TOINENVIIDETTÄ LUKU
Setä ja veljenpoika
Loordi Winterin hevonen ja lakeija odottivat portilla. Mietteissään ja tuon tuostakin kääntyen silmäilemään Louvren hiljaista ja synkkää julkipuolta lähti Winter nyt asuntoonsa. Silloin näki hän ratsumiehen ikäänkuin irtautuvan muurista ja alkavan seurata jonkun matkan päässä; hän muisti huomanneensa melkein samanlaisen varjon, ratsastaessaan ulos Palais-Royalista.
Loordi Winterin lakeija, joka tuli muutamaa askelta taampana, katseli myös ratsastajaa levottomasti.
"Tony!" sanoi loordi antaen palvelijalle merkin lähestyä.
"Tässä olen, mylord."
Ja lakeija ratsasti nyt ihan herransa vieressä.
"Oletko pitänyt silmällä tuota miestä, joka seuraa meitä?"
"Kyllä, mylord."
"Kuka hän on?"
"En tiedä, mutta hän on pysytellyt teidän armollisuutenne jäljillä Palais-Royalista asti; hän pysähtyi Louvren luo ja odotti, kunnes teidän armollisuutenne tuli ulos, jolloin hän lähti sieltäkin saattamaan teitä."
— Joku kardinaalin kätyri, — virkkoi Winter itsekseen; — enpä ole huomaavinanikaan hänen vakoiluansa.
Hän kannusti hevostaan ja tunkeusi niiden katujen sokkeloon, jotka johtivat hänen hotelliinsa. Se sijaitsi le Maraisin kaupunginosassa; kun loordi Winter oli kauan asunut Place Royalen varrella, oli hän luonnollisesti nytkin majoittunut vanhan asuntonsa läheisyyteen.
Tuntematon hoputti hevosensa laukkaan.
Winter laskeusi ratsailta hotellin edustalla ja meni huoneisiinsa, päättäen pitää valppaasti silmällä vakoojaa. Mutta juuri kun hän laski sormikkaansa ja hattunsa pöydälle, näki hän vastapäisen seinän kuvastimesta, että joku seisoi kynnyksellä.
Hän käännähti, ja Mordaunt oli hänen edessään.
Winter kalpeni ja seisoi kuin naulittu; Mordaunt pysyi paikallaan oviaukossa, kylmäkiskoisena, uhkaavana ja Don Juanin kauhuksi ilmestynyttä haamupatsasta muistuttavana.
Kotvasen tähystivät miehet toisiaan sanaakaan hiiskumatta.
"Monsieur", aloitti sitten Winter, "minä luulin jo antaneeni teidän ymmärtää, että kiusaamisenne vaivaa minua; menkää siis, — muutoin huudan väkeäni ajamaan teidät tiehenne kuten Lontoossa. Minä en ole setänne, en tunne teitä."
"Te erehdytte, setä", vastasi Mordaunt raa'asti ja ivallisesti. "Tällä kertaa ette karkoita minua, niinkuin teitte Lontoossa; ette uskalla. Ja ennen kuin kiellätte, että olen veljenne poika, ajatelkaa kuitenkin kahdesti, sillä nyt olen saanut tietää paljon, mistä olin vuosi sitten tietämätön."
"Mitä teidän tietonne minuun kuuluvat?" sanoi Winter.
"Ne koskevat teitä hyvinkin läheisesti, setä, siitä olen varma, ja pian olette kyllä tekin samaa mieltä", lisäsi hän, huulillaan hymy, joka sai puhutellun värähtämään. "Ensi kertaa saapuessani luoksenne Lontoossa tahdoin kysyä, mihin omaisuuteni oli joutunut; seuraavalla kerralla tulin tiedustamaan, mikä oli tahrannut nimeni. Nyt teen teille vielä kamalamman kysymyksen kuin edelliset olivat, tulin sanomaan teille niinkuin Jumala lausui ensimmäiselle murhaajalle: 'Kain, kussa on Abel, sinun veljesi?' Mylord, mitä olette tehnyt kälyllenne, joka oli minun äitini?"
Hänen leimuava katseensa sai Winterin kavahtamaan taaksepäin.
"Äitinne?" hän sanoi.
"Niin, äitini, mylord!" vastasi nuori mies, pontevasti nyökäten.
Winter hillitsi järkkymystänsä lujalla ponnistuksella, muistutteli mieleensä entisiä päiviä vihansa elvyttämiseksi ja huudahti:
"Ottakaa selko siitä, mihin hän on joutunut, onneton, ja kysykää sitä hornasta, — kenties sieltä vastataan teille."
Nuori mies lähestyi nyt, kunnes hän seisoi kasvoista kasvoihin loordi
Winterin edessä, ja laski käsivartensa rinnalle ristiin.
"Olen kysynyt sitä Béthunen pyöveliltä", vastasi Mordaunt kumealla äänellä ja kasvot tummansinervinä tuskasta ja vimmasta, "ja Béthunen pyöveli vastasi minulle."
Winter lysähti tuolille kuin salaman iskemä ja yritti turhaan vastata.
"Niin, eikö totta?" jatkoi nuori mies; "se sana selittää kaikki, se avain aukaisee hornan. Äitini oli saanut periä miehensä ja te murhasitte äitini. Nimeni takasi minulle isänperinnön, mutta te riistitte sen minulta. Ottaessanne minulta nimen veitte minulta omaisuudenkin. Nyt ei minua ihmetytä, että te ette tunnustanut minua sukulaiseksenne, — että te kieltäysitte tuntemasta minua. Rosvon ei ole hauska sanoa uhriansa veljenpojaksi; murhaaja ei halua nimittää äidin mukaan miestä, jonka on tehnyt orvoksi."
Näillä sanoilla oli aivan toisenlainen vaikutus kuin Mordaunt oli odottanut. Winter muisti nyt, mikä epäsikiö mylady oli ollut; hän nousi tyynenä ja vakavana, ankaralla silmäyksellä lannistaen nuoren miehen hehkuvan katseen.
"Te tahdotte tunkeutua siihen hirveään salaisuuteen?" lausui Winter. "No, olkoon menneeksi! Tietäkää siis, mitä lajia naista se oli, josta nyt vaaditte minulta tiliä. Se nainen oli kaiken todennäköisyyden mukaan surmannut veljeni, ja minut periäkseen hän aikoi murhata minutkin, — siitä on minulla todistuksia. Mitä siitä sanotte?"
"Minä sanon, että hän oli äitini!"
"Ranskaan palattuansa hän myrkytti Béthunen augustinilaisluostarissa nuoren naisen, jota eräs hänen vihollisensa rakasti. Eikö se rikos saa teitä vakuutetuksi hänen rangaistuksensa oikeudellisuudesta? Siitäkin teosta on minulla todistukset."
"Hän oli äitini!" huudahti nuori mies yhä voimakkaammin.
"Verenvian raskauttamana, irstaisuuteen vaipuneena, kaikkien vihaamana, mutta silti yhä uhkaavana kuin verenhimoinen pantteri, hän lopulta sortui miesten tieltä, jotka hän oli pakottanut äärimmäisiin keinoihin, vaikka he eivät olleet milloinkaan tuottaneet hänelle vähäisintäkään vahinkoa. Hänen kohtalonsa ratkaisivat tuomarit, jotka hän oli nostattanut esiin kamalilla rikoksillaan, — ja se pyöveli, jonka te olette tavannut ja joka on väitteenne mukaan kertonut teille kaikki, se pyöveli on kai myös sanonut teille, että hän vapisi ilosta, saadessaan tuomitulle kostaa veljensä häväistyksen ja itsemurhan. Ollen turmeltunut tyttönä, uskoton puolisona, luonnoton käly, murhaajatar ja myrkynsekoittaja, kaikkien inhoama, jotka hänet tunsivat, niiden kansallisuuksien kammoama, jotka olivat suoneet hänelle turvapaikan, kuoli hän taivaan ja maan kiroamana. Kas sellainen se nainen oli!"
Mordauntin luja tahto ei kyennyt pidättämään nyyhkytystä, joka puhkesi hänen rinnastaan ja säväytti veren hänen sinertäviin kasvoihinsa. Hän puristi kätensä nyrkkiin, ja hiestyneenä, hiukset harillaan otsanrajassa kuin Hamletilla, huudahti hän raivosta vapisten:
"Vaietkaa, hän oli äitini! Minä en tunne hänen huikenteluaan, paheitaan, rikoksiaan. Mutta sen tiedän, että minulla oli äiti, että viisi miestä, jotka olivat tehneet salaliiton yhtä naista vastaan, murhasi hänet salassa ja mitä julmimmalla tavalla, kurjien konnien tavoin. Sen tiedän, että te olitte yksi joukosta, setä, ja että te muiden tavoin, vieläpä kumppaneitanne äänekkäimmin sanoitte: Hänen täytyy kuolla! Sanon teille senvuoksi, — ja kuunnelkaa tarkoin sanojani ja painakaa ne mieleenne unohtumattomiksi: siitä murhasta, joka on riistänyt minulta kaikki, — murhasta, joka on tehnyt minusta nimettömän, tehnyt keppikerjäläisen, tehnyt turmeltuneen, häijyn, leppymättömän, siitä murhasta toimitan minä ensin tilille teidät ja sitten rikoskumppaninne, niin pian kuin saan heistä selon."
Silmät vihasta leimuavina, suupielet vaahdossa, nyrkkiään puistaen astahti Mordaunt lähemmäksi, tehden hirveän ja uhkaavan liikkeen Winteria kohti.
Tämä kouraisi miekkansa kahvaa ja hymyili kuten mies, joka on kolmekymmentä vuotta leikkinyt kuoleman kanssa.
"Tahdotteko surmata minut?" hän ivasi. "Silloin tunnustan teidät veljenpojakseni, sillä silloin olette äitinne aito sikiö."
"En", vastasi Mordaunt pakottaen kasvonsa kaikki piirteet ja ruumiinsa kaikki lihakset tavalliseen asentoonsa ja väkisinkin tyynnyttäytyen, "en surmaa teitä ainakaan tällä hetkellä, sillä ilman teitä en voisi keksiä noita toisia. Mutta saatuani heistä tiedon vapiskaa! Tapoin Béthunen pyövelin tikariniskulla, tapoin hänet säälittä, armotta, — ja hän oli kuitenkin vähimmin rikollinen teistä kaikista."
Näin sanoen poistui nuori mies ja meni alas portaita niin rauhallisesti, ettei hänen esiintymisensä herättänyt huomiota. Alimmalle sillakkeelle tultuaan hän astui Tonyn ohi, joka seisoi kaidepuuhun nojaten ja odotti vain herransa kutsua, rientääkseen hänen luokseen.
Mutta Winter ei huutanut; musertuneena ja voimattomana seisoi hän vielä heristäen korviaan. Vasta kuultuaan ratsumiehen karauttavan matkoihinsa vaipui hän lepotuoliin ja huokasi:
"Armias Jumala, minä kiitän sinua, että hän ei tunne ketään muuta kuin minut!"