YHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU
Oise-virran lautta
Toivoaksemme ei lukija ole aivan kokonaan unohtanut nuorta matkailijaa, jonka jätimme Flandriaan vievälle tielle.
Kun Raoul oli kadottanut näkyvistään suojelijansa, joka oli jäänyt kuninkaallisen hautakirkon luo seisomaan katsellen nuorukaisen jälkeen, kannusti hän hevostaan, osaksi tuskallisia ajatuksiaan karkoittaakseen, osaksi Olivainilta salatakseen liikutusta, joka vääristi hänen kasvonpiirteitään.
Tunnin nopea ratsastus hälvensi kuitenkin pian kaikki ne tummat hattarat, jotka olivat synkistäneet nuoren miehen rikasta mielikuvitusta. Tähän asti tuntemattomana nautintona vapaus, — ja tällähän on viehätyksensä niillekin, jotka eivät ole milloinkaan kärsineet mistään riippuvaisuudesta, — kultasi Raoulin silmissä sekä taivaan että maan, mutta etenkin elämän kaukaisen sinihohteisen näköpiirin, jota sanotaan tulevaisuudeksi.
Sitten hän huomasi, useasti yritettyään keskustelua Olivainin kanssa, että monet siten vietetyt päivät kävisivät hänelle kovin ikäviksi, ja kreivin miellyttävä, opettavainen ja hupainen haastelu muistui aina hänen mieleensä kaupunkien ohi kuljettaessa, joista ei kukaan nyttemmin voinut antaa yhtä luotettavia tietoja kuin hän olisi saanut Atokselta, seuralaisista tietorikkaimmalta ja hauskimmalta.
Vielä toinenkin muisto teki Raoulin alakuloiseksi. Louvresiin tullessaan hän oli erään poppelimetsikön takaa nähnyt pienen linnan, joka oli niin elävästi johtanut hänen mieleensä La Vallièren, että hän oli pysähtynyt ja katsellut sitä lähes kymmenen minuuttia; huoaten oli hän sitten jatkanut matkaansa edes vastaamatta Olivainille, joka oli kunnioittavasti kysynyt sellaisen huomaavaisuuden syytä. Ulkonaisten esineiden silmääminen on salaperäinen ajatusten johtaja, joka järkyttelee muistin jänteitä ja toisinaan panee ne väräjämään vastoin tahtoamme. Tämä johtolanka kerran löydettynä vie meidät, kuten Ariadnen rihma, ajatusten harhalinnaan, jossa eksyy seuratessaan tätä muistoksi nimitettyä menneisyyden varjoa. Tuon rakennuksen näkeminen oli vienyt Raoulin viidenkymmenen lieuen taipaleen takaisin länteen päin ja saanut hänet katsastamaan taaksepäin koko elämänsä siitä hetkestä asti, jolloin hän oli lausunut jäähyväiset pikku Louiselle, aina siihen saakka kun hän oli tytön ensi kerran nähnyt, ja jokainen pieni tammilehto, jokainoa liuskakaton harjalla kieppuva tuuliviiri muistutti hänelle, että hän sen sijaan, että olisi palannut lapsuutensa ystävien luokse nyt joka hetki yhä enemmän eteni heistä, niin että hän kenties olikin jättänyt heidät ainiaaksi.
Paisuvin sydämin ja pää raskaana hän antoi käskyn Olivainille viedä hevoset pieneen majataloon, jonka oli nähnyt tien varrella noin puolen musketinkantaman päässä edempänä siitä paikasta, missä he olivat. Itse hän laskeutui hevosen selästä, pysähtyi kauniin, kukkivan kastanjaryhmän varjoon, missä surisi parvi mehiläisiä, ja käski Olivainin toimittaa majatalon isännän tuomaan paperia ja mustetta siellä olevalle pöydälle, joka näytti varsin mukavalta kirjoittamiseen.
Olivain teki työtä käskettyä ja pitkitti kulkuaan, sillävälin kun Raoul istuutui kyynärpää pöytään nojattuna ja katse ilman päämäärää harhaillen yli viehättävän maiseman, jossa vihreät niityt ja metsiköt vaihtelivat; silloin tällöin hän karisti kiharoiltaan kukkasia, joita lumisateen tavoin leijui hänen päähänsä.
Raoul oli istunut siinä noin kymmenen minuutin ajan ja viisi minuuttia haaveiluunsa vaipuneena, kun hän hajamielisen katseensa piirissä näki punakan olennon, joka ruokaliina käsivarrella ja valkoinen latuskalakki päässä lähestyi häntä, tuoden paperia, mustetta ja kynän.
"Kas vain", sanoi tulija, "kaikilla aatelismiehillä näyttää olevan samat mielijohteet, sillä siitä ei ole neljännestuntiakaan, kun eräs nuori herrasmies, hyvissä ratsastustamineissa ja ylhäisen näköinen kuten tekin ja melkein teidän ikäisennekin, niinikään pysähtyi näiden puiden siimekseen ja antoi kantaa tänne pöydän ja tämän tuolin. Täällä hän vanhan herrasmiehen kanssa, joka näytti olevan hänen kasvattajansa, söi piirakan, josta ei jäänyt muruakaan jäljelle, ja joi pullon vanhaa macon-viiniä, josta ei myöskään jäänyt tilkkaakaan; mutta onneksi meillä kuitenkin on vielä varastossa samaa viiniä ja piirakoita, ja jos vain herra suvaitsee tehdä tilauksen, niin…"
"Ei, ystäväiseni", vastasi Raoul hymyillen, "minä kiitän teitä, mutta tällähaavaa tarvitsen ainoastaan mitä jo olen pyytänyt. Olisin vain peräti hyvilläni, jos muste olisi mustaa ja kynä kunnollinen; siinä tapauksessa maksan kynästä viinipullon hinnan ja musteesta saman kuin piirakasta."
"No hyvä, monsieur", jatkoi isäntä, "minä annan palvelijallenne piirakan ja viinipullon; siten saatte kynän ja musteen kaupanpäälliseksi."
"Tehkää kuten haluatte", sanoi Raoul. Nuorukainen vasta aloitti tutustumisensa tähän aivan erikoiseen yhteiskuntaluokkaan, joka silloin kun vielä oli maantierosvoja, oli liitossa näiden kanssa, mutta nyt heidän hävittyään oli menestyksellä asettunut sijalle.
Ansionhalussaan tyydytettynä isäntä laski pöydälle paperin, musteen ja kynän. Kynä sattui olemaan välttävä, ja Raoul ryhtyi kirjoittamaan.
Isäntä oli jäänyt seisomaan hänen eteensä ja katseli ikäänkuin väkisinkin ihaillen noita viehättäviä kasvoja, niin vakavia ja samalla niin lempeitä. Kauneus on aina ollut ja on aina oleva valtias.
"Tämä vieras ei ole samanlainen kuin äskeinen", virkkoi isäntä Olivainille, joka nyt tuli takaisin kuulemaan, tarvitsiko Raoul mitään muuta; "teidän nuorella isännällänne ei ole ruokahalua, ei."
"Herrallani oli hyvä ruokahalu kolme päivää sitten, mutta mitä tehdä.
Hän menetti sen toissapäivänä."
Olivain ja isäntä menivät majataloon, ja kuten tavallisesti palvelijat, jotka ovat tyytyväisiä asemaansa, Olivain kertoili isännälle nuoresta aatelismiehestä kaikkea, mitä luuli voivansa jutella.
Raoul kirjoitti sillävälin seuraavasti:
Monsieur! Neljän tunnin ratsastuksen jälkeen pysähdyn kirjoittaakseni teille, sillä minä kaipaan teitä joka hetki, ja olen aina kääntämäisilläni päätäni kuin vastatakseni puhutteluunne. Olin niin hämmennyksissäni teidän matkustuksestanne ja niin suruissani erostamme, että sain ainoastaan heikosti ilmaistuksi sitä rakkautta ja kiitollisuutta, jota tunnen teitä kohtaan. Te suotte minulle varmaan anteeksi, monsieur, sillä teidän sydämenne on niin jalo, että kyllä näitte, mitä sielussani liikkui. Kirjoittakaa minulle, monsieur, minä pyydän, sillä teidän neuvonne ovat osana elämästäni; sitäpaitsi, jos uskallan teille sen sanoa, olen kovin levoton: minusta tuntui kuin olisitte tekin valmistautunut jollekin vaaralliselle retkelle, josta en rohjennut kysyä teiltä, kun ette itse puhunut siitä minulle. Huomaatte siis, että minulla on suuri tarvis saada tietoja teistä. Sen jälkeen kun ette enää ole ollut rinnallani pelkään joka hetki hairahtuvani. Te olitte minulle niin voimakas tuki, ja minä vakuutan, että tunnen itseni nyt hyvin yksinäiseksi.
Tahtoisitteko olla niin hyvä, monsieur, että jos saatte joitakin tietoja Bloisista, mainitsette minulle jonkun sanan pikku ystävättärestäni mademoiselle de la Vallièresta, jonka terveys meidän matkustaessamme, kuten muistatte, saattoi hiukan huolestuttaa? Te arvannette, jalo suojelijani, kuinka kalliita ja häipymättömiä ovat minulle muistot siltä ajalta, minkä vietin luonanne. Minä toivon, että tekin toisinaan ajattelette minua; ja jos jolloinkin kaipaisitte minua, jos tuntisitte pikku ikävän tapaista poissaoloni vuoksi, täyttyisi sydämeni ilosta ajatellessani teidän huomanneen rakkauteni ja kiintymykseni teihin ja voineeni saada sen teille tajutuksi, kun minulla oli onni elää lähellänne.
Kirjeensä lopetettuaan tunsi Raoul itsensä rauhallisemmaksi; hän katsoi tarkkaan, pitivätkö Olivain ja isäntä häntä silmällä, painoi suudelman paperille, sanattomaksi ja liikuttavaksi hyväilyksi, jonka Atoksen sydän kykeni aavistamaan hänen avatessaan kirjeen.
Sillävälin oli Olivain tyhjentänyt viinipullonsa ja syönyt piirakkansa; hevoset olivat myös saaneet virkistäytyä. Raoul viittasi isännän luokseen, heitti pöydälle écu'n, nousi ratsaille ja pani kirjeen postiin Senlisissä.
Ratsastajien ja hevosten saama levähdys salli heidän pitkittää matkaa pysähtymättä. Verberiessä käski Raoul Olivainin hankkia tietoja nuoresta aatelismiehestä, joka matkusti heidän edellään. Hänen oli nähty kulkevan ohitse tuskin kolmea neljännestuntia aikaisemmin; mutta hänellä oli, kuten majatalon isäntä jo oli kertonut, hyvä juoksija, jolla hän piti vinhan vauhdin.
"Koettakaamme tavoittaa tuo aatelismies", sanoi Raoul Olivainille; "hän on matkalla armeijaan kuten mekin, ja hänestä voimme saada mieluisan matkakumppanin."
Kello oli neljä iltapäivällä, kun Raoul saapui Compiègneen; hän söi siellä päivällistä hyvällä ruokahalulla ja kyseli nuoresta aatelismiehestä, joka ratsasti edellä. Tämäkin oli, kuten Raoul, pysähtynyt "Kellon ja Pullon" majataloon, joka oli Compiègnen paras, ja sitten ratsastanut edelleen, sanoen aikovansa yöpyä Noyonissa.
"Olkaamme mekin yötä Noyonissa", sanoi Raoul.
"Monsieur", esteli Olivain kunnioittavasti, "sallikaa minun huomauttaa, että me jo aamupäivällä olemme varsin suuresti rasittaneet hevosiamme. Luullakseni olisi parasta jäädä tänne yöksi ja aamulla varhain jatkaa matkaa. Kahdeksantoista lieuen taival riittää ensimmäiseksi päivämatkaksi."
"Kreivi de la Fère haluaa, että kiirehdin", vastasi Raoul, "ehtiäkseni prinssin luo jo neljännen päivän aamuna. Ratsastakaamme senvuoksi Noyoniin asti; siitä tulee yhtä pitkä päivämatka kuin rientäessämme Bloisista Pariisiin. Saavumme sinne kello kahdeksan. Hevoset saavat levätä koko yön, ja kello viisi aamulla lähdemme taas taipaleelle."
Olivain ei uskaltanut vastustaa tätä päätöstä, mutta hän seurasi nurkuen.
"Mennään vain, mennään!" mutisi hän hampaittensa raosta; "tuhlatkaa pois voimanne ensimmäisenä päivänä. Huomenna ei lyhenekään taival kahdellakymmenellä lieuellä, vaan kymmenellä, ylihuomenna riittää viisi, ja kolmen päivän päästä makaatte vuoteen omana. Silloin kyllä lepäätte. Kaikki nuoret ihmiset ovat oikeita pöyhkyreitä."
Kyllä näkee, ettei Olivain ollut kasvanut Planchetin ja Grimaudin koulussa.
Raoul tunsi todellakin väsymystä, mutta hän tahtoi koetella voimiaan; Atoksen periaatteiden mukaan kasvatettuna oli hän tuhansia kertoja kuullut kreivin puhuvan kahdenkymmenenviiden lieuen päivämatkoista, joten hän ei tahtonut jäädä jälkeen esikuvastaan. D'Artagnan, tuo raudanluja mies, joka tuntui olevan pelkkiä jänterenä ja lihaksia, oli hänessä aina herättänyt suurta ihailua.
Raoul pitkitti senvuoksi ratsastustaan, ja Olivainin vastaväitteistä huolimatta hoputti hän yhä enemmän ja enemmän hevosen vauhtia. Hän seurasi pientä, kaunista sivutietä, joka johti eräälle lautalle ja lyhensi matkaa kokonaisella lieuellä, kuten hänelle oli vakuutettu. Erään mäen päältä hän näki virran piankin edessään. Pikku ryhmä ratsastajia näkyi rannalla, valmiina siirtymään lautalle. Raoul ei epäillyt, että siellä oli aatelismies ja tämän seuralainen; hän huusi, mutta oli vielä liian etäällä saadakseen ääntänsä kuuluviin. Vaikka hevonen olikin uuvuksissa, pani Raoul sen laukkaamaan, mutta tiellä oli notko, ja pian menetti hän matkustavaiset näkyvistään. Kun hän pääsi uuden mäen päälle, oli lautta lähtenyt rannasta ja solui nyt toista kohti.
Huomatessaan, ettei hän voinut ehtiä lautalle samalla kertaa kun matkustavaiset, pysähtyi Raoul odottamaan Olivainia.
Samassa kuului kirkaus, joka tuntui tulevan virralta. Raoul kääntyi sinne päin ja huudahti, varjostaessaan silmiään, joita huikaisivat laskeutuvan auringon säteet:
"Olivaïn, mitä näenkään tuolla alhaalla?"
Uusi kirkaisu kuului, vielä vihlovampi kuin edellinen.
"Voi, monsieur", vastasi Olivain, "lauttaköysi on katkennut, ja lautta painuu virran vietäväksi. Mutta mitä onkaan vedessä? Se liikkuu."
"Niin, epäilemättä", huudahti Raoul, suunnaten katseensa sille kohdalle virtaa, mistä vedenpinta oli häikäisevän auringon loisteessa, "siellä on hevonen ja ratsastaja."
"Ne vajoavat!" huusi Olivain vuorostaan.
Niin oli tosiaan asian laita; Raoulkin varmistui siitä, että onnettomuus oli tapahtunut ja että ihminen oli hukkumaisillaan. Hän hellitti ohjaksia ja iski kannukset hevosen kupeisiin; kivun kiristämänä ja tuntien vapautuneensa pidätyksestä elukka hyppäsi aidakkeen yli, joka ympäröi laituria, ja syöksyi veteen, loiskauttaen ympärilleen vaahtoavia laineita.
"Voi, monsieur!" hätäili Olivain; "hyvä Jumala, mitä teettekään?"
Raoul ohjasi hevostaan tapaturman tavoittamaa kohti, jonka asema oli arveluttava. Kasvaneena Loire-virran rannoilla oli nuorukainen melkeinpä sen aalloilla tuuditeltu, satoja kertoja oli hän kulkenut virran poikki ratsain ja tuhansia kertoja uinut sen yli. Pitäen silmällä kreivin tulevaista sotilasuraa oli Atos tahtonut totuttaa häntä sellaisiin koetuksiin.
"Taivaan tähden!" huusi Olivain epätoivoissaan, "mitä sanoisikaan kreivi, jos näkisi teidät nyt?"
"Kreivi tekisi kuten minäkin", vastasi Raoul, kiivaasti hoputtaessaan hevostaan.
"Mutta minä, minä!" valitteli Olivain kalpeana ja epätoivoisena ratsastellessaan pitkin rantaa; "kuinka pääsen minä yli?"
"Hyppää, pelkuri!" huusi Raoul, hevosen uidessa eteenpäin.
Sitten hän sanoi vieraalle, joka kahdenkymmenen askeleen päässä hänestä taisteli kaikin voimin pysytelläkseen pinnalla:
"Rohkeutta, monsieur, rohkeutta, täältä tulee apua!"
Olivain ratsasti eteenpäin, peräytyi, pakotti hevosen kohoamaan takajaloilleen ja antoi sen taas kääntyä takaisin; häpeän ahdistamana karautti hänkin viimein veteen, mutta hoki samalla:
"Minä kuolen, me olemme tuhon omia!"
Sillävälin etääntyi lautta nopeasti virran kuljettamana, ja sen mukana ajelehtivain huudot kajahtelivat hätäisinä.
Harmaapäinen mies oli heittäytynyt lautalta virtaan ja ui kaikin voimin hukkuvaa kohti; mutta matka edistyi hitaasti, sillä hänen oli rynnistettävä vastavirtaan.
Raoul pitkitti kulkuansa ja silminnähtävästi läheni päämääräänsä, mutta sekä hevonen että ratsastaja, joita hän ei ollut päästänyt näkyvistään, vajosivat yhä enemmän ja enemmän. Hevosella oli vain sieraimet veden pinnan yläpuolella, ratsastaja oli päästänyt ohjakset ponnistellessaan, kohotti kätensä ja antoi päänsä painua taaksepäin. Hetki vielä, niin kaikki olisi ollut lopussa.
"Rohkeutta!" huusi Raoul, "rohkeutta!"
"Myöhäistä!" mutisi nuori mies, "myöhäistä jo!"
Vesi nousi jo yli hänen päänsä ja tukehdutti äänen.
Raoul heittäysi hevosensa selästä ja jätti sen oman onnensa nojaan. Kolmella tai neljällä uintiliikkeellä hän pääsi aivan lähelle aatelismiestä. Heti tarttui hän hevosen päitsiin ja kohotti sen pään veden pinnalle; hevonen hengitti vapaammin ja ponnisti kaksinkertaisesti, kuin olisi se käsittänyt, että apu oli saapunut. Samassa sieppasi Raoul nuorta miestä toisesta kädestä ja vei sen hevosenharjalle, johon tämä tarttui kiinni hukkuvan lujalla kouraisulla. Varmana siitä, ettei ratsastaja hellittäisi otettaan, puuhaili Raoul nyt vain hevosen kanssa, jota hän alkoi ohjata vastakkaiselle rannalle, auttaen eläintä veden halkomisella ja koettaen elvyttää sitä maiskutuksilla.
Äkkiä tapasi hevonen matalikon ja sai jalkansa hiekkapohjalle.
"Pelastettu!" huudahti harmaatukkainen mies, kun hänkin tapasi kovan pohjan.
"Pelastettu!" mutisi aatelismies koneellisesti, samassa kun käsi irtautui hevosen harjasta, ja hän luisui satulasta Raoulin syliin.
Raoul oli ainoastaan kymmenen askeleen päässä rannasta; hän kantoi sinne taintuneen aatelismiehen, laskien hänet ruohopenkereelle, avasi hänen kaulahuivinsa ja päästi ihokkaan napit auki.
Hetkisen kuluttua oli harmaatukkainenkin mies hänen vieressään.
Monet ristinmerkit tehtyään oli myös Olivain vihdoin päässyt rannalle, ja lautturit sauvoivat parastaan pannen maata kohti, lautalla sattumalta olleen seipään avulla.
Raoulin ja sen henkilön vaalimana, joka seurasi nuorta ratsastajaa, palasi vähitellen veri kalmankalpeille poskille; hän avasi silmänsä, jotka aluksi näyttivät hämmentyneiltä, mutta pian kohdistuivat pelastajaansa.
"Voi, monsieur, teitä minä katseellani etsin; ilman teitä olisin kuollut, moneen kertaan kuollut."
"Mutta, kuten huomaatte, monsieur, teidät on herätetty henkiin; me pääsimme kaikin jutusta kylvyllä."
"Hyväinen aika, monsieur, missä kiitollisuudenvelassa olemmekaan teille!" huudahti harmaatukkainen mies.
"Kas, tekö siinä, hyvä d'Arminges! Pelästytin teidät kai pahasti, vai mitä? Mutta se oli teidän oma syynne. Te olitte opettajani; miksi ette opettanut minua paremmin uimaan?"
"Voi, herra kreivi", vastasi vanhus, "jos onnettomuus olisi teitä kohdannut, niin en olisi milloinkaan uskaltanut näyttäytyä marskille."
"Mutta miten se oikeastaan sattui?" kysyi Raoul.
"No, mitä yksinkertaisimmin", selitti kreiviksi puhuteltu. "Olimme kulkeneet kolmanneksen joen leveyttä, kun hinausköysi katkesi. Lautturien kesken syntynyttä liikettä ja hälinää säikkyen hevoseni hyppäsi veteen. Minä olen huono uimari, enkä uskaltanut heittäytyä virtaan. Sen sijaan, että olisin helpottanut hevosen liikkeitä, vaikeutin niitä, ja olin hukkumaisillani juuri kun te tulitte parahiksi vetämään minut ylös vedestä. Jos suvaitsette, monsieur, niin olemme tästälähtein ystävyksiä elämässä ja kuolemassa."
"Monsieur", vastasi Raoul kumartaen, "olen valmis palvelemaan teitä, sen vakuutan."
"Minä olen kreivi de Guiche", jatkoi nuori mies, "isäni on marski de Grammont. Ja nyt, kun tiedätte, kuka olen, pyydän saada kunnian kuulla myöskin teidän nimenne."
"Olen varakreivi de Bragelonne", sanoi Raoul punastuen, kun ei voinut ilmoittaa isänsä nimeä, kuten kreivi de Guiche oli tehnyt.
"Varakreivi, teidän kasvonne, jalo sydämenne ja rohkeutenne vetää minua puoleenne; kiitollisuuteni te olette jo ansainnut. Syleilkäämme toisiamme, ja sallikaa minun pyytää ystävyyttänne."
"Monsieur", virkkoi Raoul, vastatessaan kreivin syleilyyn, "pidän teistä jo kaikesta sydämestäni, ja pyydän sentähden saada lukeutua uskollisiin ystäviinne."
"Minne olette nyt menossa varakreivi?" kysyi de Guiche.
"Hänen ylhäisyytensä prinssin armeijaan, kreivi."
"Sinne minäkin!" huudahti nuori mies ilahtuen. "Sitä parempi, saamme siis yhdessä ampua ensimmäisen pistoolinlaukauksen."
"Oikein! Rakastakaa toisianne!" haastoi kasvattaja; "te olette nuoria molemmat, sama tähti kenties johtaa kohtaloltanne, niin että teidän on täytynyt yhtyä toisiinne."
Molemmat nuorukaiset hymyilivät nuoruuden itseluottamusta.
"Ja nyt pitää teidän vaihtaa vaatteenne", jatkoi kasvattaja; "lakeijanne, joille annoin heti käskyn, kun maihin tulivat, ovat jo varmaan saapuneet majataloon, — liinavaatteenne ja viini ovat lämpiämässä, tulkaa."
Tätä ehdotusta eivät nuorukaiset vastustaneet; päinvastoin pitivät he sitä varsin oivallisena. He nousivat siis heti ratsaille, silmäillen toisiaan molemminpuolisen ihailun valtaamina. He olivatkin uljas ritaripari, pitkä ja solakka; heillä oli molemmilla jalot kasvonpiirteet ja avoin otsa, lempeä, ylpeä katse ja vilpitön, miellyttävä hymy. De Guiche oli noin kahdeksantoista ikäinen, mutta tuskin pitempi Raoulia, joka oli ainoastaan viidentoista.
Sisäisen taipumuksen johdosta ojentaen käden toisilleen he kannustivat hevosiaan ja ratsastivat rinnatusten koko matkan virralta majataloon, toinen tuntien elämän, jonka hän äsken oli ollut menettämäisillään, ihanaksi ja hymyileväksi, toisen kiittäessä Jumalaa, joka oli antanut hänen elää kyllin kauan, hänen voidakseen tehdä jotakin, mistä suojelijansa saattaisi iloita.
Olivain oli ainoa, joka ei ollut täysin tyytyväinen herransa jaloon urotyöhön. Hän kiersi vettä mekkonsa hihoista ja liepeistä, miettien, että jos he olisivat pysähtyneet Compiègneen, olisi hän säästynyt siitä vaarasta, mistä hän nyt oli hädin suoriutunut, sekä hengenahdistuksesta ja luuvalosta, joiden täytyi koitua siitä seurauksiksi.