XXXII.
VIIMEINEN PYYNTÖ.
Tuona juhlallisena hetkenä, jolloin ihastuksenhuudot kohosivat ilmoille, tuli puiston viereistä tietä pitkin vaunut, hiljentäen vauhtiaan tielle kokoontuneiden lapsilaumojen takia, jotka aikuiset innoissaan olivat työntäneet pois puiston käytäviltä.
Noissa tomuisissa, vinkuvin pyörin laiskasti lähestyvissä vaunuissa saapui onneton van Baerle Haarlemiin. Avoimesta vaununovesta alkoi hänelle esiintyä tuo näytelmä, jota olemme pyrkineet kuvaamaan lukijalle, vaikkakin vaillinaisesti.
Tuo kansanpaljous, melu, luonnon ja ihmiskäden aikaansaama komeus huumasi vankia kuin salama, joka olisi kirkastanut hänen vankikoppinsa.
Vaikkei Korneliuksen liioin ollut onnistunut saada matkatoveriltaan omaa kohtaloaan koskevia selityksiä, rohkeni hän kumminkin vielä tiedustella häneltä tuon tungoksen syytä, kun hän ei tiennyt eikä voinut tietää tämän asian mitenkään koskevan häntä itseään.
— Pyytäisin saada kysyä, mitä täällä on tekeillä, herra luutnantti? lausui hän seuralaiselleen.
— Kuten näette, hyvä herra, vietetään täällä juhlaa, vastasi toinen.
— Vai juhlaa! lausui Kornelius synkän välinpitämättömästi kuten se, joka jo aikoja on vieraantunut kaikesta maallisesta ilosta.
Vaiettuaan hetken ajopelien ehtiessä hiukan eteenpäin, hän kysyi:
— Varmaan suurtakin juhlaa, koska kaikkialla on niin paljon kukkasia?
— Niin kyllä, juhlaa, jossa kukat ovat pääasia.
— Oi, mitä sulotuoksuja! Mitä ihania värejä! huudahti Kornelius.
— Pysähdyttäkää, että herra saa katsella! sanoi upseeri tuollaisen sotureille ominaisen lempeän säälintunteen valtaamana sotamiehelle, joka oli ajajan toimessa.
— Oi kiitoksia, herra, ystävällisyydestänne, kiiruhti van Baerle surumielisesti vastaamaan, — mutta toisten ilon näkeminen tuottaa minulle vain tuskaa. Rukoilen teitä siis säästämään minua tuosta kärsimyksestä.
— Kuten tahdotte. Jatkakaamme siis matkaamme. Käskin pysähdyttämään, koska pyysitte tietoja tästä juhlasta ja koska teitä pidetään kukkasten ihailijana, ja erittäinkin niiden, joiden kunniaksi tämänpäiväistä juhlaa vietetään.
— Minkä kukkasten juhla tämä siis on? kysy Kornelius.
— Tulpaanien juhla.
— Tulpaanien! huudahti van Baerle. — Vietetäänkö nyt tulpaanien juhlaa?
— Vietetään, hyvä herra. — Mutta koska tämän näytelmän katseleminen teistä tuntuu vastenmieliseltä, niin kiiruhtakaamme eteenpäin.
Ja upseeri yritti antaa käskyn jatkaa matkaa.
Mutta Kornelius pidätti häntä. Hänen mielessään oli herännyt tuskallinen epäilys.
— Hyvä herra, kysyi hän vapisevalla äänellä, — annetaanko tuo palkinto ehkä tänään?
— Palkinto mustasta tulpaanista, te tarkoitatte. Annetaan kyllä.
Korneliuksen poskille kohosi puna, väristys kävi läpi hänen ruumiinsa, hiki helmeili hänen otsallaan.
Ajatellen sitten että juhla hänen ja hänen tulpaaninsa poissaolon johdosta oli epäonnistuva, kun ei ollut palkittavaa ihmistä eikä kukkaa, hän lausui:
— Kaikki nuo kunnon ihmiset tulevat olemaan yhtä onnettomia kuin minäkin, kun eivät saa nähdä tuota ihmettä, jonka takia ovat tulleet, ainakaan muutoin kuin varsin vaillinaisessa muodossa.
— Mitä te tarkoitatte?
— Minä tarkoitan, lausui Kornelius, heittäytyen taapäin vaunuissa, — ettei mustaa tulpaania saa kasvatetuksi kukaan muu kuin eräs, jonka tunnen.
— Silloin on tuo eräs, jonka te tunnette, jo kasvattanut sen, sillä tänä hetkenä on koko Haarlem kokoontunut katselemaan tuota kukkaa, jonka kehittämisen te arvelette jäävän ainiaan suorittamatta.
— Mustaa tulpaaniako? huudahti van Baerle, kumartuen puolta ruumistaan myöten ulos vaununovesta. — Missä se on, missä?
— Tuolla kaukana, valtaistuimella, ettekö näe!
— Näen sen nyt!
— Lähtekäämme, hyvä herra, sanoi upseeri, — meidän täytyy jo jatkaa matkaamme.
— Oi säälikää, armahtakaa minua, hyvä herra, sanoi van Baerle, — elkää viekö minua vielä pois, antakaa minun katsoa sitä! Kuinka, onko tuo kukka, jonka tuolla näen, musta tulpaani, … aivan musta, — voiko se todella olla mahdollista! Oi herra, oletteko te nähnyt sen? Siinä on varmaankin pilkkuja tai jokin muu virhe, tai kenties se on värjätty. Oi, jospa minä saisin katsoa sitä, niin tietäisin sen kyllä sanoa! Päästäkää minut vaunuista, antakaa minun mennä katsomaan sitä läheltä, — rukoilen teitä tekemään sen!
— Oletteko te mieletön, hyvä herra, kuinka voisin sallia sen!
— Rukoilen teitä suostumaan.
— Mutta te unohdatte että olette vanki!
— Olen kyllä, se on totta, mutta voitte silti luottaa kunniaani. En yritäkään paeta! Antakaa minun vain katsella tuota kukkaa!
— Mutta minun on noudattaminen saamiani määräyksiä, hyvä herra.
Ja upseeri teki uudelleen liikkeen, antaakseen sotamiehelle määräyksen ajaa eteenpäin.
Kornelius pidätti häntä vielä kerran.
— Oi, olkaa kärsivällinen, olkaa ylevämielinen, rukoili hän. — Koko elämäni riippuu säälistänne, — elämäni, joka varmaankaan ei enää tule olemaan pitkä. Oi, ette tiedä, herra, kuinka minä kärsin, ette tiedä mitä liikkuu mielessäni. Sillä ajatelkaapa, jatkoi hän epätoivoisesti, — jos se olisi minun tulpaanini, jos se olisi Rosalta varastettu tulpaani! Oi, herra, ette tiedä miltä tuntuu, kun on kehittänyt mustan tulpaanin ja saanut luoda siihen katseen vain, — on nähnyt että se on täydellinen, taiteen ja luonnon mestariteos, ja kadottanut sen, kadottanut sen ainaiseksi. Oi herra, minun täytyy lähteä, minun täytyy päästä sitä katsomaan! Surmatkaa minut sitten, jos tahdotte, mutta sallikaa minun nähdä se!
— Vaiti, onneton, nopeasti vaunuihin! Tuolla tulee hänen ylhäisyytensä maaherra seurueineen meitä vastaan, ja jos prinssi huomaa jotain asiaankuulumatonta, olemme molemmat hukassa.
Pelästyen vielä pahemmin toverinsa kuin itsensä takia vetäytyi van Baerle takaisin vaunuihin. Mutta hän ei malttanut pysyä siellä puoltakaan minuuttia, ja ensimäiset kaksikymmentä ratsastajaa olivat tuskin ehtineet ohitse, kun hän rukoilevia liikkeitä tehden jälleen kumartui ulos vaununovesta, juuri samana hetkenä, jolloin maaherra ajoi ohitse.
Kylmänä ja teeskentelemätönnä kuten aina matkasi Vilhelm kohden juhlakenttää, suorittamaan siellä tehtävänsä. Kädessään hänellä oli pergamenttikäärö, jota hän tänä juhlapäivänä käytti komentosauvana.
Nähdessään Korneliuksen rukoilevat liikkeet ja tuntien kenties myöskin häntä seuraavan upseerin, prinssi antoi käskyn pysähdyttää vaununsa.
Väristen pysähtyivät lujakoipiset hevoset tuossa tuokiossa kuuden askeleen päähän vaunuunsa suljetusta van Baerlestä.
— Mitä on tapahtunut? kysyi prinssi upseerilta, joka kuullessaan maaherran käskyn oli hypännyt ulos vaunuista ja lähestyi häntä kunnioittavasti.
— Teidän ylhäisyytenne, sanoi hän, — olen määräystenne mukaisesti noutanut Loewesteinistä tämän valtiollisen vangin ja tuon hänet nyt Haarlemiin, kuten olette käskenyt.
— Hyvä. Ja mitä hän haluaa?
— Hän pyytää kiihkeästi saada hetkeksi pysähtyä tähän.
— Saadakseni nähdä mustan tulpaanin, teidän ylhäisyytenne, huusi van Baerle pannen kätensä ristiin. — Ja nähtyäni sen ja saatuani tietää mitä haluan, menen kuolemaan, jos se on teidän ylhäisyytenne tahto, ja kuollessani siunaan teidän laupeuttanne, joka sovittaa minut Jumalan kanssa, siunaan teidän ylhäisyyttänne, jota minun on kiittäminen siitä, ettei työni ole mennyt hukkaan, vaan on saanut kunniakkaan päätöksensä!
Oli omituista nähdä nuo molemmat miehet, — vaunuissaan kumpikin ja vartioväkineen: toinen mahtavana, toinen viheliäisenä, toinen pyrkimässä valtaistuimelle, toinen valmiina astumaan mestauslavalle.
Katse kylmänä oli Vilhelm kuunnellut Korneliuksen kiihkeätä rukousta.
Kääntyen sitten upseerin puoleen hän lausui:
— Tämä mies on tuo kapinallinen vanki, joka Loewesteinissä yritti tappaa vartijansa.
Kornelius huokaisi tuskallisesti ja painoi päänsä alas. Hänen lempeät, rehelliset kasvonsa punehtuivat ja kalpenivat samalla kertaa. Tuo mahtava, kaikkitietävä olento, joka salaisen ja muille näkymättömän sanansaattajan välityksellä jo oli saanut tiedon hänen rikoksestaan, oli epäilemättä rankaiseva sen ja vastaava kieltävästi hänen pyyntöönsä.
Kornelius ei taistellut enää kohtaloaan vastaan, ei puolustautunut enää. Koko hänen olentonsa kuvasti niin avutonta viattomuutta ja epätoivoa, ettei tuo näky voinut olla liikuttamatta häntä katselevan miehen kaikkea suurta oivaltavaa mieltä ja sydäntä.
— Sallikaa vangin lähteä vaunuista, sanoi maaherra, — ja mennä katsomaan mustaa tulpaania, joka niin hyvin ansaitsee katselemista.
— Oi, huudahti Kornelius, laskeutuen horjuvana ja ilosta melkein tajutonna vaununastuimelle, — oi, teidän ylhäisyytenne!
Hänen hengityksensä salpautui, ja ellei upseeri olisi tukenut häntä käsivarrellaan, olisi Kornelius parka kiittänyt hänen ylhäisyyttään polvistuneena ja otsa maan tomuun vaipuneena.
Annettuaan tuon lupauksen prinssi jatkoi matkaansa puiston lävitse innokasten suosionhuutojen raikuessa.
Pian saapui hän puhujalavalle. Samana hetkenä kajahti kaukaa taivaanrannalta tykinlaukaus.