SEITSEMÄSKYMMENES LUKU
Remember!
Ripityksensä päätyttyä Kaarlo nautti pyhän ehtoollisen ja pyysi sitten saada nähdä lapsensa. Kello löi kymmenen; viivytys ei ollut siis käynyt pitkälliseksi, kuten kuningas oli vakuuttanutkin.
Kuitenkin odotteli kansa jo; mestauksen tiedettiin olevan määrätty kello kymmeneksi, ja palatsia ympäröiville kaduille sullouduttiin suurin joukoin. Kuningas alkoi eroittaa sitä etäistä pauhua, jota väenpaljous ja meri aiheuttivat, kun edellistä intohimot kuohuttelevat ja jälkimmäistä myrskyt.
Kuninkaan lapset saapuivat, — prinsessa Charlotte ja Gloucesterin herttua; edellinen oli vaaleaverinen, kaunis pikku tyttö, silmät kyynelissä, jälkimmäinen taasen kahdeksan tai yhdeksän vuoden vanha poika, jonka kuivat silmät ja halveksivasti rypistynyt huuli ilmaisivat itävää ylpeyttä. Lapsi oli itkenyt kaiken yötä, mutta näiden ihmisten nähden hän ei antanut luontonsa heltyä.
Kaarlo tunsi sydämensä pakahtuvan näiden kahden lapsensa ilmestyessä, joita hän ei ollut nähnyt kahteen vuoteen ja jotka nyt saapuivat hänen luokseen vasta kuolinhetkellä. Kyynel herahti hänen silmäänsä, ja hän kääntyi pyyhkäisemään sen pois, sillä hän tahtoi näyttäytyä lujana niiden edessä, joille hän jätti kärsimysten ja onnettomuuksien raskaan perinnön.
Hän puhutteli ensin tyttöä; vetäen pienokaisen luokseen hän kehoitti tätä hurskauteen, alistuvaisuuteen ja tyttärelliseen rakkauteen. Sitten hän otti nuoren Gloucesterin herttuan polvelleen, samalla painaakseen hänet sydäntään vasten ja suudellakseen häntä.
"Poikani", hän sanoi, "tänne tullessasi olet nähnyt paljon ihmisiä kaduilla ja eteishuoneissa; nämä ihmiset katkaisevat nyt pään isältäsi, älä sitä koskaan unohda. Kenties he jonakuna päivänä, nähdessään sinut luonansa ja pitäessään sinua vallassaan, tahtovat korottaa sinut kuninkaaksi, syrjäyttäen vallanperimyksestä Walesin prinssin tai Yorkin herttuan, vanhemmat veljesi, joista toinen on Ranskassa ja toinen tietymättömissä; mutta sinä et ole kuningas, poikani, etkä voisi siksi tulla muutoin kuin heidän kuolemansa kautta. Vanno minulle siis, että sinä et anna asettaa kruunua päähäsi ennen kuin sinulla on laillinen oikeus sen kantamiseen, sillä jos sen tekisit, — kuuntele minua tarkoin poikani, — jos sen tekisit, koittaisi vielä päivä, jona he ottaisivat sekä kruunusi että pääsi, ja sinä päivänä et voisi kuolla levollisesti ja tunnonvaivoitta, niinkuin minä nyt kuolen. Vanno, poikani."
Lapsi laski kätösensä isän käteen ja sanoi:
"Sire, minä vannon teidän majesteetillenne…"
Kaarlo keskeytti hänet.
"Henry", hän sanoi, "puhuttele minua isäksesi."
"Isä", toisti lapsi, "minä vannon, että he mieluummin saavat tappaa minut kuin tehdä minusta kuninkaan."
"Hyvä on, poikani", virkkoi Kaarlo. "Syleile minua nyt, ja sinä myös,
Charlotte, älkääkä unohtako minua."
"Voi, emme koskaan, emme koskaan!" huudahtivat molemmat lapset kietoen käsivartensa kuninkaan kaulaan.
"Hyvästi!" toivotti Kaarlo; "hyvästi, lapseni! Viekää heidät pois,
Juxon; heidän kyyneleensä masentavat minulta miehuuden kuolla."
Juxon otti lapsipoloiset isän sylistä ja jätti heidät tuojiensa huostaan.
Ovet avattiin heidän takanaan, ja kaikilla oli nyt tilaisuus tunkeutua sisälle.
Nähdessään olevansa yksinään huovien ja uteliaiden keskellä kuningas muisti, että kreivi de la Fère oli ihan lähellä lattian alla, missä hän ei voinut nähdä mitään asiain kulusta ja kenties yhä pysyi hyvissä toiveissa.
Hän vapisi ajatellessaan, että vähäisinkin melu voisi Atoksesta tuntua merkiltä ja että tämä kavaltaisi itsensä, jos ryhtyisi jälleen työhönsä. Kuningas pysyi senvuoksi ihan liikkumattomana ja sai esimerkillään kaikki läsnäolijat seisomaan hiljaa.
Kaarlo ei erehtynyt; Atos oli tosiaan hänen jalkojensa alla ja kuunteli, käyden jo epätoivoiseksi, kun merkkiä ei kuulunut. Kärsimättömyydessään hän alkoi toisinaan jälleen hellitellä kiviä, mutta pidättyi heti ilmitulon pelosta.
Tätä kamalaa toimettomuutta kesti kaksi tuntia. Kuolonhiljaisuus vallitsi kuninkaan huoneessa.
Silloin Atos päätti tutkia, mikä saattoi olla aiheena tuohon kolkkoon ja mykkään pysähdykseen, jota ainoastaan väkijoukon valtava sorina häiritsi. Hän siirsi hiukan sivulle kangasverhoa, joka peitti muurin aukkoa, ja laskeutui mestauslavan välipermannolle. Tuskin neljän tuuman päässä hänen päänsä yllä oli katto, joka parvekkeen tasalla levisi mestauslavan permantona.
Sorina, jonka hän oli äskeiseen kätköönsä kuullut kumeasti ja epäselvästi, kaikui nyt kaameana ja uhkaavana ja sai hänet säikkyen hätkähtämään. Hän astui ihan mestauslavan reunalle asti, veti mustaa verhoa varovasti syrjään ja näki ratsumiehiä asettuneen selin kamalaan telineeseen, ratsumiesten takana rivin pertuskamiehiä, näiden takana muskettisotureita ja vielä edempänä väkijoukon eturivit, jotka lainehtivat ja kohosivat kuin meuruava ulappa.
— Mitä onkaan tapahtunut? — oudosteli Atos vapisten vielä enemmän kuin verho, jonka poimuja hän rypisteli. — Väki tunkeilee, sotamiehet ovat aseissa, ja katsojien joukossa, jotka kaikki tuijottavat ikkunaan, näen d'Artagnanin! Mitä hän odottaa? Mitä hän katselee? Hyvä Jumala, ovatkohan he antaneet pyövelin pujahtaa käsistään!
Äkkiä kuului kumeata ja kolkkoa rummutusta torilta; raskaita ja verkallisia askeleita kuului hänen päänsä yltä. Hänestä tuntui kuin olisi suuri kulkue tallannut Whitehallin lattioita; pian kuuli hän itse mestauslavan palkkien natisevan. Hän loi vielä silmäyksen aukiolle, ja katsojain eleet ilmaisivat hänelle, mitä viimeinen toivon häivä hänen sydämensä syvyydessä oli estänyt arvaamasta.
Yleisön sorina oli kerrassaan tauonnut. Kaikki silmät olivat tähdätyt Whitehallin ikkunaan; puoliavoimet suut ja hengitystä pidättelevät ilmeet osoittivat, että odotettiin kamalaa näytelmää.
Niiden askelten töminä, jotka Atos oli äskeisessä kätköpaikassaan kuninkaan huoneen alla kuullut ihan yläpuoleltaan, siirtyi nyt hänen kohdalleen mestauslavalle, joka taipui painonsa alla, niin että palkit melkein koskettivat onnettoman aatelismiehen päätä. Kaksi huoviriviä siinä nähtävästi asettui paikoilleen.
Samassa kuului aatelismiehelle hyvin tuttu ylväs ääni hänen yläpuolellaan lausuvan seuraavat sanat:
"Herra eversti, haluan puhua kansalle."
Atos värisi kiireestä kantapäähän: kuningas siis puhui mestauslavallaan.
Kaarlo, kyllästyneenä odottamaan kuolemaa, olikin siemaistuaan kulauksen viiniä ja nautittuaan palasen leipää päättänyt astua suoraa päätä kuolemaan ja antanut lähtömerkin.
Silloin oli parvekkeelle johtavan ikkunan molemmat puoliskot avattu, ja kansa oli nähnyt naamioidun miehen astuvan hiljaa esille suuren suojaman taustalta; hänet oli tunnettu pyöveliksi piilukirveestä, jota hän piti kädessään. Mies oli lähestynyt mestauspölkkyä ja laskenut sille piilunsa.
Se oli aiheuttanut ensimmäisen pauhinan, jonka Atos oli kuullut. Tämän miehen perässä oli tullut Kaarlo Stuart, tosin kalpeana, mutta levollisesti ja varmoin askelin kävellen kahden papin välissä, takanaan muutamia ylempiä upseereja, jotka olivat saaneet toimekseen johtaa mestausta, ja saattueena kaksi riviä pertuskamiehiä, jotka järjestyivät mestauslavan kumpaisellekin sivulle.
Naamioidun miehen näkeminen oli aiheuttanut pitkällistä sorinaa. Kaikki olivat kovin uteliaita tietämään, kuka tuo tuntematon pyöveli oli, joka oli tarjoutunut niin parahiksi, jotta kansalle luvattu kauhunäytelmä saattoi tapahtua, kun oli jo luultu, että tämä julma toimitus oli lykätty seuraavaan päivään. Jokainen tähysti häntä senvuoksi tarkoin, mutta muuta ei ollut havaittavissa kuin että tuntematon oli kokonaan mustaan pukeutunut keskimittainen mies ja näköjään jo elähtänyt, sillä kasvoja peittävän naamion alta riippui harmahtava parta.
Mutta kuninkaan ilmestyminen niin tyynenä, jalona ja arvokkaana oli palauttanut niin hisahtamattoman hiljaisuuden, että kaikki kuulivat hänen lausumansa toivomuksen saada puhua kansalle.
Tähän pyyntöön oli puhuteltu henkilö epäilemättä vastannut myöntävällä merkillä, sillä kuningas alkoi nyt puhua lujalla ja sointuvalla äänellä, joka värähdytteli Atoksen sydäntä.
Hän selitti käyttäytymistänsä kansalle ja antoi sille neuvoja Englannin menestykseksi.
— Voi, sanoi Atos itsekseen, — onko mahdollista, että minä kuulen ja näen valveilla? Onko mahdollista, että Jumala on siinä määrin hylännyt edustajansa täällä maan päällä, — että hän antaa tämän kuolla näin kurjasti?… Ja minä kun en häntä nähnyt, en saanut hänelle jäähyväisiä lausua!
Kuului rasahdus, ikäänkuin olisi surma-asetta liikutettu mestauspölkyllä.
Kuningas keskeytti hyvästelynsä.
"Älkää kajotko piiluun!" kielsi hän.
Ja hän jatkoi puhettaan äskeisestä kohdasta.
Hänen lopetettuaan levisi hyytävä hiljaisuus kreivin yläpuolelle. Hän laski kätensä otsalleen, ja käden ja otsan välitse tihkui hikihelmiä, vaikka ilma oli purevan kylmä.
Se hiljaisuus ilmaisi viimeisiä valmistuksia.
Vaiettuaan oli kuningas luonut säälivän katseen väkijoukkoon, ja irroittaen rintatähtensä, saman timanttikoristeen, jonka kuningatar oli hänelle lähettänyt, hän ojensi sen Juxonia saattaneelle papille. Sitten hän otti povestaan pienen timanttiristin, jonka hän niinikään oli saanut madame Henrietteltä.
"Tämän ristin", hän virkkoi papille, "minä pidän kädessäni viimeiseen hetkeen asti; kuoltuani te otatte sen minulta."
"Kyllä, sire", vastasi ääni, josta Atos tunsi Aramiin.
Kaarlo oli siihen asti seissyt hattu päässä, mutta heitti sen nyt viereensä; sitten hän yksitellen avasi ihokkaansa napit, riisui sen yltään ja laski lähelleen. Pakkasen takia hän pyysi yönuttuaan, joka hänelle annettiin.
Kaikki nämä valmistukset olivat tapahtuneet hirvittävän tyynesti.
Olisi voinut luulla, että kuningas oli laskeutumassa vuoteelleen eikä ruumiskirstuunsa.
Vihdoin hän kohotti hiuksiansa kädellään.
"Ovatko ne tiellänne, sir?" kysyi hän pyöveliltä; "siinä tapauksessa ne voitaisiin sitoa rihmalla."
Sen virkkaessaan Kaarlo loi tuntemattomaan katseen, joka näytti tahtovan tunkeutua hänen naamarinsa läpi. Tuo niin jalo, tyyni ja luja silmäys pakotti miehen kääntämään pois päänsä. Mutta kuninkaan syvän katseen takana hän kohtasi Aramiin hehkuvan tuijotuksen.
Pyövelin jäädessä sanattomaksi kuningas uudisti kysymyksensä.
"Jos pyyhkäisette ne pois kaulalta", vastasi mies kumealla äänellä, "niin se riittää."
Kuningas siirsi hiuksensa sivulle molemmin käsin ja sanoi mestauspölkkyä silmäillen:
"Tuo pölkky on hyvinkin matala; eikö ole korkeampaa?"
"Se on tavallisesti käytetty", vastasi naamioitu mies.
"Luuletteko katkaisevanne pääni yhdellä iskulla?" kysyi kuningas.
"Niin toivon", vastasi mestaaja.
Nuo kaksi sanaa niin toivon lausuttiin niin kummallisella äänenpainolla, että kaikki värähtivät, kuningasta lukuunottamatta.
"Hyvä on", virkkoi kuningas, "ja kuulehan nyt, pyöveli!"
Naamioitu mies astui askeleen kuningasta kohti ja nojasi piiluun.
"En tahdo, että yllätät minut", jatkoi Kaarlo. "Minä polvistun rukoilemaan; älä vielä silloin iske."
"Ja milloin isken?" tiedusti naamioitu mies.
"Kun lasken kaulani pölkylle ja levitän käsivarteni sanoen: Remember![22] Iske silloin voimakkaasti."
Naamioitu kumarsi hiukan.
"Nyt on tullut hetki eritä maailmasta", virkkoi kuningas ympärillä seisoville. "Hyvät herrat, minä jätän teidät keskelle myrskyä ja lähden edellänne ikuisen tyvenen maahan. Hyvästi!"
Hän katsoi Aramiiseen ja nyökkäsi tälle erityisesti.
"Pyydän teitä nyt etääntymään", hän jatkoi, "jättääksenne minut hiljaiseen häiriintymättömään rukoukseen. Loittone sinäkin", hän lisäsi naamioidulle miehelle; "se tapahtuu vain hetkiseksi, ja minä tiedän kyllä, että olen omasi. Mutta muista, ettet iske ennen kuin kuulet merkkini."
Kaarlo polvistui, teki ristinmerkin ja painoi päänsä permantoa kohti ikäänkuin suudellakseen sitä; sitten hän nojasi toisella kädellään siihen ja toisella pölkkyyn, supattaen ranskaksi:
"Kreivi de la Fère, oletteko siellä ja voinko puhua teille?"
Ääni viilsi Atoksen sydäntä kuin jääkylmä teräs.
"Kyllä, teidän majesteettinne", hän vastasi vapisten.
"Uskollinen ystävä, jalo sydän", pitkitti kuningas, "minua ei voitu pelastaa, sillä säädetty oli toisin. Nyt, vaikka menettelisin jumalattomastikin, täytyy minun lausua pari sanaa sinulle; olen puhunut kansalle, olen puhunut Jumalalle, sinulle puhun viimeksi. Tahtoessani puoltaa pyhäksi katsomaani asiaa olen menettänyt isieni valtaistuimen ja hävittänyt lasteni perinnön. Miljoona puntaa kullassa on minulla vielä; sen aarteen kaivoin Newcastlen linnankellariin, lähtiessäni siitä kaupungista. Sinä yksin tiedät nyt, missä rahat ovat; käytä ne vanhimman poikani hyväksi sellaiseen aikaan, jolloin katsot sen olevan hänelle hyödyllisintä. Ja nyt sano minulle hyvästi, kreivi de la Fère!"
"Hyvästi, pyhä marttyyrikuningas!" sopersi Atos kauhun hyytämänä.
Syntyi tovin hiljaisuus, jollaikaa Atoksesta tuntui, että kuningas nousi ja muutti asentoansa.
Täyteläisellä ja sointuvalla äänellä, joka mestauslavan yli kuului torillekin, lausui kuningas sitten:
"Remember!"
Tuskin oli se sana kajahtanut, kun hirveä isku täräytti mestauslavan permantoa, jotta tomupilvi pöllähti telineen verhosta ja sokaisi onnettoman aatelismiehen. Koneellisesti kohotti hän sitten äkkiä silmänsä ja päänsä, ja lämmin pisara tipahti hänen otsalleen. Atos kavahti taaksepäin hirmustuneena, samalla kun pisarat karttuivat tummaksi suihkuksi, joka virtasi lattialle.
Polvilleen lyyhistyneenä Atos jäi hetkiseksi hervottomaan tainnostilaan. Heikkenevästä sorinasta huomasi hän piankin, että väkijoukko hajaantui; hän pysyi kuitenkin vielä tuokion hievahtamattomana, mykkänä ja murtuneena. Sitten hän kääntyi kastamaan nenäliinansa kulman marttyyrikuninkaan vereen, ja yleisön loitotessa yhä enemmän hän astui alas, siirsi verhoa sivulle, pujahti kahden hevosen välitse väen sekaan, jonka pukua hän käytti, ja saapui ensimmäisenä majataloon.
Huoneeseen tultuaan hän vilkaisi kuvastimeen, näki otsallaan punaisen laikun, painoi käden otsalleen, veti sen pois kuninkaan vereen tahrautuneena ja pyörtyi.