SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU
Maantie
Siten kiirehtivät he Saint-Antoinen pitkän esikaupungin halki päästä päähän ja Vincennesin tietä pitkin; pian olivat he kaupungin ulkopuolella, pian metsässä, pian kylän näkösällä.
Hevoset tuntuivat elpyvän askel askeleelta, ja niiden sieraimet alkoivat punottaa kuin hehkuvat uunit. D'Artagnan, kannukset hevosensa kupeissa, ratsasti korkeintaan kaksi jalkaa Portoksen edellä; Mousqueton oli kahta hevosenmittaa taaempana. Kaartilaiset seurasivat eri välimatkojen päässä mikäli kunkin ratsu sai taivalletuksi.
Eräältä ylänteeltä näki d'Artagnan ihmisryhmän seisomassa toisella puolella kaivantoa, vastapäätä Saint-Maurin puolista linnantornin osaa. Hän käsitti vangin paenneen sille suunnalle ja saavansa siis tietoja siltä taholta. Viiden minuutin kuluttua oli hän päätynyt perille, kaartilaisten yhtyessä häneen vähin erin.
Kaikki ryhmässä liikkuvat ihmiset olivat kovin touhuissaan; he katselivat köyttä, joka vieläkin riippui ampumareiästä, katkettuaan kahdenkymmenen jalan päässä maasta. Heidän silmänsä mittailivat korkeutta, ja he lausuivat kaikenlaisia arveluja. Vallilla käyskenteli ällistyneen näköisiä vahtisotilaita.
Muuan kersantin komentama patrulli hääti porvarit siltä paikalta, missä herttua oli noussut ratsaille.
D'Artagnan karautti suoraan kersantin luo.
"Herra upseeri", sanoi kersantti, "tähän ei saa kukaan pysähtyä."
"Se kielto ei koske minua", vastasi d'Artagnan. "Onko karkureita lähdetty ajamaan takaa?"
"On, herra upseeri; mutta heillä on valitettavasti hyvät hevoset."
"Kuinka monta heitä on?"
"Neljä tervettä ja viides, jonka he ovat ottaneet mukaansa loukkaantuneena."
"Neljä!" sanoi d'Artagnan Portokseen katsahtaen. "Kuulitko, parooni?
Heitä on ainoastaan neljä!"
Iloinen hymy valaisi Portoksen kasvoja.
"Ja kuinka pitkä etumatka heillä on?"
"Neljänneksen kolmatta tuntia, herra upseeri."
"Neljänneksen kolmatta tuntia! Se ei merkitse mitään, kun olemme saaneet näin hyvät ratsut, vai mitä, Portos?"
Portos huoahti; hän ajatteli, mikä kohtalo odotti hänen hevospoloisiaan.
"Varsin hyvä", virkkoi d'Artagnan; "sanokaa nyt, mille suunnalle he livistivät."
"Sitä on kielletty ilmaisemasta, herra upseeri."
D'Artagnan otti paperin taskustaan.
"Tässä on kuninkaan käsky", hän sanoi.
"Puhukaa siis kuvernöörille."
"Ja missä on kuvernööri?"
"Maalla."
Suuttumus kuohahti d'Artagnanin kasvoille; hänen otsansa rypistyi ja poskensa hehkuivat.
"Sinua heittiötä!" ärjäsi hän kersantille; "luulenpa tekeväsi minusta pilaa. Maltahan!"
Hän taittoi kokoon paperin, näytti sitä toisella kädellään kersantille ja toisella otti kotelosta pistoolin, jonka veti vireeseen.
"Kuninkaan käsky, sanon sinulle. Lue ja vastaa, muutoin ammun sinut!
Mitä kautta he ratsastivat?"
Kersantti huomasi d'Artagnanin olevan tosissaan.
"Vendômois-tietä", hän vastasi.
"Ja mistä portista he menivät?"
"Saint-Maurin portista."
"Jos petät minua, vintiö", uhkasi d'Artagnan, "niin sinut hirtetään huomenna!"
"Ja jos te saavutatte hänet, ette tule takaisin minua hirtättämään", jupisi kersantti.
D'Artagnan kohautti olkapäitänsä, viittasi saattueelleen ja kannusti ratsuaan.
"Tänne, hyvät herrat, tätä kautta!" hän huusi, suunnaten kulkunsa vastamainitulle puiston portille.
Mutta nyt herttuan paettua oli portinvartija katsonut parhaaksi teljetä portin kaksinkertaisilla salvoilla. Hänet oli pakotettava avaamaan niinkuin äsken oli kersanttia kovisteltu, ja tämä vei taas kymmenen minuuttia hukkaan.
Viimeisestä esteestä suoriuduttuaan karautti joukkue yhtä huimaan vauhtiin kuin äskenkin.
Mutta kaikki hevoset eivät olleet yhtä kestäviä juoksijoita; muutamat eivät kyenneet pitkälle jatkamaan tätä vinhaa porhallusta: kolme pysähtyi tunnin juostuaan, ja sortui maahan.
D'Artagnan, joka ei vilkaissut taakseen, ei sitä edes huomannut. Portos ilmoitti sen hänelle levollisena kuten yleensä.
"Kunhan vain me kaksi ehdimme perille", sanoi d'Artagnan, "niin ei muuta tarvitakaan, heitä kun on ainoastaan neljä."
"Se on totta", myönsi Portos.
Ja hän iski kannukset ratsunsa kupeisiin.
Kahden tunnin kuluttua olivat hevoset seisahtumatta juosseet kahdentoista lieuen matkan; niiden koivet alkoivat horjua, ja pärskyvä vaahto täplitti ratsastajien takkeja, hien pusertuessa heidän alusvaatteittensa läpi.
"Levähtäkäämme hetkiseksi, jotta elukka-parat saavat hengähtää", esitti
Portos.
"Ratsastakaamme ne mieluummin hengettömiksi ja laittautukaamme perille!" vastasi d'Artagnan. "Näen vereksiä jälkiä; ei ole kulunut neljännestuntia enempää siitä kun he ovat menneet tästä."
Tiellä näkyikin kavionjälkiä. Ne eroitti päivän viimeisissä säteissä.
He pitkittivät kulkuansa, mutta kahden lieuen päässä sortui
Mousquetonin hevonen.
"Kas niin", sanoi Portos, "nyt on Phoebus pakahtunut!"
"Kardinaali maksaa siitä sinulle tuhannen pistolia."
"Oh", vastasi Portos, "en ole sen puutteessa."
"Matkaan siis, neliä!"
"Kyllä, jos voimme."
D'Artagnanin hevonen kieltäysikin nyt juoksemasta pitemmälle; se ei enää hengittänyt. Viimeinen kannuksen isku sai sen sortumaan maahan sen sijaan että olisi kiihdyttänyt sen liikkeelle.
"Voi hiisi", äännähti Portos, "nyt tuli loppu Vulcanuksesta!"
"Lempo!" huudahti d'Artagnan tukkaansa repien; "meidän täytyy siis pysähtyä! Anna minulle hevosesi, Portos. No, mikä hitto sinua vaivaa?"
"Tuhannen tulimmaista, minä kaadun", vastasi Portos, "tai oikeastaan menehtyy Bayard."
D'Artagnan yritti saada hevosta nousemaan, Portoksen kiskoessa kaikin voimin jalkojansa jalustimista; mutta samassa huomattiin, että veri pursusi elukan sieraimista.
"Se oli kolmas!" hän sanoi. "Nyt on kaikki mennyttä!"
Samassa kuului hirnahdus.
"Hiljaa!" sanoi d'Artagnan.
"Mitä nyt?"
"Kuulen hevosen."
"Se on jonkun lähenevän kumppanimme."
"Ei", väitti d'Artagnan, "ääni tuli edestäpäin."
"Sepä on toinen asia", sanoi Portos, ja hänkin vuorostaan kuunteli korviansa heristellen d'Artagnanin osoittamalle taholle.
"Monsieur", virkkoi Mousqueton, joka oli jättänyt ratsunsa maantielle ja nyt yhtyi jalkaisin isäntäänsä, "monsieur, Phoebus ei jaksanut pitemmälle, ja…"
"Vaiti siinä", käski Portos.
Samassa kuului toinen hirnahdus yötuulen tuomana.
"Se on viidensadan askeleen päässä täältä", arvioitsi d'Artagnan.
"Tosiaankin, monsieur", vahvisti Mousqueton, "ja viidensadan askeleen päässä täältä on pikku metsästystupa."
"Mousqueton, ota pistoolisi", käski d'Artagnan.
"Minulla on ne kädessäni, monsieur."
"Ota omasi koteloista, Portos."
"Tässä ovat."
"Hyvä", sanoi d'Artagnan, hänkin siepaten omat ampuma-aseensa; "käsittänethän tehtävämme, Portos?"
"En aivan."
"Me toimimme kuninkaan palveluksessa."
"No niin?"
"Kuninkaan palveluksessa tarvitsemme noita hevosia."
"Olet oikeassa", myönsi Portos.
"Ei sanaakaan enää; rivakasti toimeen!"
Kaikki kolme kävelivät eteenpäin pimeässä, hiljaisina kuin aaveet.
Syrjätien haarassa näkivät he valoa pilkoittavan puiden lomasta.
"Tuolla on talo", supatti d'Artagnan. "Anna minun toimia, Portos, ja tee kuten minä."
He hiipivät puulta toiselle ja saapuivat kahdenkymmenen askeleen päähän talosta kenenkään näkemättä. Niin likelle tultuaan he nyt huomasivat vaunuvajan seinustalle ripustetun lyhdyn valossa neljä vankannäköistä ratsua. Palvelija suki niitä. Hevosten vieressä oli satulat ja päitset.
D'Artagnan lähestyi nopeasti ja viittasi molempia seuralaisiaan pysyttelemään muutaman askeleen päässä.
"Minä ostan nämä hevoset", hän sanoi palvelijalle.
Tämä kääntyi ällistelemään, vaan ei hiiskunut sanaakaan.
"Etkö kuullut, hölmö?" aloitti taas d'Artagnan.
"Kyllä", vastasi palvelija.
"Mikset siis vastaa?"
"Koska nämä hevoset eivät ole kaupan."
"Sitten minä otan ne", uhkasi d'Artagnan.
Hän laski kätensä lähimmän lautasille. Samassa astuivat hänen molemmat saattolaisensa esille ja tekivät kuten hänkin.
"Mutta, hyvät herrat", huudahti palvelija, "ne ovat vastikään juosseet kuuden lieuen taipaleen hengähtämättä; siitä on tuskin puolta tuntia, kun vapautimme ne satuloistaan."
"Puolen tunnin lepo riittää", sanoi d'Artagnan, "ja ne käyvät sitten vain yhä innokkaimmiksi."
Tallirenki huusi apua. Jonkunlainen isännöitsijä saapui juuri kun d'Artagnan ja hänen kumppaninsa satuloitsivat hevosia.
Isännöitsijä tahtoi panna äänekkäästi vastaan.
"Ystäväiseni", varoitti d'Artagnan, "jos virkatte sanankaan, niin tukin teiltä kurkun."
Ja hän näytti pistoolia, jonka taas heti pisti kainaloonsa, täydentääkseen hommansa.
"Mutta, monsieur", intti isännöitsijä, "tiedättekö, että nämä hevoset ovat herra de Montbazonin?"
"Sen parempi!" vastasi d'Artagnan; "sitten ne varmasti ovatkin hyviä ratsuja."
"Monsieur", jatkoi isännöitsijä, askel askeleelta vetäytyen taaksepäin ja yrittäen lähestyä ovea, "minä pyydän teitä ottamaan huomioon, että huudan tänne väkeni."
"Ja minäkin huudan saapuville omani", vastasi d'Artagnan. "Olen kuninkaan muskettiväen luutnantti, minulla on kymmenen kaartilaista saattueenani; kuunnelkaahan vain — kuuletteko, kuinka ne nelistävät? Saammepa nähdä!"
Mitään ei kuulunut, mutta isännöitsijä luuli kuulevansa.
"Oletko valmis, Portos?" kysyi d'Artagnan.
"Valmis olen."
"Entä te, Mouston?"
"Samaten."
"Ratsaille siis ja taipaleelle!"
Kaikki kolme hyppäsivät satulaan.
"Tänne!" huusi isännöitsijä; "apuun, palvelijat, ratsupyssyinenne!"
"Eteenpäin!" käski d'Artagnan; "tässä tulee kuumat paikat."
Ja he porhalsivat tielle kuin tuulena.
"Tänne!" kirkui isännöitsijä, tallirengin rientäessä läheiseen rakennukseen.
"Varokaa surmaamasta hevosianne!" huusi d'Artagnan nauraen.
"Ampukaa!" vastasi isännöitsijä.
Salaman tavoin valaisi leimahdus tietä, ja samassa pamahti; ratsastajat kuulivat luotien viuhuvan vieritseen ilmaan.
"He ampuvat kuin palvelijat", morkkasi Portos; "paremmin paukuteltiin kardinaali de Richelieun aikana. Muistatko Crèvecoeurin maantietä, Mouston?"
"Voi, monsieur, tunnen vieläkin jumotusta oikealla puolella."
"Oletko varma siitä, että olemme heidän jäljillään, d'Artagnan?" kysyi
Portos.
"Totta perhanassa! Etkö siis kuullut?"
"Mitä niin?"
"Että nämä hevoset ovat herra de Montbazonin."
"Entä sitten?"
"Herra de Montbazon on rouva de Montbazonin mies."
"Vaikkapa vain."
"Ja rouva de Montbazon on herra de Beaufortin rakastajatar."
"Ahaa, nyt ymmärrän!" sanoi Portos; "rouva oli järjestänyt hevosten vaihdon."
"Aivan."
"Ja me hätyytämme herttuaa samoilla hevosilla, joita hän on äsken käyttänyt."
"Portos hyvä, sinulla on tosiaan mitä selkein järki", vastasi d'Artagnan puolittain piloillaan, puolittain vakavana.
"Hm, niinpä luulisin", sanoi Portos.
Kokonaisen tunnin kiitivät he eteenpäin; hevoset olivat valkeina vaahdosta, ja veri pulppusi niiden kupeista.
"Kas, mitä näenkään tuolla?" virkahti d'Artagnan.
"Onnellinen sinä, jos näet mitään tällaisessa pimeydessä", sanoi
Portos.
"Kipinöitä."
"Näin ne minäkin", vahvisti Mousqueton.
"Ahaa, olisimmekohan jo saavuttamassa heidät?"
"Kuollut hevonen — hyvä!" huudahti d'Artagnan palauttaessaan ratsunsa tämän tekemästä syrjähyppäyksestä; "eivät näy heidänkään elukkansa jaksavan pitemmälle."
"Olen kuulevinani ratsujoukon tömistelyä", huomautti Portos kurkoittaen päätään hevosensa harjan yli.
"Mahdotonta!"
"Heitä on monta."
"Se muuttaa asian."
"Taaskin hevonen!" virkahti Portos.
"Kuollutko?"
"Ei, henkitoreissaan."
"Satuloittu vai riisuttuko?"
"Satuloittu."
"Sitten se on heidän."
"Rohkeutta siis! He ovat käsissämme."
"Mutta jos heitä on monta", muistutti Mousqueton, "eivät he ole meidän käsissämme, vaan me heidän."
"Joutavia!" sanoi d'Artagnan; "he luulevat meidän olevan voimakkaampia, koska ajamme heitä takaa; he säikkyvät ja hajaantuvat."
"Niin, se on varmaa", arveli Portoskin.
"Kas, näetkö nyt?" huudahti d'Artagnan.
"Kyllä, taaskin kipinöitä; näin ne minäkin nyt", vastasi Portos.
"Eteenpäin, eteenpäin!" käski d'Artagnan kaikuvalla äänellään; "viiden minuutin kuluttua saamme nauraa."
He ryntäsivät jälleen yön selkään. Kivusta ja ponnistuksesta hurjistuneet hevoset kiitivät pitkin pimeätä tietä, jolla nyt alkoi häämöttää jotakin tiheämpää ja tummempaa kuin muu ilmapiiri.