KOLMASVIIDETTÄ LUKU
Isänsydän
Tämän kamalan kohtauksen sattuessa loordi Winterin luona istui Atos huoneensa ikkunan ääressä, kyynäspää pöytään tuettuna ja pää käden varassa, ja kuunteli ja katseli Raoulia, kun tämä kertoili hänelle matkaseikkailujaan ja taistelun yksityiskohtia.
Aatelismiehen jalot ja kauniit kasvot ilmaisivat sanomatonta onnea, toisen kuvaillessa noita ensimmäisiä raikkaita ja puhtaita tunnelmia; viehättyneenä kuunteli hän nuorekkaan äänen sointua, joka jo elähteli ylväistä aatoksista niinkuin soitannon sävelmien säestämänä. Hän unohti, mitä menneisyydessä oli synkkää ja tulevaisuudessa hämärää. Olisi voinut luulla, että rakastetun nuorukaisen paluu oli vaihtanut hänen pelkonsa toivoksi. Atos tunsi itsensä onnelliseksi, onnellisemmaksi kuin oli koskaan ollut.
"Ja sinä olit apuna ja otit osaa siihen suureen taisteluun,
Bragelonne?" kysyi entinen muskettisoturi.
"Niin, kreivi."
"Ja se oli tuima, sanot?"
"Hänen korkeutensa prinssi hyökkäsi itse yksitoista kertaa."
"Hän on suuri soturi, Bragelonne."
"Hän on sankari, kreivi; en hetkeksikään kadottanut häntä näkyvistäni. Voi, kylläpä on ihanaa olla nimeltään Condé ja siten kannatella nimeänsä!"
"Rauhallinen ja säteilevä, eikö niin?"
"Rauhallinen kuin harjoituskentällä ja säteilevä kuin juhlassa. Me ryntäsimme vihollista vastaan käymäjalkaa; meitä oli kielletty ampumasta ensin, ja musketti lanteilla lähestyimme espanjalaisia, jotka olivat ottaneet haltuunsa erään ylänteen. Tultuamme kolmenkymmenen askeleen päähän heistä kääntyi prinssi sotureihin ja sanoi: 'Pojat, teidän on kestettävä kamala tuiskahdus, mutta olkaa levollisia, sillä sitten tulette helposti toimeen niiden kaikkien kanssa.' Oli syntynyt niin syvä hiljaisuus, että ystävät kuten vihollisetkin kuulivat nämä sanat. Senjälkeen hän kohotti miekkansa ja käski: 'Puhaltakaa torviin!'"
"Hyvä, hyvä! Tilaisuuden tullen menettelisit sinä samaten, Raoul, vai mitä?"
"Sitä epäilen, kreivi, sillä minä havaitsin sen niin suurenmoiseksi ja hurmaavaksi. Kahdenkymmenen askeleen välimatkalle lähestyttyämme näimme kaikkien muskettien alenevan ikäänkuin loistavana viiruna, sillä aurinko heijastui luikkujen piippuihin. 'Käyden, lapsukaiset, käyden!' sanoi prinssi; 'nyt on hetki käsissä'."
"Peloittiko sinua, Raoul?" kysyi kreivi.
"Kyllä, kreivi", vastasi nuori mies avomielisesti, "tunsin ikäänkuin hyytävää vilua sydämessäni, ja kun vihollisen riveistä kajahti espanjankielellä käsky ampua, ummistin silmäni ja ajattelin teitä."
"Oikeinko totta, Raoul?" kysyi Atos puristaen hänen kättänsä.
"Niin, kreivi. Samassa kuului sellainen jyminä, että olisi voinut luulla hornan revenneen auki, ja ne, jotka eivät menettäneet henkeänsä, tunsivat tulen kuumuuden. Avasin jälleen silmäni ja ihmettelin, etten ollut kuollut tai ainakin haavoittunut; kolmannes osastoa virui maassa, silvottuna ja verissään. Silloin kohtasin prinssin katseen; ajattelin vain sitä, että hän silmäili minua. Kannustin ratsuani ja pian olin vihollisten keskellä."
"Ja prinssi oli tyytyväinen sinuun?"
"Niin hän ainakin sanoi, antaessaan toimekseni saattaa Pariisiin herra de Châtillonia, joka on tullut tänne tuomaan kuningattarelle selonteon taistelusta ja luovuttamaan vallatut liput. 'Matkustakaa', sanoi prinssi minulle, 'vihollinen ei ehdi jälleen tointua kahteen viikkoon. Siihen asti en teitä tarvitse. Matkustakaa syleilemään niitä, joita rakastatte ja jotka rakastavat teitä, ja sanokaa sisarelleni, madame de Longuevillelle, että minä kiitän häntä saamastani lahjasta, kun hän lähetti minulle teidät.' Ja täällä nyt olen", lisäsi Raoul katsoen kreiviin, huulillaan mitä hartainta rakkautta ilmaiseva myhäily, "sillä minä arvelin, että mieltänne suuresti keventäisi nähdä minut jälleen."
Atos veti nuoren miehen luokseen ja suuteli häntä otsalle kuin olisi nuorukainen ollut tyttönen.
"Sinä olet siis jo hyvällä tolalla, Raoul", hän lausui; "sinulla on herttuoita ystävinäsi, valtakunnanmarski suojelijanasi, täysverinen prinssi kenraalinasi, ja palatessasi olet yhden päivän kuluessa päässyt kahden kuningattaren puheille: se on hyvää vauhtia alokkaalle."
"Oi, kreivi", huomautti Raoul pikaisesti, "te johdatte mieleeni seikan, jonka unohdin ollessani innostunut kertomaan omia urotekojani: hänen majesteettinsa Englannin kuningattaren luona tapasin aatelismiehen, joka teidän nimeänne mainitessani huudahti hämmästyksestä ja ilahduksesta. Hän sanoi olevansa ystäviänne, kysyi osoitettanne ja aikoo tulla luoksenne."
"Mikä on hänen nimensä?"
"Sitä en rohjennut häneltä kysyä; mutta vaikka hän puhuu hyvin sujuvasti ranskaa, huomasin hänen ääntämisestään kuitenkin, että hän oli englantilainen."
"Vai niin!" äännähti Atos.
Hän laski alas päänsä ikäänkuin muistellakseen. Kun hän sitten jälleen katsoi ylös, kohtasivat hänen katseensa miehen, joka seisoi puoliavoimessa ovessa ja silmäili häntä liikuttuneen näköisenä.
"Loordi Winter!" huudahti kreivi.
"Atos, hyvä ystävä!"
Ystävykset syleilivät toisiaan; sitten tarttui Atos tulijan molempiin käsiin ja sanoi häntä tähystellen:
"Mikä teitä vaivaa, mylord? Näytätte yhtä synkältä kuin minä olen iloinen."
"Totta kyllä, ystävä, ja vieläpä voin sanoa, että teidän näkemisenne lisää pelkoani."
Winter katsoi ympärilleen ikäänkuin ilmaistakseen toivomuksen jäädä kahden kesken kreivin kanssa. Raoul oivalsi, että ystävyksillä oli joitakin erityistä puheltavaa, ja poistui huomaamattomasti.
"Nyt, kun olemme yksiksemme", virkkoi Atos, "puhukaamme teistä."
"Rauhassa ollessamme puhukaamme meistä", vastasi Winter. "Hän on täällä."
"Kuka?"
"Myladyn poika."
Jälleen tuon nimen kohtaamana, joka tuntui vainoavan häntä pahaenteisen kaiun lailla, Atos epäröitsi hetkisen, rypisti hiukan silmäkulmiaan ja sanoi sitten tyynesti:
"Tiedän sen jo."
"Tiedättekö sen?"
"Grimaud tapasi hänet Béthunen ja Arrasin välillä ja nelisti tänne ilmoittamaan minulle hänen tulostaan."
"Grimaud siis tunsi hänet!"
"Ei, mutta hän auttoi kuolinvuoteen ääressä miestä, joka hänet tunsi."
"Béthunen pyöveliä!" huudahti Winter.
"Te siis tiedätte sen?" kummeksui Atos vuorostaan..
"Mies lähti luotani vastikään", kertoi Winter; "hän ilmaisi minulle kaikki. Voi, hyvä ystävä, sepä oli kamala kohtaus! Miksemme surmanneet häntä lapsena äitinsä kanssa!"
Kaikkien jalojen luonteiden tavoin tahtoi Atos muilta salata ikäviä vaikutelmiaan; sulkien ne omaan poveensa hän päinvastoin antoi toisille toiveita ja lohtua. Oli kuin olisi hänen omakohtainen tuskansa muuttunut iloksi muille, tunkeutuessaan esiin hänen sielustaan.
"Mitä pelkäätte?" virkkoi hän harkinnalla halliten aluksi tuntemaansa vaistomaista säikkyä; "emmekö me kykene puolustautumaan? Onko se mies ammatillinen murhaaja, kylmäverinen konna? Hän saattoi raivostuksensa purkauksessa surmata Béthunen pyövelin, mutta nyt on hänen vimmansa talttunut."
Winter hymyili synkästi ja pudisti päätänsä.
"Ette siis enää tunne sitä sukujuurta?" hän sanoi.
"Joutavia!" tuumi Atos yrittäen hänkin hymyillä; "se on toisessa polvessa menettänyt julmuutensa. Onhan muuten kaitselmus varoittanut meitä, hyvä ystävä, ollaksemme varuillamme. Emme voi tehdä muuta kuin varrota asiain kehitystä. Odottakaamme. Mutta puhukaamme teistä, kuten jo äsken esitin. Mikä teidät on Pariisiin tuonut?"
"Muutamat tärkeät asiat, joista puhun sittemmin. Mutta mitä kuulinkaan hänen majesteettinsa Englannin kuningattaren luona? Herra d'Artagnan kuuluu Mazarinin puolueeseen? Suokaa anteeksi suoruuteni, hyvä ystävä: minä en vihaa enkä moiti kardinaalia, ja teidän mielipidettänne pidän aina arvossa — kuuluisitteko sattumalta tekin sen miehen kannattajiin!"
"Herra d'Artagnan on palveluksessa", vastasi Atos, "hän on soturi, hänen on toteltava esivaltaa. Herra d'Artagnan ei ole rikas, ja hänen on elettävä luutnantinpalkallaan. Teidänlaisenne miljoonamiehet, mylord, ovat harvinaisia Ranskassa."
"Voi", huudahti Winter, "minä olen nyt yhtä köyhä ja köyhempikin kuin hän! Mutta palatkaamme teihin."
"No niin, te tahdotte tietää, olenko Mazarinin miehiä. En, tuhanteen kertaan en! Suokaa tekin anteeksi minun suoruuteni, mylord."
Winter nousi seisaalle ja syleili Atosta.
"Kiitos, kreivi!" hän sanoi; "kiitos tästä riemullisesta tiedosta! Näette minut nyt onnellisena ja nuortuneena. Oi, te ette siis ole mazarinilainen — sepä onni! Ja eihän se ollut mahdollistakaan. Mutta sallikaa minun vielä kysyä: oletteko vapaa?"
"Mitä tarkoitatte vapaalla?"
"Ettehän liene naimisissa?"
"En, en suinkaan", vastasi Atos hymyillen.
"Minä luulin, että tuo nuorukainen, niin kaunis, niin loistava ja miellyttävä…"
"Hän on kasvattini eikä edes tunne isäänsä."
"Oivallista, te olette siis aina sama hyvä Atos, aina suuri ja jalo."
"Sanokaa siis, mylord, mitä pyydätte minulta?"
"Teillä on vielä ystävinänne Portos ja Aramis?"
"Ja lisätkää d'Artagnan, mylord. Me neljä olemme yhäti ystävyksiä, toisiimme yhtä hartaasti kiintyneitä kuin ennenkin; mutta kun on kysymys kardinaalin palvelemisesta tai vastustamisesta, Mazarinin tai frondelaisten kannattamisesta, silloin on meitä ainoastaan kaksi."
"Herra Aramis on siis d'Artagnanin kannalla?" kysyi loordi Winter.
"Ei", vastasi Atos, "herra Aramis on kunnioittanut minua yhtymällä käsityksiini."
"Voitteko toimittaa minut väleihin tuon herttaisen ja nerokkaan ystävänne kanssa?"
"Kyllä, milloin vain haluatte."
"Onko hän yhtään muuttunut?"
"Hänestä on tullut abbé, siinä kaikki."
"Te peloitatte minua; hänen säätynsä on siis kaiketi saanut hänet luopumaan kaikista suurista yrityksistä?"
"Päinvastoin", kertoi Atos hymyillen, "hän ei ole koskaan ollut enempää muskettisoturi kuin abbéksi tultuaan, ja te tapaatte hänessä todellisen Galaorin. Tahdotteko, että lähetän Raoulin kutsumaan häntä?"
"Ei, kiitos, kreivi! Tähän aikaan hän ei varmaankaan ole kotosalla.
Mutta kun luulette voivanne vastata hänestä…"
"Kyllä, niinkuin itsestäni."
"Voitteko luvata tuoda hänet mukananne huomenna kello kymmenen
Louvre-sillalle?"
"Ahaa", huomautti Atos hymyillen, "teillä on kaksintaistelu?"
"Niin, kreivi, varsin kunniakas kaksintaistelu, johon toivon teidänkin ottavan osaa."
"Minne lähdemme, mylord?"
"Hänen majesteettinsa Englannin kuningattaren luo, joka on pyytänyt minua esittelemään teidät asunnossaan, kreivi."
"Hänen majesteettinsa siis tuntee minut?"
"Minä tunnen teidät, minä."
"Arvoitus kerrassaan!" virkkoi Atos; "mutta mitäpä siitä, — koska te tiedätte ratkaisun, en huoli asiasta sen enempää. Suvaitsetteko illastaa kanssani, mylord?"
"Ei, kiitos, kreivi!" kieltäysi Winter; "tunnustan, että tuon nuoren miehen vierailu on vienyt ruokahaluni ja luultavasti riistää unenikin. Mikä yritys on hänet houkutellut Pariisiin? Minua tavatakseen ei hän tänne tullut, sillä hän ei tiennyt matkastani mitään. Tuo nuori mies kammoksuttaa minua, kreivi, — hän ennustaa meille veristä tulevaisuutta."
"Mitä hän Englannissa hommailee?"
"Hän on Oliver Cromwellin innokkaimpia puoluelaisia."
"Mikä onkaan voinut saada hänet yhtymään siihen puolueeseen? Sekä hänen äitinsä että isänsä olivat luullakseni katolilaisia."
"Hän vihaa kuningasta."
"Kuningastako?"
"Niin, kuningas on selittänyt hänet aviottomaksi lapseksi, otattanut häneltä omaisuuden ja kieltänyt hänet käyttämästä Winterin nimeä."
"Mikä hänellä siis nyt on nimenään?"
"Mordaunt."
"Puritaani ja kuitenkin munkin valepuvussa matkustellessaan yksinään
Ranskassa."
"Munkin valepuvussa, sanotte?"
"Niin, ettekö sitä tiedä?"
"En tiedä sen enempää kuin hän minulle sanoi."
"Siitä syystä ja sattumalta — Jumala minulle antakoon anteeksi, jos tulen puhuneeksi syntisesti — hän joutui ripittämään Béthunen pyöveliä."
"Silloin arvaankin kaikki — hän on Cromwellin lähettämä."
"Kenen luo?"
"Mazarinin; kuningatar arvasi oikein: meidän edellemme on ehditty — kaikki on minulle nyt selvillä. Hyvästi kreivi, huomiseen!"
"Mutta yö on hyvin pimeä", sanoi Atos nähdessään loordi Winterin olevan levottomamman kuin tämä halusi ilmaista, "ja teillä ei kenties ole lakeijoita saattueenanne?"
"Minulla on Tony, rehellinen, mutta yksinkertainen nuorukainen"
"Kuulkaahan, Olivain, Grimaud, Blaisois — ottakaa muskettinne ja kutsukaa tänne varakreivi."
Blaisois oli se vanttera nuori mies, puolittain lakeija ja puolittain talonpoika, jonka olemme jo nähneet Bragelonnen linnassa, kun hän tuli ilmoittamaan, että päivällispöytä oli katettu; Atos oli antanut hänelle nimen sen maakunnan mukaan, missä hän oli syntynyt.
Viiden minuutin kuluttua astui huoneeseen Raoul.
"Varakreivi", sanoi Atos, "sinä saatat mylordia hänen asuntoonsa etkä salli kenenkään lähestyä häntä."
"Voi, kreivi", sanoi Winter, "miksi luulettekaan minua?"
"Muukalaiseksi, joka ei ollenkaan tunne Pariisia", vastasi Atos, "ja jolle varakreivi saa näyttää tietä."
Winter puristi hänen kättänsä.
"Grimaud", käski Atos, "asetu joukkueen etunenään ja varo munkkia."
Grimaud hätkähti, nyökäytti päätänsä ja odotti lähtöä, vaiteliaan kaunopuheisesti sivellen muskettinsa perää.
"Huomiseen, kreivi", sanoi Winter.
"Niin, mylord."
Pikku osasto lähti liikkeelle Saint-Louis-kadulle päin. Olivainia vapisutti jokainen epäilyttävä valontuikahdus, Blaisois oli jokseenkin miehuullinen, hän kun ei tiennyt mitään vaaraa olevan uhkaamassa, Tony vilkui oikealle ja vasemmalle, vaan ei kyennyt virkkamaan sanaakaan siitä pätevästä syystä, että hän ei osannut ranskaa.
Winter ja Raoul astelivat vierekkäin ja puhelivat keskenään.
Grimaud käveli Atoksen määräyksen mukaan kulkueen etunenässä, soihtu toisessa kädessä ja musketti toisessa. Hän saapui Winterin asunnolle, kolkutti portille ja avaamaan tultaessa kumarsi mylordille äänettömänä.
He palasivat samassa järjestyksessä, ja Grimaudin terävät katseet eivät keksineet mitään epäilyttävää; jonkunlainen varjo vain näytti väijyvän Guénégaud-kadun ja laiturin kulmassa. Grimaud luuli jo menomatkalla nähneensä tämän yöllisen vaanijan, joka nyt herätti hänen huomiotansa. Hän riensi urkkijaa kohti, mutta ennen kuin hän ehti paikalle, oli varjo vilahtanut syrjäkujaan, johon Grimaud ei pitänyt turvallisena tunkeutua. Atokselle ilmoitettiin yrityksen onnellisesta päättymisestä, ja kun kello oli jo kymmenen illalla, vetäysi kukin huoneeseensa.
Seuraavana päivänä oli kreivin vuoro nähdä Raoul päänalusensa ääressä, kun hän avasi silmänsä. Nuori mies oli täysissä pukeissa ja lueskeli vastikään ilmestynyttä Chapelainin teosta.
"Jo jalkeilla, Raoul?" sanoi kreivi.
"Niin, kreivi", vastasi nuori mies hieman empien. "En ole nukkunut hyvin."
"Sinäkö, Raoul, et ole nukkunut hyvin! Jokin siis painoi mieltäsi?" kysyi Atos.
"Te varmaankin sanotte, kreivi, että minulla on kovin kiire jättää teidät, kun olen juuri vasta tullut, mutta…"
"Sinulla on siis ainoastaan kahden päivän loma, Raoul?"
"Ei, ei suinkaan, kreivi, sain kymmenen päivää. Ja leiriin en haluakaan nyt lähteä."
Atos hymyili.
"Minne siis — ellei se ole salaisuus, varakreivi?" hän tiedusti. "Sinä olet nyt melkein jo mies, Raoul, suoritettuasi ensimmäiset asetyösi, ja niillä olet hankkinut itsellesi oikeuden liikkua vapaasti, minulle mitään sanomatta."
"En koskaan, kreivi", vastasi Raoul; "niin kauan kuin minulla on onni pitää teitä suojelijanani, en katso saaneeni oikeutta välttää holhuuta, joka on minulle niin rakas. Toivoisin vain saavani viettää päivän Bloisissa. Te katselette minua ja aiotte nauraa minulle?"
"En suinkaan", kielsi Atos tukahuttaen huokauksensa; "en, minä en naura, varakreivi. Ikävöitset nähdä jälleen kotiseutua, mutta sehän on aivan luonnollista."
"Sallitte sen siis?" huudahti Raoul ilahtuneena.
"Tietysti, Raoul."
"Ettekö ole ollenkaan tyytymätön siitä itseksenne, kreivi?"
"En millään muotoa. Minkätähden olisin tyytymätön siitä, mikä tuottaa sinulle iloa?"
"Voi, kuinka hyvä te olette, kreivi!" huudahti nuori mies, ja hän liikahti syleilläkseen Atosta, mutta kunnioitus pidätti häntä.
Atos avasi hänelle sylinsä.
"Saan siis lähteä heti?"
"Milloin tahdot, Raoul."
Raoul astui kolme askelta ovelle päin.
"Olen ajatellut erästä seikkaa, kreivi", virkkoi hän sitten pysähtyen, "nimittäin, että minun on kiitettävä hänen korkeudelleen prinssille tuomastani suosituksesta Chevreusen herttuatarta, joka on ollut niin suopea minua kohtaan."
"Ja sinä pidät velvollisuutenasi käydä kiittämässä häntä, vai mitä,
Raoul?"
"Siltä minusta tuntuu, kreivi; sen saatte kuitenkin te päättää."
"Poikkea ohimennessäsi Hôtel de Luynesiin, Raoul, kysymään, ottaako herttuatar vastaan. Kuulen hyvillä mielin, että sinä et unohda säädyllisyyden vaatimuksia. Mukaasi otat Grimaudin ja Olivainin."
"Molemmatko, kreivi?" kummeksui Raoul.
Toisen nyökätessä hän kumarsi ja lähti.
Atos huokasi nähdessään hänen sulkevan oven ja kuullessaan hänen huutavan palvelijoita iloisella ja väräjävällä äänellään.
"Hyvinpä joutuin hän sentään jättää minut", hän ajatteli päätänsä pudistaen; "mutta hän tottelee yleistä lakia. Sellainen on ihmisen luonto; se katsoo eteenpäin. Hän rakastaa ilmeisesti tuota nuorta tyttöä, mutta rakastaako hän minua vähemmin sen johdosta, että hänellä on muuta rakkautta?"
Ja Atos tunnusti itselleen, että hän ei ollut laisinkaan ottanut lukuun näin äkillistä lähtöä. Mutta Raoul oli niin onnellinen, että Atos sitä ajatellessaan unohti kaiken muun.
Kello kymmeneksi oli kaikki valmista matkaa varten.
Kun Atos näki Raoulin nousevan ratsaille, tuli lakeija tuomaan madame de Chevreusen tervehdyksen. Hän oli saanut toimekseen ilmoittaa kreivi de la Fèrelle, että hän oli kuullut nuoren suojattinsa palanneen suuresti kunnostautuneena taistelusta ja halusi onnitella häntä.
"Sanokaa herttuattarelle", vastasi Atos, "että herra varakreivi juuri nyt nousi satulaan, tullakseen Hôtel de Luynesiin."
Annettuaan vielä joitakuita ohjeita Grimaudille viittasi Atos kädellään
Raoulille, että tämän sopi lähteä liikkeelle.
Tarkemmin ajatellessaan arveli Atos sitäpaitsi, ettei kenties ollutkaan hullumpaa Raoulin poistua tällä haavaa Pariisista.