Musta tulpaani: Romaani

by Alexandre Dumas; Auguste Maquet

XXXI.

HAARLEM.

Haarlem, jonne tulimme kolme päivää sitten Rosan mukana ja jonne äsken saavuimme uudelleen vangin seurassa, on kaunis kaupunki, joka syystä ylpeilee olevansa Hollannin varjokkaimpia.

Kun muut kaupungit tyydyttivät turhamaisuuttaan muhkeilla asehuoneilla ja laivaveistämöillä, tavara-aitoilla ja basaareilla, tyytyi Haarlem kunniaan omistaa kauneimmat, tuuheimmat jalavat, korkeimmat poppelit, varjoisimmat puistot tammi-, lehmus- ja kastanjakäytävineen.

Nähdessään naapurikaupunkinsa Leidenin pyrkivän tieteiden pesäpaikaksi ja mahtavan Amsterdamin kauppaelämän keskustaksi, Haarlem oli valinnut maanviljelyksen tai pikemminkin puutarhaviljelyksen erikoisalakseen.

Suojattu, ilmava, aurinkoinen Haarlem soikin puutarhureille etuja, joita muut kaupungit merituulineen ja lakeuden paahteineen eivät voineet tarjota.

Niinpä olikin Haarlem käynyt kaikkien noiden rauhallisten kansalaisten tyyssijaksi, jotka rakastivat maata ja sen antimia, samaten kuin matkoihin ja kauppaelämään mielistyneet rauhattomat toimi-ihmiset parhaiten viihtyivät Amsterdamissa tai Rotterdamissa, ja useimmat valtiomiehet ja muut kuulut henkilöt valitsivat asuinpaikakseen Leidenin.

Opin ahjoksi oli siis tullut Leiden. Näin ollen valitsi Haarlem osakseen kaiken sen, mikä elämää sulostuttaa, — soiton, maalaustaiteen, hedelmätarhat, puistot, metsiköt ja kukkasarat.

Haarlem hullaantui kukkiin, muiden kukkien ohella tulpaaneihin.

Haarlem määräsi palkintoja tulpaanien kunniaksi, ja tämä seikka johtaa meidät varsin luonnollisella tavalla, kuten nähdään, puhumaan siitä palkinnosta, joka 15. päivänä toukokuuta 1673 oli tuottava satatuhatta floriinia pilkuttoman ja virheettömän suuren mustan tulpaanin kehittäjälle.

Tehtyään erikoisharrastuksensa kaikille tiettäväksi, saatettuaan julki rakkautensa kukkiin ja liiatenkin tulpaaneihin, aikana, jolloin sota ja sisäiset levottomuudet kiinnittivät kaikkein mielet, sai Haarlem sanomattoman ilon nähdä ihanteellisen päämäärän saavutetuksi, sanomattoman kunnian näyttää maailmalle tulpaaninviljelijäin ihanteen, ja tuo kaunis kaupunki, jolla oli tarjona metsiä ja päivänpaistetta, varjoa ja valoa, päätti viettää palkinnonantoa juhlalla, jonka muisto ei ikinä haihtuisi ihmisten mielestä.

Tuohon päätökseen oli sen enemmän syytä, kun Hollanti on juhlien luvattu maa. Ei konsanaan voi nähdä hidasluontoisten ihmisten osottavan suurempaa huuto-, laulu- ja tanssi-intoa, kuin noiden seitsemän maakunnan kunnon tasavaltaiset osottavat huvitilaisuuksissa.

Tullakseen siitä vakuutetuksi tarvitset vain luoda katseen Teniers'ien tauluihin.

On varmaa, että veltot ihmiset ovat kaikkein väsymättömimmät, kun on kysymyksessä huvitteleminen eikä työnteko.

Haarlemissa vallitsi nyt kolminkertainen riemu, sillä sen oli viettäminen kolminkertaista juhlaa. Musta tulpaani oli keksitty, ja prinssi Vilhelm Oranialainen aikoi todellisena hollantilaisena ottaa osaa palkintojuhlaan. Kolmanneksi vaati valtakunnan kunnia näyttämään ranskalaisille, ettei 1672 vuoden onneton sota ollut voinut järkyttää Batavian tasavallan perustuksia, vaan että ne vielä kestivät laivaston kanuunain säestämää tanssiakin.

Tuosta juhlasta oli etupäässä kiittäminen Haarlemin puutarhayhdistystä, joka oli määrännyt sadantuhannen floriinin palkinnon tulpaaninsipulista. Kaupunki halusi olla yhtä antelias ja määräsi yhtä suuren summan hienostonsa käytettäväksi, jotta palkinnonantoa voitaisiin viettää juhlallisuudella.

Niinpä vallitsikin kaupungissa juhlanviettoa varten määrättynä sunnuntaina sellainen toimeliaisuus, sellainen innostus, ettei edes ranskalainen, jolla on ivahymynsä valmiina aina ja joka paikassa, olisi voinut olla ihailematta noita kunnon hollantilaisia, jotka olivat yhtä valmiit uhraamaan rahansa sotalaivan rakentamiseksi — siis kansansa kunnian puolustamiseen — kuin palkitakseen kukkamaailman uutta tulokasta, jonka kukoistus oli kestävä päivän, iloksi naisille, oppineille ja uteliaille.

Ylhäisön ja puutarhayhdistyksen jäsenten etunenässä komeili van
Systens, uhkeimmat pukimensa yllään.

Valiten synkän komean vaatetuksen, oli tuo kunnon mies pyrkinyt lempikukkansa kaltaiseksi, ja kiiruhtakaamme hänen kunniakseen vakuuttamaan, että hänen yrityksensä oli onnistunut oivallisesti.

Paitsi mustaa ja liinakankaan hohtoisan valkoista väriä, olivat ainoastaan sinipuna ja sini edustettuina puheenjohtajan juhlapuvussa, hänen astellessaan palkintolautakunnan etunenässä, kantaen suunnatonta kukkavihkoa, kuten Robespierre sataakahtakymmentäyhtä vuotta myöhemmin korkeimman olennon juhlassa.

Mutta ranskalaisen tribuunin vihaa ja kunnianhimoa uhkuvan sydämen asemesta oli kunnon puheenjohtajalla povessaan kukkanen, yhtä viaton kuin viattomin niistä, joita hän piti kädessään.

Palkintolautakunnan jälkeen, joka oli kirjava kuin niitty ja tuoksuva kuin kevät, seurasivat oppineiden yhdistykset, kaupungin virkakunnat, sotaväki, aateliset ja tilanomistajat.

Varsinaiselle kansalle eivät edes nämäkään tasavaltalaiset suoneet sijaa juhlakulkueessa, — se sai muodostaa kujan.

Tosinhan katsojan paikalta parhaiten käykin näkeminen ja havaintoja tekeminen. Se on enemmistön paikka, — enemmistön, joka tarkkaa riemusaaton kulkua tietääkseen mitä siitä on sanominen, väliin myöskin, mitä siihen nähden on tekeminen.

Mutta tällä kertaa ei ollut kysymyksessä Pompeiuksen eikä Caesarin riemusaatto, tätä juhlaa ei vietetty Mitridateen tappion, ei Gallian valloituksen johdosta. Kulkue vaikutti leppeältä kuin ohiasteleva lammaslauma, vaarattomalta kuin ilmoja liitelevä lintuparvi. Juhla, jota vietettiin, oli puutarhureiden voittojuhla. Jumaloiden kukkia Haarlem myöskin jumaloi kukkainviljelijää.

Keskellä tuota rauhallista ja tuoksuvaa kulkuetta nähtiin musta tulpaani kantopaareilla, jotka olivat peitetyt valkealla kultaripsuin reunustetulla samettikankaalla. Sitä oli kantamassa neljä miestä, jotka vaihtuivat aina tuon tuostakin toisiin, kuten tuotaessa Kybele äitiä Etruriasta Roomaan torvien soidessa ja kaiken kansan osottaessa hurskasta kunnioitusta.

Viettämällä tätä tulpaanin riemujuhlaa osotti tuo sivistystä ja kaunoaistia vailla oleva kansa ymmärtävänsä pitää arvossa kuuluisain harrasmielisten johtomiestensä sivistystä ja kaunoaistia, jos kohta se vuodattikin heidän verensä Buitenhofin lokaiselle kivitykselle. Voihan korvaukseksi piirtää uhrien nimet Hollannin Panteonin kauneimpaan kiveen.

Oli sovittu että itse maaherra toimittaisi palkinnonannon, mikä seikka piti kaikki läsnäolevat kovassa jännityksessä. Mahdollista oli, että hän myöskin pitäisi puheen, ja tämä kysymys tuntui erittäinkin hänen ystävistään ja vihamiehistään peräti mieltäkiinnittävältä.

Tosinhan valtiomiesten ystävät ja viholliset aina luulevat jokaisessa heidän puheessaan, koskipa se kuinka vähäpätöistä asiaa tahansa, havaitsevansa salaperäisen käänteen, jonka avulla arvelevat olevansa oikeutetut tulkitsemaan puhujan sisimmät ajatukset, — ikäänkuin eivät tietäisi että valtiomiehen hattu on vakka, jonka tulee pidättää jokainen valonsäde.

Siis oli tuo odotettu päivä, toukokuun 15. päivä 1673, saapunut, ja Haarlem ympäristöineen oli kokoontunut kauniitten puitten varjoon, varmasti päättäneenä tällä kertaa syrjäyttää sotasankarit ja oppineet ja osottaa suosiotaan ainoastaan aineellisen viljelyksen suurmiehille, he kun olivat pakottaneet luonto-emon tuottamaan mustan tulpaanin, jonka kehittämistä tähän saakka oli pidetty mahdottomana.

Mutta ei mikään kansanjoukon päätös ole niin horjuva kuin tuo, että se tyytyy osottamaan suosiotaan ainoastaan sille tai tälle. Kun se on innostunut suosionosotuksiin, käy sen samaten kuin sen jouduttua viheltämisintoon: se ei konsanaan tiedä, milloin olisi aika lakata.

Se osotti siis suosiotaan ensiksi herra van Systensille ja hänen kukkavihkolleen, sitten yhdistyksille ja virkakunnille ja omalle itselleen; lopuksi vielä, ja, tunnustakaamme se, tällä kertaa täydellä syyllä, oivalliselle soitolle, jota kaupungin herrat jokaisessa pysähdyspaikassa auliisti tarjosivat kuultavaksi.

Kaikkein silmät hakivat juhlan sankarittaren rinnalta, joka oli musta tulpaani, juhlan sankaria, joka luonnollisesti oli tämän tulpaanin kasvattaja.

Jos tämä sankari olisi esiintynyt puheen jälkeen, jota olemme nähneet kunnon van Systensin valmistavan niin suurella huolella, olisi hän varmaankin herättänyt suurempaa huomiota kuin itse maaherra.

Mutta meidän kannaltamme katsoen ei mieltäkiinnittävintä tässä juhlassa ole ystävämme van Systensin puhe, niin ylevä kuin se olikin, eivät nuo ylimystöön kuuluvat juhlapukuiset nuorukaiset, jotka syödä narskuttelevat mahtavia kakkujaan, eivät köyhät, puolialastomat kansanlapset, jotka järsivät vanillipuikkojen kaltaisia savustettuja ankeriaitaan. Eivät mieltämme kiinnitä etupäässä nuokaan rusoposkiset, valkopoviset Hollannin tyttäret, eivät lihavat, tukevat porvarit, jotka eivät koskaan ole poistuneet synnyinkaupunkinsa rajoja kauemmaksi, eivät laihat, keltaiset matkamiehet, jotka tulevat Ceylonista tai Jaavasta saakka, ei janoinen rahvas, joka virkistyksekseen ahmii vedessä liotettuja suolattuja kurkkuja. Ei, ei mikään kaikesta siitä, mitä olemme maininneet, ole meistä tämän näytelmän mieltäkiinnittävin kohta.

Mielenkiintomme kohdistuu ennen kaikkea erääseen ilosta loistavaan, toimeliaaseen olentoon, joka käyskentelee palkintotuomarien parissa, huolellisesti kammattuna ja pestynä, vyö kukitettuna, yllään tulipunainen puku, joka sopeutuu oivallisesti hänen mustaan tukkaansa ja keltaiseen ihoonsa.

Tuo ilosta loistava, innostunut päivänsankari, jonka osaksi on tuleva sanomaton kunnia saattaa varjoon van Systensin puhe ja maaherran läsnäolo, on Isak Boxtel. Edellään oikealla näkee hän samettipatjalla kuljetettavan mustaa tulpaania, ottotytärtään, ja vasemmalla kimmeltävät ja hohtavat isossa kukkarossa nuo satatuhatta floriinia, niin että Boxtelin täytyy katsoa kieroon, voidakseen herkeämättä pitää molempia silmällä.

Tuon tuostakin Boxtel hieman kiiruhtaa kulkuansa, saadakseen kyynärpäänsä van Systensin kyynärpään rinnalle. Boxtel anastaa jokaiselta hiukan hänen merkitystään, lisätäkseen omaa merkitystään, kuten hän on varastanut Rosalta hänen tulpaaninsa, voittaakseen itselleen kunniaa ja varallisuutta.

Neljännestunti vielä, niin prinssi on saapuva, kulkue pysähtyvä viimeiselle levähdyspaikalle. Tulpaani asetettaisiin valtaistuimelleen, ja suositellen kilpailijatartaan itsensä edellä yleisön jumaloitavaksi, avaisi prinssi komeasti väritetyn pergamenttilevyn, johon keksijän nimi on kirjoitettu. Lujalla ja kuuluvalla äänellä hän julistaisi että uusi ihme on keksitty, että Hollanti Boxtelin välityksellä on pakottanut luonnon tuottamaan mustan kukan, ja että tämän kukan nimi on oleva Tulipa nigra Boxtellea.

Väliin kääntää Boxtel sentään silmänräpäykseksi katseensa pois tulpaanista ja kukkarosta, luodakseen sen ihmisjoukkoon, sillä tuossa ihmisjoukossa hän pelkää näkevänsä kauniin friisittären kalpeat kasvot.

Kuten voi ymmärtää, olisi tuo haamu häirinnyt Boxtelin juhlatunnelmaa, kuten Bancon haamu Macbethin vieraspitoja.

Mutta kumminkin on meidän mainitseminen, ettei tuo kurja olento, joka on kiivennyt yli muurin, joka ei ollut hänen omansa, mennyt akkunasta sisään naapurinsa taloon, väärää avainta käyttäen tunkeutunut Rosan huoneeseen, — ettei tuo mies, joka on ryöstänyt miehen kunnian ja naisen myötäjäiset, sittenkään pidä itseään varkaana.

Hän on niin kiihkeästi pitänyt silmällä tätä tulpaania, hän on seurannut sen retkiä Korneliuksen kuivatushuoneen laatikosta Buitenhofin mestauslavalle ja Loewesteinin vankilaan, hän on nähnyt sen itävän ja kasvavan Rosan akkunalla, hän on niin usein hengityksellään lämmittänyt sitä ympäröivää ilmaa, ettei kenelläkään voi olla enemmän syytä pitää itseään sen kasvattajana, kuin hänellä. Jos musta tulpaani nyt otettaisiin häneltä pois, katsoisi hän sitä varkaudeksi.

Rosaa ei näkynyt missään, joten ei mikään häirinnyt Boxtelin iloa.

Kulkue pysähtyi pyöreälle kentälle, jonka muhkeat puut olivat koristetut köynnöksillä ja kirjoitelmilla. Se pysähtyi jymisevän soiton raikuessa, ja Haarlemin nuoret tytöt saapuivat kuljettamaan tulpaanin korkealle valtaistuimelle, joka sille oli pystytetty lavalle hänen ylhäisyytensä maaherran kultaisen nojatuolin viereen.

Ja ylväänä silmäili tulpaani jalustaltaan kokoontunutta ihmisjoukkoa, joka taputti käsiään ja ilmaisi ihastuksensa raikuvilla huudoilla, joita Haarlemin kaiut kiiruhtivat kertaamaan.