KAHDESNELJÄTTÄ LUKU
Kahakka
Noyonissa viivähdettiin vain tuokioksi; kaikki makasivat siellä sikeässä unessa. Raoul oli käskenyt herättää hänet Grimaudin tullessa, mutta tätäpä ei kuulunut.
Hevosetkin puolestaan pitivät epäilemättä arvossa sitä kahdeksan tunnin häiriintymätöntä lepoa ja yltäkylläistä apetta, mikä niille suotiin. Kreivi de Guichen herätti kello viisi aamulla Raoul, joka tuli toivottamaan hyvää huomenta. Aamiainen syötiin kiireesti, ja kello kuudelta oli jo katkaistu kahden lieuen taival.
Nuoren kreivin haastelu tuotti Raoulille mitä suurinta huvia. Hän kuunteli sitä halukkaasti, ja nuori kreivi jutteli yhtämittaa. Hänet oli kasvatettu Pariisissa, missä Raoul oli vain kerran käynyt, ja hovissa, jota hänen nuori kumppaninsa ei ollut koskaan nähnyt. Niinpä olikin hänellä mitä hauskinta kerrottavaa Raoulille hupaisista seikkailuistaan hovipoikana ja kahdesta kaksintaistelustaan, joihin hän oli saanut otetuksi osaa kaksintaistelukiellosta huolimatta ja kasvattajansakin uhalla. Raoul oli Pariisissa vieraillut ainoastaan Scarronin luona; hän luetteli de Guichelle, mitä henkilöitä hän oli siellä tavannut. Guiche tunsi nämä kaikki: rouva de Neuillanin, neiti d'Aubignén, de Scudéryn ja Pauletin, herttuatar de Chevreusen. Hän lasketteli sukkeluuksia kaikkien kustannuksella, ja Raoulia vapisutti pelko, että nuori kreivi kohdistaisi pilapuheensa madame de Chevreuseenkin, joka oli hänessä herättänyt todellista ja syvää myötätuntoa; mutta joko vaiston tai herttuatarta kohtaan tuntemansa kiintymyksen johdosta virkkoikin hän vain kaikkea mahdollista hyvää kuningattaren entisestä ystävättärestä. Tämä ylistys sai Raoulin yhä hartaammin mieltymään kumppaniinsa.
Puhe kääntyi keimailuun ja rakkausseikkailuihin. Tästäkin aiheesta oli Bragelonnella paljoa enemmän kuultavaa kuin sanottavaa. Hän jäi senvuoksi kuuntelijaksi ja oli muutamista jokseenkin tajuttavista seikkailuista huomaavinaan, että kreivillä oli sydämensä kätkössä salaisuus kuten hänelläkin.
Kuten jo olemme maininneet, Guiche oli kasvatettu hovissa ja tunsi kaikki sen vehkeet. Hovista oli Raoul peräti usein kuullut kreivi de la Fèren puhuvan, mutta siellä oli paljon muuttunut siitä asti kun Atos oli siellä oleskellut. Kreivin kertomuksissa oli sen vuoksi kaikki uutta hänen matkakumppanilleen. Nuori kreivi oli sukkela ja leikkisä, ja hän otti tarkastellakseen kaikkia arvohenkilöitä. Hän kuvasi madame de Longuevillen rakkausseikkailua Colignyn kanssa ja tämän kohtalokasta kaksintaistelua Place Royalella, jolloin madame de Longueville oli itse ollut katselijana sälekaihtimen lomitse. Siitä hän siirtyi puhumaan herttuattaren myöhemmästä lempijutusta Marcillacin ruhtinaan kanssa, jota hän väitti niin mustasukkaiseksi, että ylimys muka tahtoi ottaa hengiltä kaikki ihmiset, näihin luettuna hänen lemmittynsä rippi-isäkin, abbé d'Herblay. Niinikään hän jutteli Walesin prinssin seikkailusta Mademoisellen (kuninkaan tädin) kanssa, jolle annettiin myöhemmin nimitykseksi la grande Mademoiselle, ennen kuin hän oli tullut vielä kuuluisammaksi menemällä salaiseen avioliittoon Lauzunin kanssa. Itse kuningatarkaan ei säästynyt, ja kardinaali Mazarinkin sai osansa leikistä.
Päivä kului nopeasti kuin tunti. Kreivin kasvattaja, elämänhaluinen maailmanmies ja rikkiviisas, kuten hänen oppilaansa sanoi, johdatti Raoulin mieleen usein Atoksen perusteelliset tiedot ja purevan leikkisyyden, mutta soreuden, hienotuntoisuuden ja ylvään esiintymisen puolesta ei ketään voinut verrata kreivi de la Fèreen.
Hevosia säästeltiin nyt enemmän kuin edellisenä päivänä, ja ne saivat pysähtyä kello neljältä iltapäivällä Arrasissa. Oltiin jo lähestymässä sotanäyttämöä, ja seurue päätti huomiseen asti viipyä tässä kaupungissa, olletikin kun espanjalaiset sissijoukot toisinaan tekivät yöllisiä retkeilyjä Arrasin seudulle asti.
Ranskalainen armeija ulottui Pont-à-Marcista aina Valenciennesiin saakka, mistä se muodosti kulman Douain taholle. Itse prinssin sanottiin oleskelevan Béthunessa.
Vihollisarmeija levisi Casselista Courtrayn kaupungin luo; se harjoitti kaikenlaatuista rosvousta ja väkivaltaa, joten onneton rajaväestö jätti yksinäiset asuntonsa ja turvautui linnoitettuihin kaupunkeihin, saadakseen niistä suojaa. Arras oli täpösen täynnä pakolaisia.
Puheltiin taistelun olevan tulossa ja pääteltiin sitä ratkaisevaksi koetukseksi, varsinkin kun hänen ylhäisyytensä prinssi oli tähän asti tehnyt vain varovaisia liikkeitä, odottaessaan lisäväkeä, jota oli nyt vihdoinkin saapunut. Molemmat nuoret miehet onnittelivat itseänsä siitä, että tulivat niin otollisella hetkellä.
He illastivat yhdessä ja makasivat samassa huoneessa. Sillä iällä solmitaan ystävyyssiteitä nopeasti, ja heistä tuntui kuin olisivat he tunteneet toisensa syntymästään asti ja kuin olisi heidän mahdoton enää koskaan eritä.
Ilta vietettiin haastelemalla sodasta. Palvelijat kiilloittivat heidän aseitaan, nuoret miehet panostivat pistoolinsa kahakan varalta, ja aamulla havahtuessaan olivat he epätoivoisia, koska molemmat olivat nähneet unta, että he saapuivat liian myöhään perille, päästäkseen ottamaan osaa taisteluun.
Aamulla levisi huhu, että Condén prinssi oli poistunut Béthunesta peräytyäkseen Carviniin, jätettyään edelliseen kaupunkiin kuitenkin varusmiehistön. Mutta kun tässä huhussa ei ollut mitään varmaa, päättivät nuoret miehet pitkittää matkaansa Béthunea kohti, olletikin kun he saattoivat taipaleella kääntyä oikealle ja ratsastaa Carviniin.
Kreivi de Guichen kasvattaja tunsi täydellisesti seudun. Hän ehdotti senvuoksi lähdettäväksi syrjätietä myöten, joka kulki Lensin ja Béthunen teiden keskitse. Ablainissa tiedusteltaisiin asemaa. Grimaudia varten jätettiin majataloon matkasuunnitelma.
Kello seitsemältä aamulla lähdettiin ratsastamaan.
De Guiche, joka oli nuori ja vilkas, virkkoi Raoulille:
"Meitä on kolme isäntää ja kolme palvelijaa; palvelijamme ovat hyvin aseistettuja, ja teidän miehenne näyttää olevan varsin terhakka."
"En ole milloinkaan nähnyt häntä koetuksessa", vastasi Raoul, "mutta hän on bretagnelainen, ja se herättää hyviä toiveita."
"Niin, oikein", pitkitti de Guiche, "ja minä olen vakuuttunut siitä, että hän laukaisee muskettinsa tarpeen tullen. Minulla taasen on kaksi taattua miestä, jotka ovat olleet sotaretkellä isäni kanssa. Meitä on siis kuusi soturia; jos kohtaisimme pikku sissijoukon, joka lukumäärältään vastaisi meidän matkuettamme tai vaikkapa voittaisikin meidät miesluvultaan, niin emmekö hyökkäisi heidän kimppuunsa, Raoul?"
"Totta kai", arveli varakreivi.
"Seis, nuoret herrat, seis!" puuttui nyt puheeseen kasvattaja. "Jopa te olette yltiöpäitä. Entä minulle annetut ohjeet, herra kreivi? Unohdatteko, että olen saanut määräyksen viedä teidät eheänä ja turvallisesti hänen korkeutensa prinssin luo? Kerran armeijaan päästyänne surmauttakaa itsenne, jos mielenne tekee; mutta siihen asti täytyy minun muistuttaa teille, että minä kenraalina käsken peräytyä ja käännän selkäni ensimmäisen kypärätöyhdön ilmestyessä näkyviin."
De Guiche ja Raoul iskivät hymyillen silmää toisilleen. Tienoo kävi jokseenkin metsäiseksi; tuon tuostakin tuli vastaan pieniä maalaisryhmiä, jotka peräytyivät uhatulta alueelta, kaahaten karjaansa edellään ja kuljettaen kalleinta irtaintansa kärryillä tai kantamuksina selässään.
Seikkailutta saavuttiin Ablainiin. Kuulustelemalla saatiin nyt vahvistetuksi, että prinssi oli todellakin lähtenyt Béthunesta ja oleskeli Cambrinin ja la Venthien välillä. Grimaudin varalle jätettiin taaskin matkasuunnitelma ja siirryttiin oikotielle, joka puolessa tunnissa johti pikku matkueen Lys-virtaan laskevan pienen joen rannalle.
Seutu oli kaunis ja smaragdivihreiden laaksojen halkoma. Tuolloin tällöin pistäysi tie pikku metsikköön. Tällaisiin tiheikköihin antoi väijytystä varova kasvattaja kreivin kahden palvelijan ratsastaa edellä jonkunlaisena etujoukkona. Kasvattaja ja molemmat nuoret miehet edustivat pääosastoa, ja jälkijoukkona oli Olivain, ratsupyssy polvella ja silmä valppaasti vaanivana.
Jokseenkin tiheä metsä oli tuokion ollut näkyvissä taivaanrannalla. Sadan askeleen päähän tästä metsästä saavuttuaan ryhtyi herra d'Arminges tavallisiin varokeinoihinsa ja lähetti kreivin kaksi lakeijaa edeltäpäin liikkeelle.
Nämä olivat kadonneet puiden joukkoon, nuoret miehet ja kasvattaja seurasivat naureskellen ja jutellen noin sataa askelta taampana. Olivain pysytteli yhtä pitkän matkan päässä heidän takanaan, kun äkkiä pamahti viisi tai kuusi musketin laukausta. Kasvattaja käski seisahtua, nuoret miehet tottelivat ja pidättivät ratsunsa. Samassa nähtiin lakeijain palaavan täyttä neliä.
Maltittomina tietämään muskettitulen aihetta kiirehtivät molemmat nuoret miehet palvelijoita vastaan. Kasvattaja seurasi heitä.
"Onko teidät pysäytetty?" kysyivät vilkkaasti nuorukaiset.
"Ei", vastasivat lakeijat. "Onpa luultavaa, että meitä ei ole edes nähty. Laukaukset ammuttiin sadan askeleen päässä edellämme, jokseenkin tiheimmässä paikassa metsää, ja me palasimme kysymään toimintaohjeita."
"Minun neuvonani", sanoi herra d'Arminges, "ja tarpeen tullen vaatimuksenakin on, että heti peräydymme; tässä metsässä voi olla väijytys tekeillä."
"Ettekö siis ole nähneet mitään?" kysyi kreivi lakeijoilta.
"Minä olin näkevinäni keltapukuisia ratsumiehiä hiipimässä joen rannalla", vastasi toinen.
"Siinäpä se", virkkoi kasvattaja, "me olemme osuneet espanjalaisen joukkueen tielle. Takaisin, hyvät herrat, takaisin!"
Nuoret miehet neuvottelivat keskenään syrjäsilmäyksin; samassa kuului pistoolinlaukaus, jota seurasi pari kolme avunhuutoa.
Vieläkin vilkaistuaan toisiinsa olivat molemmat nuorukaiset selvillä siitä, että heistä ei kumpainenkaan halunnut peräytyä, ja kasvattajan jo käännettyä hevosensa ratsastivat he molemmat eteenpäin, Raoulin huutaessa: "Seuraa minua, Olivain!" samalla kun kreivi de Guiche käski: "Mukaan, Urbain ja Blanchet!"
Ennenkuin kasvattaja tointui hämmästyksestään, olivat he jo kadonneet metsään.
Ratsujansa kannustaessaan olivat nuoret miehet myöskin siepanneet pistoolin käteensä.
Viiden minuutin kuluttua he saapuivat paikalle, mistä hälytys tuntui tulleen. He pidättelivät nyt hevosiansa ja lähestyivät varovasti.
"Hiljaa!" varoitti de Guiche, "ratsumiehiä."
"Niin, kolme satulassa ja kolme ratsailta laskeutunutta."
"Mitä he tekevät? Näetkö sinä?"
"Luullakseni he rosvoavat miestä, joka on haavoittunut tai kuollut."
"Siinä on joku kurja murha tapahtumassa", arveli de Guiche.
"He ovat kuitenkin sotureita", huomautti de Bragelonne.
"Niin kyllä, mutta sissejä, toisin sanoen maantierosvoja."
"Eteenpäin!" sanoi Raoul.
"Eteenpäin!" toisti de Guiche.
"Hyvät herrat", huusi kasvattaja-parka, "Luojan tähden, hyvät, herrat…"
Mutta nuoret miehet eivät kuunnelleet. He ratsastivat kilpaa ja kasvattajan huuto tehosi vain varoituksena espanjalaisille.
Ratsailla istuvat kolme sissiä hyökkäsivät heti nuoria miehiä vastaan, kolmen muun yhä rosvotessa molempia matkustavaisia, sillä lähestyessään huomasivat nuorukaiset kaksi ruumista makaamassa pitkin pituuttaan maassa, luultuaan rosvojen käsiin vain yhden uhrin joutuneen.
Kymmenen askeleen matkalta ampui de Guiche ensimmäisenä, ja harhaan. Raoulia vastaan ratsastava espanjalainen ampui myös, ja Raoul tunsi vasemmassa käsivarressaan piiskan sivallusta muistuttavaa kipua. Neljän askeleen päästä laukaisi hän; espanjalainen sai luodin rintaansa, ojensi käsivartensa ja kaatui taaksepäin hevosen päälle, joka pyörsi takaisin ja vei hänet mukanaan.
Samassa näki Raoul ikäänkuin pilven läpi musketinpiipun suuntautuvan vastaansa. Hän muisti silloin Atoksen kehoituksen; nopeasti kuin salama pakotti hän hevosensa nousemaan takajaloilleen, juuri kun laukaus pamahti.
Hevonen hypähti syrjään, horjui ja keikahti seuraavassa silmänräpäyksessä nurin, likistäen Raoulin säären allensa.
Espanjalainen tarttui muskettinsa piippuun ja ryntäsi esiin, perällä musertaakseen Raoulilta pään.
Asennossaan ei Raoul kovaksi onneksi kyennyt vetämään miekkaansa huotrasta tai ottamaan pistoolia kotelosta. Hän näki musketinperän heilahtavan päänsä yli ja sulki väkisinkin silmänsä. Mutta samassa karautti de Guiche yhdellä hyppäyksellä espanjalaisen kohdalle ja asetti pistoolinsa hänen rintaansa vasten.
"Antautukaa", hän sanoi, "tai olette kuoleman oma!"
Musketti heltisi soturin kädestä; hän mukautui heti.
De Guiche huusi paikalle toisen palvelijansa, jätti hänen talteensa vangin, joka oli ammuttava, jos hän tekisi vähäisintäkään paon yritystä, ja hyppäsi sitten ratsailta, kiirehtien Raoulin apuun.
"Tosiaankin, hyvä ystävä", sanoi Raoul hymyillen, vaikka hänen kalpeutensa ilmaisi ensimmäisen ottelun ehdotonta järkytystä, "sinäpä olet joutuisa maksamaan velkasi ja vapautumaan sitoumuksistasi minulle. Ilman sinua", lisäsi hän toistaen kreivin sanat, "olisin kuollut, moneen kertaan kuollut."
"Minun viholliseni kapaisi pakoon", selitti de Guiche, "joten minun oli peräti helppo tulla auttamaan sinua. Mutta sanohan, oletko vaarallisesti haavoittunut — sinusta näkyy vuotavan verta?"
"Lienen saanut pikku nirhaman käsivarteeni", vastasi Raoul. "Auta minut vain irti hevosestani, niin ei toivoakseni mikään estä meitä pitkittämästä matkaamme."
Herra d'Arminges ja Olivain olivat jo laskeutuneet ratsailta ja kohottivat nyt hevosta, joka taisteli henkitoreissaan. Raoul sai vedetyksi jalkansa jalustimesta ja säärensä hevosen alta, kohoutuen heti seisaalle.
"Etkö ole saanut pahempaa vammaa?" kysyi de Guiche.
"En, Jumalan kiitos!" vastasi Raoul. "Mutta miten kävi niiden onnettomien, jotka joutuivat roistojen valtaan?"
"Me tulimme liian myöhään. Luulen rosvojen surmanneen heidät ja paenneen saaliinensa; molemmat palvelijat seisovat tuolla murhattujen vieressä."
"Menkää katsomaan, ovatko he ihan hengettömiä ja eikö heille voi antaa mitään apua", sanoi Raoul. "Olivain, me olemme perineet kaksi hevosta, mutta minä olen menettänyt omani; ota sinä parempi noista kahdesta itsellesi ja anna minulle hevosesi."
He lähestyivät nyt paikkaa, missä uhrit viruivat.