanoi Vilhelm, — se puku soveltuu teille oivallisesti.