KAHDEKSASYHDEKSÄTTÄ LUKU
Tyytymättömät kumppanukset
Siirtykäämme nyt kasvihuoneen kylkirakennuksesta metsästysmajaan.
Pihan perällä näki joonilaisten pilarien pylväskäytävästä koiratarhan, kun taasen vasemmalla kohosi pitkulainen rakennus, joka näytti käsivarren tavoin ojentuvan toista käsivartta kohti — kasvihuoneen lisäkkeeseen päin, muodostaen sen kanssa linnanpihaa saartavan puolikehän.
Tämän kylkirakennuksen pohjakerrassa olivat Portos ja d'Artagnan telkien takana, yhdessä viettäen kumpaisenkin luonteelle tuiki vastenmielisen vankeuden pitkiä tunteja.
Tuijottavin katsein ja tuon tuostakin kumeasti muristen d'Artagnan asteli kuin tiikeri edes takaisin sisäpihalle avautuvan ison ikkunan rautaristikon ohi.
Portos sulatteli vaiteliaana vankkaa päivällistä, jonka jäännökset oli äsken korjattu pois.
Toinen näytti olevan järjiltään, mutta hän mietiskeli; toinen taasen näytti syvällisesti aprikoivan, mutta hän nukkui. Hänen unensa oli kuitenkin kovin rauhatonta, kuten saattoi päättää hänen säännöttömästä ja katkonaisesta kuorsauksestaan.
"Kas niin", virkkoi d'Artagnan, "aurinko alkaa jo mennä mailleen. Kello lienee neljän vaiheilla. Kohtsiltään tulemme olleeksi täällä satakahdeksankymmentä kolme tuntia."
"Hm!" äännähti Portos ollakseen jotakin vastaavinaan.
"Kuuletko, senkin unikeko?" huudahti d'Artagnan kärsimättömänä siitä, että toinen kykeni antautumaan unen helmoihin päivällä, kun hän sitävastoin hädin tuskin sai unta yölläkään.
"Mitä niin?" sanoi Portos.
"Mitä sanon."
"Mitä siis sanot?"
"Minä sanon", aloitti d'Artagnan jälleen, "että tulee kuluneeksi satakahdeksankymmentäkolme tuntia siitä kun meidät tuotiin tänne."
"Oma vikasi", vastasi Portos.
"Mitä! Minunko vikani se on?"
"Niin, ehdotinhan sinulle, että lähtisimme täältä tiehemme."
"Irroittaen rautakangen tai murtaen oven?"
"Niin juuri."
"Portos, meidänlaisemme miehet eivät voi paeta noin yksinkertaisesti ja mutkattomasti."
"Totisesti", vakuutti Portos, "minä kyllä lähtisin tuolla yksinkertaisella ja mutkattomalla tavalla, jota sinä näyt halveksivan aivan liiaksi."
"Veikkoseni", kysyi d'Artagnan, "tiedätkö, minkätähden pasteijaleipurit eivät koskaan omin käsin ryhdy työhön."
"En", vastasi Portos, "mutta mielelläni sen kuulisin."
"No, he pelkäävät oppipoikiensa läsnäollessa polttavansa joitakuita leivoksia tai pilaavansa hyytelön."
"Entä sitten?"
"Sitten heille ilkuttaisiin, ja se ei käy laatuun, että pasteijaleipurille ilkutaan."
"Sinä tyynnytät mieltäni, d'Artagnan."
"No niin, tekeydy siis hyvälle tuulelle kuten minäkin, laskekaamme leikkiä vartijaimme kanssa, hauskuttakaamme sotamiehiä, koska emme voi heitä lahjoa; mielistele heitä enemmän kuin tähän asti, Portos, kun he tulevat ikkunaristikkojemme edustalle. Tähän asti olet vain puinut nyrkkiä heille, ja mitä kunnioittavampi sinun nyrkkisi on, Portos, sitä vähemmän se vetää puoleensa. Voi, antaisinpa paljon siitä, että minulla nyt olisi viisisataa louisdoria!"
"Ja minä myös", sanoi Portos, joka ei tahtonut jäädä d'Artagnanista jälkeen anteliaisuudessa; "minä antaisin hyvinkin sata pistolia."
Niin pitkälle olivat kumppanukset päässeet keskustelussaan, kun Comminges astui sisälle, edellään kersantti ja kaksi miestä, jotka kantoivat vangeille illallisen kulhoilla ja vadeilla täytetyssä vasussa.