YHDESKAHDEKSATTA LUKU
Naamioitu mies
Vaikka kello oli vasta neljä ehtoopäivällä, oli jo ihan pimeä; lunta tuprusi isoina hiutaleina jääkylmän tuulen myötä. Aramis ilmestyi nyt vuorostaan ja tapasi Atoksen menehdyksissään, jollei aivan tajuttomana.
Jo ystävän ensimmäiset sanat toinnuttivat kreivin siitä horrostilasta, johon hän oli sortunut.
"No niin", virkkoi Aramis, "hävisimme kohtalon pakosta."
"Hävisimme, niin!" vastasi Atos. "Jalo ja kovaonninen kuningas!"
"Mitä, oletko haavoittunut?" kysäisi Aramis.
"En, tämä veri on hänen."
Kreivi pyyhki otsansa.
"Missä siis olitkaan?"
"Minne minut jätit, — mestauslavan alla."
"Ja sinä näit kaikki?"
"En, mutta kuulin kaikki. Jumala varjelkoon minua kokemasta toista samanlaista tuntia kuin siellä vietin! Eikö tukkani ole vaalennut?"
"Tiedät siis, että minä pysyin hänen luonansa?"
"Kuulin äänesi viimeiseen hetkeen asti."
"Tässä on rintatähti, jonka hän antoi minulle", sanoi Aramis, "ja tässä risti, jonka otin hänen kädestään; hän tahtoi, että nämä kalleudet palautettaisiin kuningattarelle."
"Ja tässä on nenäliina niiden kääreeksi", virkkoi Atos.
Ja hän otti taskustaan nenäliinan, jonka oli kastanut kuninkaan vereen.
"Miten on ruumiin suhteen menetelty?" tiedusti hän sitten.
"Cromwellin käskystä se haudataan kuninkaallisin kunnianosoituksin. Me asetimme ruumiin lyijykirstuun, ja lääkärit palsamoivat nyt onnettoman hallitsijan maallisia jäännöksiä. Heidän työnsä päätyttyä kuningas asetetaan surukappeliin näytteille."
"Sitä ivaa!" mutisi Atos synkästi; "kuninkaallisia kunnianosoituksia sille, jonka he ovat murhanneet!"
"Se todistaa", virkkoi Aramis, "että vaikka kuningas kuolee, kuninkuus ei kuole."
"Voi!" huudahti Atos, "siinä meni kenties viimeinen ritarikuningas, mitä maailma saa nähdä."
"No, älä antaudu epätoivoon, kreivi", sanoi karkea ääni portailta, mistä kuului Portoksen raskasta tömistelyä; "me olemme kaikki kuolevaisia, ystävä-kullat."
"Tuletpa myöhään, hyvä Portos", huomautti kreivi de la Fère.
"Niin", vastasi Portos, "tapasin tielläni ihmisiä, jotka viivyttivät minua. Ne tanssivat, senkin hylyt! Kaappasin erästä kaulasta ja taisin kuristaa häntä hiukan. Samassa ilmestyi paikalle patrulli. Erityisesti pitelemäni mies ei onneksi kyennyt hisahtamaan muutamaan minuuttiin. Käytin sitä etua livahtaakseni sivukadulle. Se pikku katu johti minut vielä soukempaan kujaan. Sitten eksyin. En suurestikaan tunne Lontoota enkä osaa englanninkieltä; pelkäsin joutuneeni kerrassaan hukkateille, mutta täällä nyt vihdoinkin olen."
"Entä d'Artagnan?" kysyi Aramis; "etkö ole häntä nähnyt? Olisikohan hänelle tapahtunut jotakin!"
"Me jouduimme erillemme tungoksessa", kertoi Portos, "ja sitten en enää mitenkään saanut häntä tavoitetuksi."
"Oh", sanoi Atos hiukan katkerasti, "minä kyllä näin hänet, hän seisoi etummaisena väkijoukossa ja oli saanut erinomaisen paikan katsellakseen kaikkea, ja kun näytelmä oli sentään varsin merkillinen, tahtoi hän kai seurata sen kulkua ihan loppuun saakka."
"Kas, kreivi de la Fère", virkkoi tyyni, vaikka kiivaasta vauhdista läähättävä ääni, "sinäkö puhut pahaa poissaolevista?"
Tämä moite vihlaisi Atoksen sydäntä. Mutta kun d'Artagnanin näkeminen raa'an ja julman rahvaan etummaisena oli tosiaan vaikuttanut häneen syvästi, vastasi hän ainoastaan:
"En puhu sinusta pahaa, hyvä ystävä. Olimme sinusta levottomia, ja minä vain huomautin, missä olit. Sinä et tuntenut Kaarlo-kuningasta; hän oli sinulle pelkkä muukalainen, ja sinä et ollut velvollinen rakastamaan häntä."
Nämä sanat virkkaessaan Atos ojensi kätensä ystävälleen. Mutta d'Artagnan ei ollut näkevinään tätä liikettä ja piti kätensä viitan alla.
Atos antoi kätensä hiljaa painua sivulle.
"Uh, kun väsyttää!" huoahti d'Artagnan istuutuen.
"Juo lasillinen portviiniä", esitti Aramis nostaen pöydältä pullon ja kaataen lasiin; "juo, se virkistää sinua."
"Niin, juokaamme", virkkoi Atos, joka gascognelaisen tyytymättömyydestä pahoillaan tahtoi kilistää lasia hänen kanssaan, "juokaamme ja sitten jättäkäämme tämä inhottava maa. Alus odottaa meitä, tiedättehän; lähtekäämme matkalle tänä iltana, — meillä ei enää ole täällä mitään tekemistä."
"Sinullapa on kiire, kreiviseni", virkkoi d'Artagnan.
"Tämä verinen kamara polttaa jalkojani", vastasi Atos.
"Lumi ei tehoa samaten minuun", sanoi gascognelainen levollisesti.
"Mutta mitä soisit meidän vielä tekevän, kun kuningas on kuollut?" kysyi Atos.
"Sinä et siis katso meille jääneen mitään tehtävää Englannissa, kreiviseni?" tiedusti d'Artagnan välinpitämättömästi.
"En mitään", vastasi Atos, "muuta kuin epäillä Jumalan laupeutta ja halveksia omia voimiani."
"No niin", pitkitti d'Artagnan, "minä sitävastoin — minä kehno sielu, minä raakamainen töllistelijä, joka lähestyin mestauslavaa kolmenkymmenen jalan päähän paremmin nähdäkseni muukalaiskuninkaan pään putoavan, kun en tietenkään säälinyt hänen kohtaloansa — minä ajattelen toisin kuin kreivi tässä … minä jään!"
Atos kalpeni kalpenemistaan; jokainen ystävän lausuma moite värähdytti hänen sydäntään.
"Vai niin, sinä jäät Lontooseen?" virkkoi Portos d'Artagnanille.
"Niin", vahvisti tämä. "Entä sinä?"
"Perhana", tuumi Portos hiukan hämillään Atoksen ja Aramiin tähden, "jos sinä jäät, minun tultuani tänne sinun matkassasi, niin en lähde ilman sinua takaisin; enhän toki jätä sinua yksiksesi tähän ilkeään maahan."
"Kiitos, oiva veikkonen! Silloin esitänkin sinulle pikku yrityksen, jonka toteutamme yhdessä kreivin lähdettyä; se juolahti mieleeni tuota äskeistä näytelmää katsellessani."
"Millainen se on?"
"Mieleni tekee saada selville, kuka tuo naamioitu mies oli, joka niin auliisti tarjoutui katkaisemaan kuninkaalta kaulan."
"Naamioitu mies!" huudahti Atos; "et siis päästänyt pyöveliä livahtamaan käsistäsi?"
"Pyöveliäkö?" vastasi d'Artagnan; "hän on yhäti kellarissa, arvattavasti hyväillen isäntämme viinipulloja. Mutta siitäpä muistankin…"
Hän astui ovelle.
"Mousqueton!" huusi hän.
"Monsieur!" kuului ääni ikäänkuin maan uumenista.
"Päästä irti vanki", käski d'Artagnan; "kaikki on lopussa."
"Mutta", tokaisi Atos, "kuka siis oli se kurja, joka kohotti kätensä kuninkaan pään menoksi?"
"Pyövelinviran harrastaja, joka muuten piteli piilua tottuneesti", huomautti Aramis, "sillä yksi isku riitti, kuten hän toivoikin."
"Ettekö nähneet hänen kasvojaan?" kysyi Atos.
"Hänellä oli naamio", vastasi d'Artagnan.
"Mutta sinä, Aramis, joka olit niin lähellä?"
"En nähnyt muuta kuin harmahtavan parran, joka ulottui naamion alapuolelle."
"Hän oli siis elähtänyt mies?" kysyi Atos.
"Ka, se ei todista mitään", vastasi d'Artagnan. "Kun ottaa itselleen naamarin, voi siihen lisätä parrankin."
"Minua kiukuttaa, etten seurannut häntä", virkahti Portos.
"Kas, hyvä Portos", ilmoitti d'Artagnan, "juuri se aatos pälkähti minun päähäni."
Atos oivalsi nyt kaikki; hän nousi seisaalle.
"Suo minulle anteeksi, d'Artagnan", pyysi hän; "olen epäillyt Jumalaa, joten saatoin epäillä sinuakin. Suo anteeksi, veikkonen!"
"Siitä saamme hetimiten puhua", vastasi d'Artagnan puolittain hymyillen.
"Kerrohan", hoputti Aramis.
"No niin", haastoi d'Artagnan, "seistessäni siinä katselemassa, en kuningasta, niinkuin kreivi tässä arveli — sillä minä tiedän jo, mitä ihmisen kuoleman näkeminen on, ja se koskee minuun aina pahasti, vaikka minun pitäisi olla tottunut sellaiseen — vaan naamioitua pyöveliä, johtui mieleeni kuten sanoin, että minun pitäisi tutkia, kuka hän oli. Kun meillä on aina tapana vedota toisiimme ja käyttää toistemme apua, niinkuin ihminen ottaa toisen kätensä auttamaan toista, silmäilin koneellisesti ympärilleni tavoittaen Portosta nähdäkseni, sillä minä olin tuntenut sinut seisomassa kuninkaan vieressä, Aramis, ja kreivin tiesin olevan mestauslavan alla. Sentähden annankin sinulle anteeksi", lisäsi hän ojentaen kätensä Atokselle, "sillä sinun on täytynyt kärsiä hirveästi. Katselin siis ympärilleni, kunnes näin oikeallani pään, joka oli ollut halkaistuna, mutta välttävästi paikattu kokoon mustalla kääreellä. 'Lempo soikoon', tuumasin itsekseni, 'tuo sauma näyttää omaan kuosiini tehdyltä, ja lienenkin joskus ommellut kokoon tuon kallon'. Siinä seisoi tosiaan se kovaonninen skotlantilainen, Parryn veli, muistattehan, johon Groslow huvikseen koetti voimaansa, ja jolla oli vain puoli nuppia ehjänä, kun me hänet tapasimme."
"Aivan oikein", tokaisi Portos, "se mustakanainen mies."
"Sinäpä sen sanoit, sama juuri. Hän viittoi toiselle miehelle, joka seisoi vasemmallani; käännyin katsomaan ja tunsin kelpo Grimaudin, joka yksinomaan tähysti tiukasti pyöveliä kuten minäkin."
"'Hei!'" virkoin hänelle. "Kun kreivi aina käyttää tätä yksitavuista sanaa häntä puhutellessaan, käsitti Grimaud heti, että häntä tarkoitettiin; hän kiepahti päin ikäänkuin joustimen kieräyttämänä, tunsi vuorostaan minut ja sanoi naamioituun mieheen viitaten:
"'Hm?' mikä merkitsi: 'Näettekö?'
"'Totta hitossa!' vastasin minä.
"Me ymmärsimme toisiamme täydellisesti.
"Käännyin jälleen skotlantilaiseemme; hänenkin katseensa puhuivat selvää kieltä.
"Lyhyeen sanoen, kaikki päättyi surkeasti, kuten tiedätte. Väki poistui; tuli vähitellen ilta. Minä olin vetäytynyt erääseen torin soppeen Grimaudin ja skotlantilaisen kanssa, jota olin viitannut jäämään seuraamme. Sieltä näin pyövelin, joka kuninkaan kamariin mentyään vaihtoi pukua; hänen vaatteensa olivat kai ryvettyneet vereen. Sitten hän painoi päähänsä mustan hatun, kääriytyi viittaan ja katosi. Arvasin hänen olevan tulossa ulos ja riensin portin edustalle. Viiden minuutin kuluttua näimmekin hänen laskeutuvan alas portaita."
"Ja sinä seurasit häntä?" huudahti Atos.
"Tottahan toki!" vastasi d'Artagnan; "mutta vaivatonta se ei ollut. Tuon tuostakin kääntyi hän katsomaan taaksensa, ja meidän oli pakko piiloutua tai tekeytyä välinpitämättömäksi. Olisin kyllä saavuttanut ja surmannutkin hänet; mutta minä en ole itsekäs, ja tahdoin säästää sen virkistyksen teille, Aramis ja Atos, hiukan lohduttaakseni teitä. Viimein hän puolisen tuntia samottuaan keskikaupungin mutkikkaimpia katuja saapui yksinäisen pikku rakennuksen edustalle, missä ei vähäisinkään melu tai ainoakaan valo ilmoittanut kenenkään asuvan.
"Grimaud veti väljistä housuistaan pistoolin.
"'Hm?' äännähti hän näyttäen asetta.
"'Ei', kielsin minä ja pidätin hänen käsivartensa.
"Olen jo sanonut teille, että minulla oli oma aatokseni. Naamioitu mies seisahtui matalan ulko-oven eteen ja otti taskustaan avaimen; mutta hän ei pistänyt sitä lukkoon ennen kuin kääntyi katsomaan, vakoiliko häntä kukaan. Minä olin kumartunut puun taakse, Grimaudia peitti kivipilari, ja skotlantilainen heittäysi paremman piilon puutteessa pitkäkseen kadulle.
"Miekkosemme arveli nähtävästi olevansa yksin, sillä heti jälkeenpäin kuulin avaimen kiertyvän lukossa, ovi aukesi, ja hän katosi."
"Sitä roistoa!" ärähti Aramis; "mutta nyt sinun palattuasi on hän saattanut paeta, ja silloin emme häntä enää tapaa."
"Älä nyt, Aramis!" vastasi d'Artagnan; "sinä otaksut minut toiseksi."
"Mutta", huomautti Atos, "tällaikaa…"
"No, eikö minulla ollut täksi aikaa Grimaud ja skotlantilainen sijaisekseni? Ennen kuin hän oli ehtinyt astua kymmentä askelta talosta olin minä puolestani kiertänyt koko rakennuksen. Sille ovelle, josta hän oli mennyt sisälle, asetin skotlantilaisemme ja neuvoin häntä eleillä, että jos saattamamme mies tulisi ulos, pitäisi hänen seurata tätä kaikkialle, Grimaudin pysytellessä vuorostaan hänen jäljillään, sitten palatakseen odottamaan meitä täällä. Grimaudin asetin toiselle pääsyaukolle, antaen hänelle saman ohjeen, ja tässä nyt olen. Otus on kierroksessa; kuka nyt tahtoo olla kaadannassa mukana?"
Atos syöksähti syleilemään d'Artagnania, joka pyyhki otsaansa.
"Hyvä ystävä", sanoi hän, "sinä olet tosiaan liian hyvä, kun annat minulle anteeksi. Olin väärässä, satakertaisesti väärässä; minun olisi pitänyt tuntea sinut paremmin. Mutta meissä on pohjalla jotakin häijyä, mikä alituiseen yllyttää meissä epäluuloisuutta."
"Hm", tuumi Portos, "eiköhän tuo pyöveli voine olla herra Cromwell, joka työn kunnollisesta täyttämisestä varmistuakseen on tahtonut itse suorittaa sen?"
"Vielä mitä! Cromwell on lyhyt ja pönäkkä, mutta tämä pitkähkö ja solakka."
"Joku kuolemaan tuomittu sotamies kai, jolle on siitä hinnasta luvattu armahdus", arveli Atos, "niinkuin onnettoman Chalaisin suhteen meneteltiin."
"Ei, ei", väitti d'Artagnan, "hän ei astele kuin sotamies eikä huoju ratsumiehen tavoin. Hänellä on sirot raajat ja ylväs ryhti, kaikesta huolimatta. Erehdyn pahoin, tai me olemme tekemisissä aatelismiehen kanssa."
"Aatelismiehenkö!" huudahti Atos; "mahdotonta! Se olisi tahra koko säädylle."
"Oiva ajo!" ihasteli Portos remahtaen nauruun, joka tärisytti ikkunoita: "hemmetin hauska ajo!"
"Matkustatko nyt, Atos?" kysyi d'Artagnan.
"En, minä jään", vastasi aatelismies, ja hänen uhkaava eleensä ei luvannut mitään hyvää henkilölle, jota se tarkoitti.
"Miekat vyölle vain!" sanoi Aramis; "miekat vyölle, — älkäämme menettäkö hetkeäkään."
Ystävykset pukeutuivat jälleen ripeästi herrasmiehen asuun, kiinnittivät miekkansa, kutsuivat yläkertaan Mousquetonin ja Blaisoisin ja käskivät näiden järjestää heidän tilinsä isännän kanssa ja laittaa kaikki lähtökuntoon, koska he luultavasti jo samana yönä olivat jättämässä Lontoon taaksensa.
Pimeys oli tummunut yhä synkemmäksi, vielä putoilevat lumihiutaleet näyttivät kietovan suunnattomaan käärinliinaan kuningasmurhaaja-kaupungin. Kello oli noin seitsemän illalla, ja kaduilla liikkui tuskin ketään; kukin istui kotinsa perhepiirissä ja puheli hiljaa kamalan päivän tapauksista.
Levätteihinsä verhoutuneina ystävykset samosivat aukioiden poikki ja katuja pitkin, jotka päivällä olivat olleet niin tulvillaan väkeä, mutta nyt levisivät autioina. D'Artagnan kulki edellä, alituiseen etsien ristejä, joita hän oli tikarillaan raapaissut seiniin; mutta oli niin pimeä, että hänen oli hyvin vaikea tuntea niitä. Kuitenkin oli d'Artagnan niin hyvin painanut mieleensä jokaisen pylvään, suihkulähteen ja kyltin, että hän puolen tunnin kuluttua päätyi ennenmainitun yksinäisen talon edustalle kolmen kumppaninsa keralla.
D'Artagnan luuli ensi hetkellä, että Parryn veli oli kadonnut, mutta hän erehtyi: kotimaansa tunturijäätikköihin tottunut skotlantilainen oli oikaissut vartalonsa pilaria vasten, ja ikäänkuin jalustaltaan suistettuna kuvapatsaana oli kylmien säiden karaisema mies antanut lumen kasautua vaipaksi ylleen. Ystävysten lähestyessä hän astahti esiin.
"Kas", virkkoi Atos, "siinähän uskollinen palvelija! Kautta taivaan, kunnon ihmiset ovat vähemmän harvinaisia kuin luullaan; tämä on rohkaisevaa."
"Älkäämme kovin kerkeästi sitoko seppeleitä skotlantilaisellemme", huomautti d'Artagnan; "minä luulen, että se veitikka on täällä omissa asioissaan. Olen kuullut sanottavan, että ne herrat, jotka ovat tulleet maailmaan toisella puolella Tweedia, ovat pitkävihaisia. Pitäköön Groslow varansa; hänelle voisi käydä huonosti, jos hän tapaisi tämän miehen."
Eroten ystävistään hän lähestyi skotlantilaista ja ilmoittausi tälle.
Sitten hän viittasi kumppaneitansa tulemaan paikalle.
"Well?" kysyi Atos englanninkielellä.
"Ketään ei ole tullut ulos", vastasi Parryn veli.
"Hyvä; jää sinä tämän miehen luo, Portos, ja sinä myös, Aramis.
D'Artagnan opastaa minut Grimaudin luo."
Grimaud ei ollut vähemmän nokkela kuin skotlantilainen; hän oli kyyristynyt onttoa halavaa vasten, jota käytti vahtikojuna. D'Artagnan luuli hetkiseksi kuten edellisellekin vartiopaikalle tullessaan, että naamioitu mies oli ilmestynyt esiin ja saanut vakoojan kintereilleen.
Äkkiä pistäysi näkyviin pää, ja kuului hiljainen vihellys.
"Hei!" virkahti Atos.
"Niin", vastasi Grimaud.
He lähestyivät halavaa.
"No", kysyi d'Artagnan, "onko ketään tullut ulos?"
"Ei, vaan mennyt sisälle", vastasi Grimaud.
"Mieskö vai nainen?"
"Mies."
"Ahaa", sanoi d'Artagnan, "heitä on siis kaksi!"
"Soisin olevan neljä", virkkoi Atos, "jotta olisimme edes muodollisesti tasaväkisiä."
"Kenties heitä onkin neljä", huomautti d'Artagnan.
"Kuinka niin?"
"Eikö muita miehiä ole voinut olla talossa odottelemassa näiden kahden tuloa?"
"Sen voi nähdä", sanoi Grimaud viitaten ikkunaan, jonka luukuista tunkeusi muutamia valonsäteitä.
"Olet oikeassa", vastasi d'Artagnan; "kutsukaamme toisetkin tänne."
He kiersivät rakennuksen antaakseen Portokselle ja Aramiille merkin tulla toiselle puolelle.
Nämä kiirehtivät sinne innoissaan.
"Oletteko nähneet jotakin?" he kysyivät.
"Emme, mutta näemme pian", vastasi d'Artagnan osoittaen Grimaudia, joka kiviseinän rosoihin tarraten oli jo kavunnut viisi tai kuusi jalkaa korkealle maasta.
Kaikki neljä lähestyivät. Grimaud pitkitti nousuansa ketterästi kuin kissa. Viimein hän sai siepatuksi kiinni koukusta, jota käytettiin ikkunaluukun kiinnittämiseksi seinään sen ollessa auki. Samalla kertaa tapasi hänen jalkansa reunuksen, joka näytti suovan hänelle riittävän tukikohdan, sillä hän ilmaisi merkillä päässeensä määränpäähän. Sitten hän painoi silmänsä luukun raolle.
"No?" tiedusti d'Artagnan.
Grimaud haritti kaksi sormea kädestään.
"Puhu", käski Atos; "merkkisi eivät näy. Montako heitä on?"
Grimaud teki ponnistuksen.
"Kaksi", hän vastasi. "Toinen on kääntynyt tänne päin, ja toinen on selin minuun."
"Hyvä! Ja kuka se on, jonka kasvot näet?"
"Sama mies, jonka näin tulevan."
"Tunnetko häntä?"
"Luulin jo äsken tuntevani enkä erehtynyt: hän on pönäkkä ja lyhyt."
"Ken se on?" kysyivät kaikki ystävykset yhtaikaa matalalla äänellä.
"Kenraali Oliver Cromwell."
Ystävykset katsoivat toisiinsa.
"Entä toinen?" kysyi Atos.
"Laiha ja solakka."
"Se on pyöveli", virkkoivat d'Artagnan ja Aramis yhteen suuhun.
"Näen ainoastaan selkäpuolen", jatkoi Grimaud; "mutta malttakaa, hän liikahtaa, hän kääntyy, — ja jos hän on pannut pois naamarinsa, voin nähdä … ah!"
Niinkuin sydämeen iskettynä hellitti Grimaud rautakoukun ja putosi selkä edellä alas kumeasti huoaten. Portos vastaanotti hänet syliinsä.
"Näitkö hänet?" kysyivät ystävykset.
"Näin", vastasi Grimaud tukka pystyssä ja hiki otsalla.
"Sen laihan miehen?" sanoi d'Artagnan.
"Niin."
"Pyövelin?" lisäsi Aramis.
"Niin."
"Ja kuka se on?" tiedusti Portos.
"Hän! hän!" änkkäsi Grimaud kalpeana kuin ruumis ja vapisevin käsin tarttuen herransa käteen.
"Kuka hän?" kysyi Atos.
"Mordaunt!…" vastasi Grimaud.
D'Artagnan, Portos ja Aramis huudahtivat ilahtuneina.
Atos astui askeleen taaksepäin ja laski kätensä otsalleen.
"Sallimus!" jupisi hän.