KAHDEKSASKOLMATTA LUKU
Tapaaminen
Vielä ratsastettiin kymmenen minuuttia samaa vauhtia.
Kiireisesti irtausi kaksi tummaa kohtaa ryhmästä; ne lähestyivät, suurenivat ja saivat yhä selvemmin kahden ratsumiehen hahmon.
"Kas", virkkoi d'Artagnan, "meitä tullaan vastaan."
"Sen pahempi tulijoille"-, vastasi Portos.
"Ken siellä?" huusi karski ääni.
Vimmatusti kiitävät kolme ratsumiestä eivät pysähtyneet eivätkä vastanneet; kuului vain huotrista vedettyjen miekkain kalinaa ja noiden kahden haamun pistoolinhanain naksahtaminen vireeseen.
"Ohjakset hampaisiin!" käski d'Artagnan.
Portos ymmärsi; molemmat ottivat vasemmalla kädellään kotelosta pistoolin ja vetivät aseensa niinikään vireeseen.
"Ken siellä?" karjaistiin toistamiseen. "Ei enää askeltakaan, tai olette kuoleman oma!"
"Pyh!" vastasi Portos melkein tukahtuneena pölyyn ja pureskellen ohjaksia niinkuin hänen ratsunsa puri kuolainta: "pyh, pahempaakin olemme nähneet!"
Samassa sulkivat molemmat haamut tien, ja tähtien kajastuksessa kiiluivat alaslasketut pyssynpiiput.
"Takaisin", kiljaisi d'Artagnan, "tai te olette kuoleman omia!"
Uhkaukseen vastasi kaksi pistoolinlaukausta; mutta hyökkääjät tulivat niin hurjaa vauhtia, että he melkein samassa silmänräpäyksessä olivat vastustajiensa kimpussa. Kolmas laukaus pamahti nyt d'Artagnanin ampumana likeltä, ja hänen vihollisensa putosi. Portos tölmäsi niin kiivaasti omaa pidättäjäänsä vastaan, että tämä sinkosi kymmenen askeleen päähän hevosensa selästä, vaikka saikin väistetyksi ahdistajansa miekan survaisun.
"Lopeta, Mousqueton, lopeta!" käski Portos.
Ja hän karautti ystävänsä vierelle, joka oli jo jälleen aloittanut takaa-ajon.
"Miten kävi?" kysyi Portos.
"Musersin häneltä pään", vastasi d'Artagnan; "entä sinä?"
"Keikautin mieheni vain nurin, mutta kuulehan…"
Pamahti pistoolinlaukaus; Mousqueton se ohi kiitäessään täytti herransa käskyn.
"Eteenpäin!" sanoi d'Artagnan. "Hyvin käy, olemme jo voittaneet ensimmäisen erän."
"Kas", huudahti Portos, "tuoltapa tulee pelikumppaneita!"
Kaksi muuta ratsastajaa näkyikin nyt eriävän pääryhmästä ja nopeasti lähenevän sulkemaan jälleen tien.
Tällä kertaa ei d'Artagnan odottanut puhuttelua.
"Tilaa!" hän huusi ensimmäisenä; "tilaa!"
"Mitä tahdotte?" kysyi ääni.
"Herttuan!" äyskäisivät d'Artagnan ja Portos yhtaikaa.
Nauru oli vastauksena, mutta se päättyi huokaisuun; d'Artagnan oli lävistänyt naurajan säilällään.
Samassa ammuttiin kaksi laukausta, jotka kuuluivat yhdeltä; Portos ja hänen vastustajansa olivat ampuneet toisiaan.
D'Artagnan kääntyi katsomaan ja näki Portoksen ihan lähellään.
"Mainiota, Portos!" hän sanoi; "taisit surmata hänet?"
"Luulen osanneeni ainoastaan hevoseen", vastasi Portos.
"Mikäs auttaa, veikkonen! Pilkkuun ei osaa joka laukauksella, eikä sovi valittaa, kun sentään satuttaa tauluun. Kas, hitto, mikä nyt hevostani vaivaa?"
"Se sortuu", vastasi Portos seisahduttaen omansa.
D'Artagnanin ratsu horjui tosiaan ja vaipui polvilleen; sitten se korahtaen kaatui kyljelleen.
Se oli saanut rintaansa d'Artagnanin ensimmäisen vastustajan ampuman luodin.
D'Artagnan kirosi niin katkerasti, että siitä olisi taivaskin voinut revetä.
"Haluatteko hevosta, monsieur?" kysyi Mousqueton.
"Hitto, haluanko muka!" karjaisi d'Artagnan.
"Tässä on", sanoi Mousqueton.
"Mistä hornasta oletkaan saanut kaksi varahevosta?" ihmetteli d'Artagnan hypätessään toisen selkään.
"Niiden ratsastajat ovat kuolleet; arvelin niistä saattavan olla hyötyä, joten otin ne mukaan."
Sillaikaa oli Portos uudestaan panostanut pistoolinsa.
"Pian!" huusi d'Artagnan, "tuolla on taas kaksi!"
"Mutta tätähän kestää aamuun!" tuumi Portos.
Kaksi ratsumiestä lähestyi jälleen nopeasti.
"Voi, monsieur", sanoi Mousqueton, "se, jonka survaisitte alas ratsailta, nousee nyt ylös."
"Mikset menetellyt hänen suhteensa kuten ensimmäisenkin?"
"Olin estetty, monsieur; pitelin hevosta."
Kajahti laukaus, Mousqueton kiljaisi kivusta.
"Voi, monsieur", hän parkaisi, "nyt osui toiseenkin, juuri toiseen!
Tämä laukaus tuli ihan vastapainoksi sille, jonka sain matkalla
Amiensiin."
Portos käännähti kuin jalopeura ja ryntäsi hevosensa menettäneen ratsastajan kimppuun, joka yritti sivaltaa miekkansa; mutta ennen kuin se paljastui säilästä, oli Portos omansa kahvalla jymäyttänyt häntä päähän niin hirveästi, että hän kaatui kuin härkä lysähtää teurastajan nuijasta.
Vikisten oli Mousqueton luisunut alas ratsailta, sillä hänen saamansa haava ei sallinut hänen istua satulassa.
Ratsastajat huomattuaan oli d'Artagnan pysähtynyt ja jälleen panostanut pistoolinsa; hänen uuden hevosensa satulanupissa muuten riippui ratsupyssykin.
"Tässä nyt olen", sanoi Portos; "odotammeko vai hyökkäämmekö me?"
"Käykäämme päälle!" esitti d'Artagnan.
"Se sopii!" suostui Portos.
He iskivät kannukset hevostensa kylkiin.
Ratsumiehet olivat ainoastaan kahdenkymmenen askeleen päässä heistä.
"Kuninkaan nimessä", huusi d'Artagnan, "tie auki!"
"Kuninkaalla ei ole täällä mitään tekemistä", vastasi kumea ääni, joka tuntui tulevan pilvestä, sillä ratsastaja läheni pölypatsaan kiehtomana.
"Hyvä! Saammepa nähdä, eikö kuningas pääse esille yli kaiken", tuumi d'Artagnan.
"Se nähdään!" virkkoi sama ääni.
Kaksi pistoolinlaukausta pamahti melkein yhtaikaa, toinen d'Artagnanin luikusta, toinen Portoksen vastustajan ampumana. D'Artagnanin luoti vei viholliselta hatun, Portoksen vastustajan kuula lävisti paroonikokelaan hevoselta kaulan, ja pärskähtäen sortui elukka heti.
"Viimeisen kerran, minne aiotte?" kysyi sama ääni.
"Hornaan!" karjaisi d'Artagnan.
"Hyvä! Olkaa siis huoletta, sinne joudutte pian."
D'Artagnan näki musketinpiipun painuvan vastaansa. Hänellä ei ollut aikaa kopeloida kotelosta, mutta hän muisti neuvon, jonka oli aikoinaan saanut Atokselta: hän antoi hevosensa kavahtaa takajaloilleen, ja luoti osui elukkaa mahaan. D'Artagnan tunsi hevosen huojuvan allansa, ja harvinaisen ketteränä, kuten aina heittäysi hän, sivulle.
"Mutta, hiisi vieköön", virkkoi sama väräjävä ja pilkallinen ääni "tämähän on hevosteurastusta eikä mieskohtaista taistelua. Vetäkäämme miekkamme, monsieur — miekkasille!"
Ja hän hyppäsi alas ratsailta.
"Olkoon menneeksi!" myöntyi d'Artagnan; "se on ihan minun alaani."
Kahdella harppauksella joutui d'Artagnan seisomaan kiistakumppaniansa vastassa, jonka säilä nyt iski hänen aseeseensa. Tavallisen taitavuutensa avulla oli hän saanut miekan sovitetuksi terssiliikkeisiin, jotka olivat hänen parhaana puolustusasentonaan.
Sillävälin oli Portos polvistunut hevosensa taakse, joka vavahteli henkitoreissaan, ja piteli pistoolia kumpaisessakin kädessään.
D'Artagnanin ja hänen vastakumppaninsa ottelua jatkui. D'Artagnan ahdisti tapansa mukaan kiivaasti, mutta tällä kertaa oli hän tavannut miekkailijan ja käden, jotka saivat hänet miettimään. Kahdesti kvarttiin pakotettuna astahti d'Artagnan taaksepäin; hänen vastustajansa ei hievahtanut, d'Artagnan palasi ja heittäysi uudestaan terssitemppuihin.
Pari kolme survaisua suunnattiin kumpaiseltakin puolelta tuloksetta, kipinäin singotessa säilänteristä.
Vihdoin katsoi d'Artagnan hetken tulleeksi, yrittääkseen mieluisinta kujettaan; hän valmisteli sitä taitavasti, suoritti sen nopeasti kuin salama ja tähtäsi survaisun niin voimakkaasti, että hän piti sitä vastustamattomana.
Työntäisy torjuttiin.
"Mordious!" huudahti hän gascognelaisella murteellaan.
Tämän huudahduksen kuullessaan kavahti vastustaja taaksepäin, ojensi esiin paljastetun päänsä ja yritti pimeässä eroittaa d'Artagnanin kasvonpiirteitä.
D'Artagnan taasen epäili viekkautta ja pysyi puolustusasennossa.
"Pitäkää varanne!" varoitti Portos vastustajaansa; "minulla on vielä kaksi pistooliani panostettuina."
"Sitä suurempi syy teillä ampua ensin", vastasi jälkimmäinen.
Portos laukaisi, salama valaisi taistelupaikkaa.
Tämän tuiskahduksen leimussa huudahtivat molemmat toiset taistelukumppanukset.
"Atos!" oudostui d'Artagnan.
"D'Artagnan!" kummeksui Atos.
Atos kohotti miekkansa, d'Artagnan laski alas omansa.
"Aramis!" huusi Atos, "älä ammu!"
"Hei, sinäkö se oletkin, Aramis?" ihmetteli Portos.
Ja hän heitti sivulle pistoolinsa.
Aramis pisti omansa koteloon ja miekkansa huotraan.
"Poikani!" sanoi Atos ojentaen d'Artagnanille kätensä.
Tällä nimityksellä oli hän entiseen aikaan puhutellut d'Artagnania, tahtoessaan ilmaista hellyyttä.
"Atos", valitti d'Artagnan käsiänsä väännellen, "sinä siis puolustat häntä! Ja minä kun olin vannonut vieväni hänet takaisin elävänä tai kuolleena! Voi, minä olen häväisty mies!"
"Surmaa minut", sanoi Atos rintansa paljastaen, "jos kuolemani on välttämätön kunniallesi."
"Minua poloista!" huudahti d'Artagnan. "Maailmassa oli yksi ainoa mies, joka kykeni pysähdyttämään minut, ja onneton kohtaloni toimitti juuri sen miehen tielleni! Mitä nyt sanonkaan kardinaalille?"
"Te sanotte hänelle, monsieur", vastasi ääni, joka kajahti yli koko taistelupaikan, "että hän oli lähettänyt minua vastaan kaksi ainoata miestä, jotka kykenivät nujertamaan neljä, mies miestä vastaan keskeytymättömästi ahdistamaan kreivi de la Fèreä ja ritari d'Herblayta ja olemaan antautumatta vähäisemmälle lukumäärälle kuin viidellekymmenelle."
"Prinssi!" huudahtivat Atos ja Aramis yhtaikaa, liikahtaen ikäänkuin tehdäkseen tilaa Beaufortin herttualle, samalla kun d'Artagnan ja Portos puolestaan astahtivat taaksepäin.
"Viisikymmentä ratsumiestä!" mutisivat d'Artagnan ja Portos.
"Katsokaa ympärillenne, hyvät herrat, jos epäilette sitä", jatkoi herttua.
D'Artagnan ja Portos vilkaisivat sivulleen; he olivatkin täydellisesti saarrettuina ratsujoukon keskelle.
"Taistelunne melu, hyvät herrat", puheli herttua, "sai minut siihen luuloon, että teitä oli vähintään kaksikymmentä, ja minä palasin kaikkien saattolaisteni kanssa, kyllästyneenä ainaiseen pakenemiseen ja haluten saada itse paljastaa miekkani; mutta kaksihan teitä vain olikin."
"Niin, monseigneur", huomautti Atos, "mutta kaksi kahdenkymmenen veroista, kuten itse sanoitte."
"No niin, miekkanne, hyvät herrat!" käski herttua.
"Miekkamme!" toisti d'Artagnan kohottaen päänsä ja tointuen; "niitä emme koskaan luovuta!"
"Emme koskaan!" vahvisti Portos.
Jotkut ratsumiehet liikahtivat.
"Silmänräpäys, monseigneur!" virkkoi Atos; "kaksi sanaa!"
Hän lähestyi prinssiä, joka kumartui häntä kohti, ja lausui tälle hiljaa pari sanaa.
"Kuten haluatte, kreivi", vastasi prinssi. "Olen liian suuressa kiitollisuudenvelassa teille, voidakseni evätä ensimmäistä pyyntöänne. Poistukaa, hyvät herrat!" hän virkkoi saattueelleen. "Herrat d'Artagnan ja du Vallon, te olette vapaita."
Käskyä toteltiin heti, ja d'Artagnan ja Portos näkivät nyt olevansa laajan kehän keskuksena.
"Nyt, d'Herblay", sanoi Atos, "laskeudu ratsailta ja tule mukaan."
Aramis hyppäsi maahan ja lähestyi Portosta, Atoksen astuessa d'Artagnanin luo. Kaikki neljä olivat siten jälleen koolla.
"Veikkoseni", kysyi Atos, "pahoitteletteko vielä, ettette vuodattaneet vertamme?"
"Emme", vastasi d'Artagnan, "mutta minua surettaa nähdä joutuneemme vastatuksin, kun olemme aina olleet niin likeisesti yhdessä, — sydäntäni painostaa, että tapaamme toisemme vihollisleireihin kuuluvina. Voi, nyt ei meille enää mikään luonnista!"
"Taivasten tekijä, ei, — nyt on kaikki mennyttä!" huudahti Portos.
"No, siirtykää siis meidän puolellemme", esitti Aramis.
"Hiljaa, d'Herblay!" tokaisi Atos; "tällaisille miehille ei ehdoteta mitään sellaista. Jos he ovat liittyneet Mazarinin puolueeseen, niin on heidät siihen omatuntonsa taivuttanut, niinkuin me olemme vakaumuksesta menneet prinssien puolelle."
"Vihollisia nyt kuitenkin olemme", sanoi Portos. "Hitto, kuka olisi koskaan uskonut sitä!"
D'Artagnan ei virkkanut mitään; hän vain huokasi.
Atos katseli heitä ja otti heidän kätensä omiinsa.
"Hyvät herrat", hän haastoi, "asia on vakava, ja sydäntäni kirvelee niinkuin olisitte lävistäneet sen. Niin, me olemme erillämme, se on tärkeä ja murheellinen totuus; mutta vielä emme ole julistaneet toisillemme sotaa. Voimme kenties vielä päästä sovintoon; vasituinen viimeinen kohtaus on välttämätön."
"Minä puolestani vaadin sitä", sanoi Aramis.
"Minä suostun siihen", vastasi d'Artagnan ylpeästi.
Portos nyökkäsi myöntymykseksi.
"Määrätkäämme siis kokouspaikka, joka on meille kaikille mukava", jatkoi Atos, "ja siinä viimeisessä kohtauksessa sopikaamme ratkaisevasti keskinäisestä asemastamme ja esiintymistavasta, jota meidän tulee noudattaa toisiamme kohtaan."
"Hyvä!" vastasivat toiset kolme.
"Yhdytte siis minun käsitykseeni?" kysyi Atos.
"Täydellisesti."
"No niin, mikä paikaksi?"
"Soveltuuko teille Place Royale?" esitti d'Artagnan.
"Pariisissa?"
"Niin."
Atos ja Aramis katsoivat toisiinsa. Aramis teki hyväksyvän merkin.
"Place Royale, olkoon menneeksi", suostui Atos.
"Ja milloin?"
"Huomen-illalla, jos haluatte."
"Kerkiättekö siksi takaisin?"
"Kyllä."
"Mihin aikaan tulemme?"
"Kello kymmenen illalla — sopiiko se teille?"
"Erinomaisesti."
"Siitä on seurauksena rauha tai sota", huomautti Atos, "mutta kunniamme, ystävät, ainakin jää loukkaamattomaksi."
"Voi", jupisi d'Artagnan, "meidän sotilaallinen kunniamme on mennyttä!"
"D'Artagnan", sanoi Atos vakavasti, "minä vannon, että teet minua kohtaan väärin, ajatellessasi tuolla tavoin, kun minä sitävastoin ajattelen vain yhtä seikkaa, nimittäin että me olemme paljastaneet säilämme toisiamme vastaan. Niin", hän jatkoi murheellisesti pudistaen päätänsä, "niin, sinäpä sen sanoit: onnettomuus uhkaa meitä. Tule, Aramis!"
"Ja me, Portos", sanoi d'Artagnan, "palatkaamme ilmoittamaan kardinaalille häpeämme."
"Ja sanokaa hänelle ennen kaikkea", huusi hämystä joku, "että minä en ole vielä liian vanha toimimaan."
D'Artagnan tunsi Rochefortin äänen.
"Voinko tehdä mitään hyväksenne, messieurs?" kysyi prinssi.
"Te voitte todistaa, että me olemme tehneet voitavamme, monseigneur."
"Olkaa huoletta, se tapahtuu. Hyvästi, messieurs! Jonkun ajan kuluttua toivoakseni näemme toisemme jälleen Pariisin edustalla, kenties itse Pariisissakin, ja silloin voitte ottaa hyvityksenne."
Näin sanoen herttua heilautti kättänsä hyvästiksi, kannusti ratsunsa jälleen laukkaan ja katosi saattolaisineen, jotka häipyivät pimeään niinkuin melukin avaruuteen.
D'Artagnan ja Portos jäivät yksikseen maantielle, likellään mies, joka piteli kahta varahevosta.
He luulivat tätä Mousquetoniksi ja lähestyivät.
"Mitä näenkään!" huudahti d'Artagnan, "sinäkö siinä Grimaud?"
"Grimaud!" kummeksui Portos.
Grimaud antoi ystävyksille merkin, että he eivät erehtyneet.
"Kenen ovat hevoset?" kysyi d'Artagnan.
"Kuka ne meille antaa?" kysyi Portos.
"Herra kreivi de la Fère."
"Atos, Atos", mutisi d'Artagnan, "sinä ajattelet ihan kaikkea; sinä olet todellinen aatelismies!"
"Hyvä juttu!" virkkoi Portos; "pelkäsin joutuvani taivaltamaan jalkaisin."
Ja hän hyppäsi ratsaille. D'Artagnan istui jo satulassa.
"No, mihin siis sinä aiot, Grimaud?" tiedusti d'Artagnan; "jätät herrasi?"
"Niin", vastasi Grimaud, "olen menossa varakreivi de Bragelonnen luo
Flandriassa toimivaan armeijaan."
He etenivät äänettöminä joitakuita askeleita pitkin maantietä Pariisiin päin, kunnes äkkiä kuului voihkinaa, joka tuntui tulevan ojasta.
"Mitä tuo on?" ihmetteli d'Artagnan.
"Siellä on Mousqueton", arvasi Portos.
"Voi, niin, monsieur, minä täällä olen", vastasi vaikertava haamu, joka kohosi tien viereltä.
Portos kiirehti intendenttinsä luo, johon hän oli todella kiintynyt.
"Oletko vaarallisestikin haavoittunut, hyvä Mouston?" hän kysyi.
"Mouston!" kertasi Grimaud silmät suurina.
"En luule, monsieur, mutta peräti kiusalliseen tapaan olen haavoittunut."
"Et siis kykene ratsastamaan?"
"Voi, vielä kysyttekin, monsieur!"
"Pääsetkö kävelemään?"
"Koetan pyrkiä lähimpään taloon asti."
"Miten menetellä?" sanoi d'Artagnan. "Meidän on välttämättömästi palattava Pariisiin.
"Minä kyllä pidän huolen Mousquetonista", tarjoutui Grimaud.
"Kiitos, kunnon Grimaud!" sanoi Portos.
Grimaud laskeusi ratsailta ja meni ojentamaan käsivartensa vanhalle ystävälleen, joka vastaanotti hänet kyynelsilmin, Grimaudin oikein kykenemättä tietämään, pusersiko ne kyyneleet jälleennäkemisen ilahdus vai haavan tuottama kipuko.
D'Artagnan ja Portos pitkittivät vaiteliaina matkaansa Pariisiin.
Kolmea tuntia myöhemmin sivuutti heidät eräänlainen pikalähetti, pölyn peittämänä. Miehen oli herttua toimittanut viemään kardinaalille kirjettä, jossa prinssi lupauksensa mukaisesti antoi todistuksensa Portoksen ja d'Artagnanin kunnostautumisesta.
Mazarin oli viettänyt kovin tukalan yön, saadessaan tämän kirjeen, jossa prinssi itse ilmoitti hänelle olevansa vapaana ja ryhtyvänsä kuolettavaan sotaan häntä vastaan.
Kardinaali luki sen pariin kolmeen kertaan; sitten hän taittoi sen kokoon ja pisti taskuunsa.
"Se minua sentään lohduttaa hänen livahdettuaan d'Artagnanin käsistä", hän tuumi, "että takaa-ajaja ainakin ratsasti kumoon Brousselin. Tuo gascognelainen on totisesti oiva mies; hän palvelee minua kömpelyyksilläänkin."
Kardinaali tarkoitti sitä miestä, jonka d'Artagnan oli ajanut nurin Saint-Jeanin hautuumaan kulmassa Pariisissa ja joka ei ollut sen vähäisempi henkilö kuin parlamenttineuvos Broussel.