KAHDESKAHDEKSATTA LUKU
Cromwellin talo
Mordauntia oli d'Artagnan tosiaan väijynyt häntä tuntematta.
Taloon mennessään hän oli riisunut naamarinsa ja harmaan tekopartansa, joita oli käyttänyt valeasunaan, noussut ylös portaita, avannut oven ja astunut huoneeseen, jonka tummia seinäverhoja valaisi lamppu. Siellä istui pöydän ääressä mies kirjoittamassa.
Tämä mies oli Cromwell.
Cromwellilla tiedetään Lontoossa olleen pari kolme hänen ystävilleenkin yleensä tuntematonta olopaikkaa, jotka hän ilmaisi ainoastaan likeisimmille uskotuilleen. Muistettaneen, että Mordaunt voitiin lukea jälkimmäisiin.
Hänen tullessaan Cromwell kohotti päätänsä.
"Tekö siinä, Mordaunt!" virkkoi hän; "tulette myöhään."
"Kenraali", vastasi Mordaunt, "tahdoin nähdä loppuun asti toimituksen, ja se viivytti minua."
"Vai niin", sanoi Cromwell; "en ole yleensä luullut teitä noin uteliaaksi."
"Olen aina utelias näkemään teidän ylhäisyytenne vihollisia kukistuvan, ja tämä ei ollut niistä vähäpätöisimpiä. Mutta te, kenraali, ettekö te ollut Whitehallissa?"
"En", vastasi Cromwell.
Syntyi hetkisen äänettömyys.
"Oletteko kuullut mitään yksityiskohtia?" kysyi Mordaunt.
"En ollenkaan. Olen ollut täällä aamusta asti. Tiedän ainoastaan, että suunniteltiin yritystä kuninkaan pelastamiseksi."
"Ah, te tiesitte sen?" virkahti Mordaunt.
"Sillä ei ollut erityisempää merkitystä. Neljän työmiehiksi pukeutuneen miehen piti siepata kuningas vankeudesta ja viedä hänet Greenwichiin, missä häntä odotti alus."
"Ja kaiken tämän tietäessänne teidän ylhäisyytenne pysytteli täällä, kaukana syrjässä, tyynenä ja toimettomana!"
"Tyynenä kyllä", vastasi Cromwell, "mutta kuka sanoo, että olin toimeton?"
"Mutta jos salajuoni olisikin onnistunut?"
"Sen olisin suonut."
"Minä ajattelin, että teidän ylhäisyytenne piti Kaarlo I:n kuolemaa
Englannin menestykselle välttämättömänä pahana."
"Niin", vastasi Cromwell, "se on vieläkin käsitykseni. Mutta muuta ei tarvittu kuin että hän vain kuoli; parempi olisi kenties ollut, että se ei olisi tapahtunut mestauslavalla."
"Minkätähden, teidän ylhäisyytenne?"
Cromwell hymyili.
"Suokaa anteeksi", tiukkasi Mordaunt, "mutta te tiedätte, kenraali, että opiskelen valtiotaitoa ja haluan kaikissa olosuhteissa käyttää hyödykseni opetusta, mitä herrani suvaitsee minulle antaa."
"No, sentähden, että olisi sanottu minun tuomituttaneen hänet lain nimessä, mutta armosta päästäneen hänet pakenemaan."
"Mutta jos hän olisikin paennut tapaamattomiin?"
"Mahdotonta."
"Mahdotontako?"
"Niin, olin ryhtynyt varokeinoihin."
"Ja tunteeko teidän ylhäisyytenne ne neljä miestä, jotka olivat yrittämässä kuninkaan vapautusta?"
"Ne olivat ne neljä ranskalaista, joista madame Henriette oli lähettänyt kaksi puolisonsa seurueeseen ja Mazarin kaksi minun luokseni."
"Luuletteko, sir, että Mazarin oli valtuuttanut heidät toimimaan siten?"
"Hyvin mahdollista, mutta hän asettuu heistä eroon."
"Niinkö luulette?"
"Olen varma siitä."
"Miksi?"
"Koska heidän hankkeensa meni myttyyn."
"Teidän ylhäisyytenne antoi minulle noista ranskalaisista kaksi silloin kun he eivät olleet tehneet muuta rikkomusta kuin olleet aseissa Kaarlo I:n puolesta. Luovuttaisiko teidän ylhäisyytenne nyt, kun he ovat hommanneet valtiopetosta, minulle kaikki neljä?"
"Ottakaa vain", vastasi Cromwell.
Mordaunt kumarsi, huulet julman voitonriemun hymyssä.
"Mutta", virkkoi Cromwell huomatessaan, että Mordaunt aikoi kiittää häntä, "palatkaamme onnettomaan Kaarloon. Kuuluiko väkijoukossa huutoja?"
"Hyvin vähän, ja kaikui myös: 'Eläköön Cromwell'"
"Minne te olitte asettunut?"
Mordaunt tähysti kenraalia tovin ja yritti lukea tämän silmistä, oliko valtiomies kysynyt vain näön vuoksi ja kaikki jo tietäen.
Mutta Mordauntin hehkuva katse ei kyennyt tunkeutumaan Cromwellin silmän tummaan syvyyteen.
"Minulla oli paikka, mistä sain nähdyksi ja kuulluksi kaikki", vastasi
Mordaunt.
Nyt oli Cromwellin vuoro tuijottaa tiukasti Mordauntiin ja tämän tekeytyä tutkimattomaksi. Jonkun sekunnin silmättyään ylipäällikkö käänsi katseensa välinpitämättömästi.
"Tilapäinen pyöveli näkyy suoriutuneen tehtävästänsä varsin hyvin", hän sanoi. "Isku kuuluu olleen mestarin kädestä annettu."
Mordaunt muisti Cromwellin maininneen, että hän ei ollut kuullut mitään yksityiskohtia mestauksesta, ja hän johtui siihen vakaumukseen, että kenraali oli ollut sitä katselemassa jonkun uutimen tai kaihtimen taakse kätkeytyneenä.
"Niin", vastasi Mordaunt levollisella äänellä ja järkkymättömin kasvoin, "yksi isku riitti."
"Kenties se oli hänen alaansa", huomautti Cromwell.
"Niinkö luulette, sir?"
"Miksen?"
"Mutta hänellä ei ollut pyövelin käytöstapaa."
"Ja kuka muu kuin pyöveli olisi voinut tarjoutua noin kamalaan ammattiin?" kysyi Cromwell.
"Mutta", selitti Mordaunt, "kenties joku Kaarlo-kuninkaan omakohtainen vihamies oli vannonut kostoa ja tahtoi nyt pitää valansa; kenties joku aatelismies, jolla oli vakavat syyt vihata kukistunutta kuningasta, tiesi hänen aikovan paeta ja asettui tuolla tavoin hänen tielleen naamari kasvoilla ja piilu kädessä, ei pyövelin varamiehenä, vaan sallimuksen valtuutettuna."
"Mahdollista kyllä", myönsi Cromwell.
"Ja jos seikka olisi sellainen", jatkoi Mordaunt, "tuomitsisiko teidän ylhäisyytenne silloin hänen tekonsa?"
"Sen arvosteleminen ei kuulu minulle", vastasi Cromwell. "Se jää hänen ja Jumalan asiaksi."
"Mutta jos teidän ylhäisyytenne tuntisi sen aatelismiehen?"
"Minä en häntä tunne, sir", vastasi Cromwell, "enkä tahdo tulla tuntemaan. Mitä minä välitän, oliko se tuo tai tämä? Kun Kaarlo kerran oli tuomittu, ei häneltä mies katkaissut päätä, vaan piilu."
"Mutta ilman sitä miestä olisi kuningas kuitenkin pelastunut", muistutti Mordaunt.
Cromwell hymyili.
"Ehdottomasti", väitti toinen; "olettehan itse sanonut, että hänet olisi siepattu vankeudesta."
"Ja viety Greenwichiin. Siellä hän olisi neljän pelastajansa kanssa astunut erääseen alukseen. Mutta siinä aluksessa oli neljä minun miestäni ja viisi tynnyrillistä valtion ruutia. Merellä nämä neljä olisivat laskeutuneet purteen, ja te olette jo siksi taitava valtiomiehen alokas, että minun ei tarvitse selittää enempää."
"Ulapalla olisivat he kaikin singonneet ilmaan."
"Aivan. Räjähdys olisi suorittanut, mitä piilu ei ollut saanut tehdä. Kaarlo-kuningas olisi kadonnut jäljettömiin. Olisi sanottu, että hän oli päässyt inhimillistä oikeutta pakoon, mutta että taivaallinen kosto oli seurannut häntä ja tavoittanut hänet; me olisimme olleet vain tuomareina ja Jumala itse pyövelinä. Nähkääs, sen suunnitelman minulta tärveli teidän naamioitu aatelismiehenne, Mordaunt. Huomaatte siis olleeni oikeassa, kun en tahtonut tulla tuntemaan häntä, sillä hänen hyvästä harrastuksestaan huolimatta en totisesti osaisi olla hänelle kiitollinen palveluksestaan."
"Kumarran kuten aina ja nöyryytän itseni teidän edessänne, sir", virkkoi Mordaunt: "te olette syvämielinen ajattelija, ja teidän ajatuksenne miinoitetusta aluksesta on suurenmoinen", hän lisäsi.
"Järjetön", väitti Cromwell, "koska se jäi hyödyttömäksi. Valtiollisessa elämässä on ainoastaan sellainen aatos suuri, joka kantaa hedelmiä; kaikki onnistumattomat hankkeet ovat tyhmiä ja kypsymättömiä. Tänä iltana lähdette senvuoksi Greenwichiin, Mordaunt", jatkoi Cromwell nousten; "te kysytte 'Salaman' laivuria, näytätte hänelle kaikista kulmistaan solmittua valkoista nenäliinaa, joka oli sovittuna merkkinä, käskette väen palata maihin ja toimitatte ruudin viedyksi takaisin arsenaliin, ellei…"
"Ellei…?" kertasi Mordaunt, jonka kasvot olivat Cromwellin puhuessa kirkastuneet rajusta ilosta.
"Ellei alus nykyisessä kunnossaan sovellu yksityisiin aikeisiinne."
"Voi, mylord, mylord!" huudahti Mordaunt. "Ottaessaan teidät valitukseen Jumala antoi teille katseensa, jota ei mikään vältä."
"Taidattepa puhutella minua mylordiksi!" sanoi Cromwell nauraen. "Olkoon menneeksi näin kahden kesken, mutta pitäkää tarkoin varanne, että sellainen sana ei pujahda kieleltänne yksinkertaisten puritaaniemme kuullen."
"Eikö teidän ylhäisyyttänne jo pian julkisestikin puhutella siten?"
"Sitä ainakin toivon", myönsi Cromwell, "mutta vielä ei ole aika tullut."
Hän otti viitan ylleen.
"Te lähdette, sir?" kysyi Mordaunt.
"Niin", vastasi Cromwell; "olen maannut täällä eilen ja toissapäivänä, ja te tiedätte, että tapani ei ole nukkua kolmea yötä peräkkäin samalla vuoteella."
"Teidän ylhäisyytenne suo minulle siis vapautta koko yöksi?" sanoi
Mordaunt.
"Ja huomispäiväksikin, jos on tarvis", vastasi Cromwell. "Eilisillasta asti", hän lisäsi hymyillen, "te olette tehnyt kylliksi minun tiliini, ja jos teillä on mitään yksityisiä asioita järjestettävänä, on kohtuullista teidän saada lomaa."
"Kiitos, sir; se tulee toivoakseni hyvin käytetyksi."
Cromwell teki Mordauntille merkin päällään. Sitten hän virkkoi kääntyen:
"Oletteko aseistettu?"
"Minulla on miekkani", vastasi Mordaunt.
"Ja teillä ei ole ketään odottamassa ulko-ovella?"
"Ei ketään."
"Silloin pitänee teidän tulla minun kanssani, Mordaunt."
"Kiitän tarjouksesta, sir; mutta ne mutkat, joita teidän on tehtävä käyttäessänne maanalaista käytävää, viivyttäisivät minua, ja sen jälkeen mitä äsken kerroitte olen kenties jo menettänyt liiaksikin aikaa. Minä lähden katuovesta."
"Menkää siis", myöntyi Cromwell.
Ja painamalla salaista nastaa hän avasi oven, joka oli niin huolellisesti kätketty laudoitukseen, että tottuneinkaan silmä ei olisi kyennyt sitä keksimään.
Tämä teräsjoustimen varassa liikkuva ovi sulkeutui jälleen hänen takanaan.
Se oli noita kätkettyjä pääsyteitä, joita historia mainitsee olleen kaikissa Cromwellin asumissa salaperäisissä taloissa.
Sieltä kulki käytävä sivukadun alitse sokkeloiseen luolaan, jonka aukko oli toisen rakennuksen puutarhassa sadan askeleen päässä siitä, mistä tulevainen protektori oli vastikään lähtenyt.
Vasta tuon kohtauksen loppupuolella oli Grimaud huolimattomasti kokoon vedettyjen uutimien raosta nähnyt nuo kaksi miestä ja perätysten tuntenut Cromwellin ja Mordauntin.
Olemme jo maininneet, mikä teho sillä tiedolla oli neljään ystävykseen.
D'Artagnan oli ensimmäinen, joka malttoi mielensä.
"Mordaunt!" virkkoi hän; "kautta taivaan, Jumala itse lähettää hänet meille."
"Niin", sanoi Portos; "lyökäämme säpäleiksi ovi ja hyökätkäämme hänen kimppuunsa."
"Päin vastoin", esti d'Artagnan, "älkäämme mäikyttäkö mitään, sillä melu hälyttäisi tänne väkeä; jos hän, kuten Grimaud sanoo, on arvoisan valtiaansa seurassa, niin täällä varmaankin on viidenkymmenen askeleen päässä joku rautakylkinen vartio kätkettynä. Hei, Grimaud, tule tänne ja yritä pysyä ketaroillasi!"
Grimaud lähestyi. Hänen vimmastuksensa oli palannut tajun mukana, mutta hän kykeni kuitenkin hallitsemaan itsensä.
"Kas niin", jatkoi d'Artagnan, "nouse nyt jälleen ylös ja sano meille, onko Mordauntilla vielä seuraa, valmistautuuko hän lähtemään ulos tai menemään makuulle. Jos hänellä on seuraa, niin me odotamme, kunnes tapaamme hänet yksinään; jos hän lähtee ulos, niin sieppaamme hänet kadulta, — jos hän jää taloon, niin särjemme ikkunan. Se aiheuttaa toki vähemmän melua ja on helpompaa kuin oven murtaminen."
Grimaud alkoi hiljaa kavuta ikkunaan.
"Vartioitkaa te toista pääsytietä, Atos ja Aramis; me jäämme tänne
Portoksen kanssa."
Molemmat ystävykset noudattivat kehoitusta.
"No, Grimaud?" kysyi d'Artagnan.
"Hän on yksin", ilmoitti Grimaud.
"Oletko varma siitä?"
"Olen."
"Mutta me emme ole nähneet hänen kumppaninsa poistumista."
"Kenties hän on lähtenyt toisesta ovesta."
"Mitä hän tekee?"
"Kääriytyy viittaansa ja vetää sormikkaita käsiinsä."
"Silmät auki!" mutisi d'Artagnan.
Portos kouraisi tikariansa, vetäen sen koneellisesti tupesta.
"Takaisin tikarisi, veikkoseni", sanoi d'Artagnan; "iskeminen ei tässä tule ensimmäisenä kysymykseen. Hän on hallussamme, toimikaamme hyvässä järjestyksessä. Meillä on muutamia molemminpuolisia selityksiä vaadittavana toisiltamme, ja tästä tulee Armentièresin kohtauksen toisinto; toivokaamme vain, että tällä hornanhengellä ei ole mitään sikiötä ja että hänen mukanaan rusentuu lopullisesti koko pesye."
"Hiljaa!" virkkoi Grimaud; "nyt hän tekee lähtöä. Hän lähestyy lamppua, puhaltaa sen sammuksiin, — en näe mitään."
"Alas siis, alas!"
Grimaud hyppäsi takaperin alas ja putosi jaloilleen. Lumi tukahutti jysäyksen. Ei kuulunut mitään melua.
"Mene sanomaan Atokselle ja Aramiille, että he asettukoot molemmin puolin oveansa, niinkuin myöskin Portos ja minä teemme; taputtakoot käsiään, kun ovat siepanneet hänet; me menettelemme samaten, jos hän joutuu meidän saaliiksemme."
Grimaud katosi.
"Portos, Portos", varoitti d'Artagnan, "vedä paremmin kokoon leveät hartiasi, hyvä ystävä; hän ei saa ulos astuessaan nähdä mitään."
"Kunpahan tulisi tätä kautta!"
"Vaiti!" kielsi d'Artagnan.
Portos painautui muuriin kuin tahtoen tunkeutua sen sisälle. D'Artagnan teki samaten.
Nyt kuultiin Mordauntin kaikuvat askeleet portailta. Huomaamatta jäänyt oviluukku siirtyi uurroksestaan naristen sivulle. Mordaunt tähyili ympärilleen, mutta ystävysten varokeinojen johdosta hän ei nähnyt mitään. Sitten hän pisti avaimen lukkoon; ovi avautui, ja hän ilmestyi kynnykselle.
Samassa hän seisoi kasvoista kasvoihin d'Artagnanin edessä. Hän tahtoi vetää oven kiinni. Portos ryntäsi käsiksi ripaan ja tempasi oven selkiselälleen.
Portos taputti kolmasti käsiänsä. Atos ja Aramis juoksivat paikalle.
Mordaunt vaaleni tuhkanharmaaksi, mutta hän ei äännähtänytkään, ei huutanut apua.
D'Artagnan astui suoraan Mordauntia kohti ja ikäänkuin työnsi hänet rinnallaan takaperin ylös portaita, joita valaisi lamppu, niin että gascognelainen ei hetkeksikään menettänyt Mordauntin käsiä näkyvistään; mutta Mordaunt oivalsikin kyllä, että jos hän olisi saanut surmatuksi d'Artagnanin, olisi häntä vastassa ollut vielä kolme muuta vihollista. Hän ei senvuoksi liikahtanutkaan puolustautuakseen, ei tehnyt ainoatakaan uhkaavaa elettä. Sisäovelle tullessaan Mordaunt tunsi selkänsä tölmäävän sitä vasten ja arveli kai loppunsa tulevan siinä; mutta hän erehtyi, sillä d'Artagnan ojensi kätensä ja avasi oven. Mordaunt ja hän olivat nyt huoneessa, missä nuori mies oli kymmenen minuuttia takaperin haastellut Cromwellin kanssa.
Portos astui sisälle hänen perässään; hän oli kurottautunut ottamaan alas riippulampun ja sytytti nyt sen avulla huoneessa olevan pöytälampun.
Atos ja Aramis ilmestyivät ovelle ja lukitsivat sen avaimella.
"Suvaitkaahan istuutua", kehoitti d'Artagnan ojentaen nuorelle miehelle tuolin.
Tämä otti sen d'Artagnanin kädestä ja istuutui kalpeana, mutta tyynenä. Aramis asetti kolmen askeleen päähän hänestä kolme tuolia, — itselleen, d'Artagnanille ja Portokselle.
Atos meni istuutumaan huoneen etäisimpään nurkkaan ja näytti päättäneen jäädä syrjästä katsomaan alkavaa kohtausta.
Portos asettui d'Artagnanin vasemmalle ja Aramis oikealle puolelle.
Atos näytti alakuloiselta. Portos hykerteli kämmeniään kuumeellisen kärsimättömänä.
Aramis pureskeli hymyillen huultansa, kunnes siitä tiukkui verta.
D'Artagnan oli ainoa, joka ainakin ulkonaisesti hillitsi itsensä.
"Herra Mordaunt", hän virkkoi nuorelle miehelle, "kun sattuma vihdoinkin toimitti meidät koolle, hukattuamme näin monta päivää toistemme kintereillä juoksemiseen, niin pakiskaamme hiukan, jos suvaitsette."