ENSIMMÄINENVIIDETTÄ LUKU
Miten toisinaan onnettomat pitävät sattumaa sallimana
"No niin, madame?" kysyi Winter, kun kuningatar oli lähettänyt pois palvelijansa.
"Kuten aavistin, siten tosiaan kävi, mylord."
"Hän kieltäytyy?"
"Sitähän jo sanoin ennakolta."
"Kardinaali siis kieltäytyy vastaanottamasta kuningasta, Ranska epää onnettomalta hallitsijalta vieraanvaraisuuden? Ensi kertaa tapahtuu sellaista, madame."
"En syyttänyt Ranskaa, mylord, vaan puhuin kardinaalista, joka ei edes ole ranskalainen."
"Mutta kuningatar — oletteko tavannut häntä?"
"Turhaa", vastasi madame Henriette murheellisesti pudistaen päätänsä; "kuningatar ei milloinkaan vastaa myöntävästi, kun kardinaali on antanut hylkäävän päätöksen. Ettekö siis tiedä, että tuo italialainen hallitsee kaikessa, sekä ulkoisissa että sisäisissä asioissa? Ja minä palaan vielä jo sanomaani: minua ei ihmetyttäisi, jos Cromwell olisi ehättänyt edellemme; Mazarin näytti olevan hämillään, puhellessaan kanssani, ja kuitenkin oli hän vakaa kieltäytymisessään. Ettekö sitäpaitsi huomannut Palais-Royalissa vallitsevaa kuhinaa, — miten siellä alituiseen liikkui joukko kiirehtiviä ihmisiä edes takaisin? Lienevätköhän he saaneet joitakin tietoja, mylord?"
"Eivät mitenkään Englannista, madame; olen pitänyt niin suurta kiirettä, että minun edelleni ei varmastikaan ole voitu päästä. Lähdin matkalle kolme päivää takaperin, pujahdin kuin ihmeen avulla puritaanien armeijan keskitse, käytin kyytihevosia Tony-palvelijani kanssa ja ostin vasta Pariisissa ne hevoset, joilla ratsastamme. Olen muuten varma siitä, että kuningas ei tahdo panna mitään alttiiksi odottamatta teidän majesteettinne vastausta."
"Sanokaa hänelle, mylord", kehoitti kuningatar epätoivoisena, "että minä en voi mitään, että olen kärsinyt yhtä paljon kuin hänkin, vieläpä enemmän, olletikin kun minun on ollut pakko syödä maanpakolaisen leipää ja vieraanvaraisuuden saamiseksi turvautua petollisiin ystäviin, jotka nauravat kyynelilleni, ja että mitä hänen omaan kuninkaalliseen persoonaansa tulee, täytyy hänen ylväästi uhrautua ja kuninkaana kuolla. Minä lähden kuolemaan hänen vierellään."
"Madame, madame!" huudahti Winter. "Teidän majesteettinne antaa miehuutensa lannistua; vielä on meillä kenties jotakin toivoa."
"Ei mitään ystäviä enää, mylord, ei ainoatakaan ystävää koko maailmassa muuta kuin te! Voi, laupias Jumala!" huudahti madame Henriette kohottaen silmänsä taivasta kohti, "oletko siis kutsunut takaisin luoksesi kaikki jalot sydämet, joita oli maan päällä?"
"Toivoakseni ei", vastasi Winter aprikoiden; "puhuin teidän majesteettinne kanssa neljästä miehestä."
"Mitä tahdotte tehdä neljällä miehellä, mylord?"
"Neljä harrasta miestä, joilla on miehuutta uhrata henkensä, pystyy paljoon, — olkaa vakuutettu siitä, madame; ja ne, joista puhun, saivat siihen aikaan suuria toimeen."
"Missä sitten ovat nuo neljä miestä?"
"Sitä en tiedä, ikävä kyllä. En ole nähnyt heitä lähes kahteenkymmeneen vuoteen, ja kuitenkin olen ajatellut heitä kaikissa tilaisuuksissa, milloin olen nähnyt kuninkaan olevan vaarassa."
"Ja ne miehet olivat ystäviänne?"
"Eräällä heistä oli henkeni hallussaan, ja hän lahjoitti minulle sen. En tiedä, onko hän jäänyt ystäväkseni, mutta minä ainakin olen siitä hetkestä saakka ollut häneen kiintynyt."
"Ja ne miehet ovat Ranskassa, mylord?"
"Niin, ainakin luulen."
"Sanokaa minulle heidän nimensä; olen kenties jo kuullut heitä mainittavankin, joten ehkä voisin avustaa teitä etsiskelyssänne."
"Muuan heistä oli chevalier d'Artagnan."
"Voi, mylord, ellen erehdy, chevalier d'Artagnan on muskettisoturien luutnantti — olen kuullut hänen nimensä; mutta huomatkaa: minä pelkään, että se mies on täydellisesti kardinaalin puolella."
"Siinä olisi taas onnettomuus lisää", vastasi Winter, "ja silloin tuntisin kiusausta uskoa, että me todellakin olemme Jumalan hylkäämiä."
"Mutta toiset", jatkoi kuningatar, joka tarttui tähän viimeiseen toivoon niinkuin haaksirikkoiset ajalehteviin sirpaleihin, "toiset, mylord?"
"Toisesta kuulin sattumalta erästä nimeä mainittavan, sillä ennen kuin nuo neljä aatelismiestä ryhtyivät taisteluun kanssamme, sanoivat he meille nimensä; hän oli kreivi de la Fère. Mutta mitä muihin kahteen tulee, niin olen tullut unohtaneeksi heidän todelliset nimensä, kun totuin puhuttelemaan heitä salanimillään."
"Voi, hyvä Jumala! Olisi kuitenkin peräti tärkeätä tavata heitä uudestaan", sanoi kuningatar, "koska kerran luulette, että ne arvoisat aatelismiehet voivat tuottaa hyötyä kuninkaalle."
"Niin kyllä", jatkoi Winter, "jos he ovat pysyneet entisellään. Kuunnelkaahan, madame, ja ponnistakaa muistianne! Kenties olette kuullut kerrottavan, että Itävallan Anna muinoin pelastui suurimmasta vaarasta, missä yksikään kuningatar on koskaan ollut?"
"Kyllä, siihen aikaan kun hänellä oli rakkausjuttu Buckinghamin herttuan kanssa; muistaakseni koski asia joitakuita timantteja."
"Aivan oikein, madame; nuo miehet ne pelastivat hänet, ja minä hymyilen säälistä, kun ajattelen, että jos te ette tiedä noiden urhojen nimiä, on syynä ainoastaan se, että kuningatar on unohtanut heidät, vaikka hänen olisi pitänyt tehdä heistä valtakuntansa ensimmäisiä herroja."
"No niin, mylord, heistä tulee koettaa saada selko; mutta mihin kykeneekään neljä miestä eli oikeammin kolme — sillä sanon vieläkin, että teidän ei sovi luottaa d'Artagnanin apuun?"
"Se merkitsisi yhden hyvän säilän vähennystä, madame, mutta ne kolme muuta jäisivät kuitenkin jäljelle, minua lukuunottamatta; neljä harrasta miestä kuninkaan lähellä, — suojelemassa häntä vihollisiltansa, ympäröimässä häntä taistelun tuoksinassa, auttamassa häntä hyvillä neuvoilla, saattamassa häntä pakoretkellä, — se ei kylläkään riittäisi tekemään kuninkaasta voittajaa, mutta pelastamaan hänet, jos hänet voitetaan, ja auttamaan hänet meren yli. Mazarin sanokoon mitä hyvänsä, — jos teidän kuninkaallinen puolisonne vain tulisi ranskalaiselle maaperälle, tapaisi hän täältä yhtä monta tyyssijaa ja suojapaikkaa kuin merilintu myrskysäällä."
"Etsikää, mylord, etsikää niitä aatelismiehiä, ja jos löydätte heidät, jos he suostuvat lähtemään kanssanne Englantiin, annan minä heille sinä päivänä, jona jälleen nousemme valtaistuimelle, kullekin herttuakunnan ja lisäksi niin paljon kultaa kuin tarvittaisiin Whitehallin linnan ostamiseen. Haeskelkaa heitä siis, mylord; tehkää se, minä vannotan teitä."
"Etsisin kyllä, madame", vastasi Winter, "ja luultavasti löytäisinkin heidät, mutta minulta puuttuu aikaa. Unohtaako teidän majesteettinne, että kuningas odottaa vastausta — ja tuskallisesti?"
"Voi, olemme siis hukassa!" huudahti kuningatar särkyvin sydämin.
Samassa avautui ovi, ja nuori Henriette astui huoneeseen. Sillä ihmeellisellä voimalla, joka on äitien sankaruutena, tukahutti kuningatar kyyneleensä sydämen syvyyteen ja viittasi Winteria vaihtamaan puheenainetta.
Mutta hänen nopeasti häivytetty liikutuksensa ei silti välttynyt nuoren prinsessan katseilta; tämä pysähtyi kynnykselle, huokasi ja sanoi kuningattareen kääntyen:
"Minkätähden te alituiseen salailette minulta kyyneleitänne, äitini?"
Kuningatar hymyili sen sijaan että olisi vastannut hänelle.
"Kuulkaahan vain, Winter", hän virkkoi, "olen voittanut ainakin yhden edun siitä, että olen ainoastaan puolittain kuningatar; lapseni puhuttelevat minua nykyään madamen sijasta äidiksi."
Sitten hän jatkoi tyttäreensä kääntyen:
"Mitä tahdot, Henriette?"
"Äitini", vastasi nuori prinsessa, "muuan ritari saapui juuri Louvreen ja pyytää nyt saada osoittaa teidän majesteetillenne kunnioitustansa. Hän tulee armeijasta ja sanoo saaneensa kirjeen toimitettavaksi teille, — se on marski de Grammontilta, luullakseni."
"Ah", sanoi kuningatar Winterille, "se Grammont on uskollisia ystäviäni, — mutta ettekö nyt näe, mylord, kuinka niukka meillä on palveluskunta, kun tyttäreni täytyy tuoda kävijöitä luokseni?"
"Säälikää minua, madame", sanoi Winter, "se on tuskallista."
"Kuka se ritari on, Henriette?" kysyi kuningatar.
"Näin hänet ikkunasta, madame; hän on nuori mies, näköjään tuskin kuuttatoista täyttänyt, ja nimeltään varakreivi de Bragelonne."
Kuningatar taivutti hymyillen päätänsä, nuori prinsessa avasi jälleen oven, ja Raoul näyttäysi kynnyksellä.
Hän astui muutaman askeleen kuningatarta kohti ja vaipui toisen polvensa varaan.
"Madame", hän ilmoitti, "minä tuon teidän majesteetillenne kirjeen ystävältäni, kreivi de Guicheltä, joka sanoo saaneensa kunnian olla palveluksessanne; tämä kirje sisältää tärkeän sanoman ja ilmaisee hänen syvää kunnioitustansa teitä kohtaan."
Kreivi de Guichen nimeä mainittaessa levisi nuoren prinsessan poskille punehdus; kuningatar loi häneen vakavan silmäyksen.
"Sanoithan, Henriette, että kirje oli marski de Grammontilta?" muistutti kuningatar.
"Sitä luulinkin, madame", sopersi nuori tyttö.
"Se on minun vikani, madame", tokaisi Raoul. "Ilmoittausin tosiaankin marski de Grammontin sanansaattajana, mutta oikeaan käsivarteen haavoittuneena ei hän voinut itse kirjoittaa; senvuoksi toimi kreivi de Guiche hänen käsikirjurinansa."
"On siis taisteltu?" kysyi kuningatar antaen Raoulille merkin nousta.
"Niin, madame", vastasi nuori mies, ojentaessaan kirjeen loordi Winterille, joka lähestyi ottamaan sitä ja sitten ojensi sen kuningattarelle.
Tieto tapahtuneesta taistelusta avasi nuoren prinsessan suun kysymykseen, joka epäilemättä jännitti hänen mieltänsä; mutta hän sulki sen jälleen hiiskumatta sanaakaan, ruusujen vähitellen kadotessa hänen poskiltaan.
Kuningatar näki kaikki nämä eleet, jotka hänen äidillinen sydämensä varmaankin osasi tulkita, sillä hän sanoi kääntyen taas Raouliin:
"Ja mitään onnettomuutta ei ole tapahtunut nuorelle kreivi de Guichelle? Sillä hän ei ainoastaan ole uskollisia palvelijoitamme, kuten hän on sanonut teille, monsieur, vaan myöskin ystäviämme."
"Ei, madame", vastasi Raoul; "hän päinvastoin sai siitä päivästä loistavaa kunniaa, ja hänelle tapahtui sellainen huomionosoitus, että hänen korkeutensa prinssi syleili häntä itse taistelukentällä."
Nuori prinsessa löi kätensä yhteen, mutta häntä hävetti heti, että oli viehättynyt sellaiseen riemastuksen ilmaukseen; hän kääntyi puolittain ja kumartui ruusumaljakon yli ikäänkuin hengittämään kukkien tuoksua.
"Katsotaanpa siis, mitä kreivi kirjoittaa", virkkoi kuningatar.
"Minulla on ollut kunnia sanoa teidän majesteetillenne, että hän kirjoitti isänsä nimessä."
"Aivan, monsieur."
Kuningatar mursi sinetin ja luki:
Madame ja korkea kuningatar!
Kun minulla oikeaan käsivarteen saamani haavan johdosta ei voi itselläni olla kunnia kirjoittaa teille, teen sen poikani, kreivi de Guichen välityksellä, jonka tiedätte yhtä hartaaksi palvelijaksenne kuin minäkin olen, ilmoittaakseni teille, että me olemme voittaneet taistelussa Lensin luona ja että tämä voitto ei voi olla antamatta kardinaali Mazarinille ja kuningattarelle suurta vaikutusvaltaa Euroopan yleiseen asemaan. Käyttäköön siis teidän majesteettinne, jos suvaitsette noudattaa neuvoani, tätä hetkeä yrittääksenne saada kuninkaallisen hallituksen toimimaan korkean puolisonne hyväksi. Varakreivi de Bragelonne, jolla on kunnia tuoda teille tämä kirje, on poikani ystävä ja pelasti kaiken todennäköisyyden mukaan äskettäin hänen henkensäkin; hän on aatelismies, johon teidän majesteettinne voi täydellisesti luottaa siltä varalta, että tahdotte lähettää minulle jonkun suullisen tai kirjallisen käskyn.
Minulla on armo pysyä kunnioittaen j.n.e.
marski de Gramont.
Silloin kun mainittiin palveluksesta, jonka Raoul oli tehnyt kreiville, ei sanansaattaja voinut pidättyä kääntämästä päätänsä nuoreen prinsessaan päin, ja hän luki tämän silmistä ääretöntä kiitollisuutta kohtaansa. Ei ollut enää epäilystäkään: kuningas Kaarlo I:n tytär rakasti hänen ystäväänsä.
"Taistelu Lensin luona on siis ollut voitto!" huudahti kuningatar. "Täällä ollaan onnellisia, voitetaan taisteluita. Niin, marski de Grammont on oikeassa; se muuttaa aseman täällä, mutta minä pelkään suuresti, että se ei vaikuta mitään meidän hyväksemme, vaan kenties vahingoittaakin meitä. Tämä tieto on aivan veres monsieur", jatkoi kuningatar; "minä kiitän teitä siitä, että olette kiirehtinyt tuomaan sen minulle, — ilman teitä ja tätä kirjettä olisin vasta huomenna tai kenties ylihuomenna, Pariisin asukkaista viimeisenä, kuullut sen."
"Madame", vastasi Raoul. "Louvre on järjestyksessä toinen paikka, mihin tämä tieto on saapunut; vielä ei kellään ole siitä vihiä, ja minä vannoin kreivi de Guichelle jättäväni tämän kirjeen teidän majesteettinne käsiin ennen kuin edes syleilisin holhoojaani."
"Holhoojaanne — onko hän Bragelonne kuten tekin?" kysyi loordi Winter.
"Tunsin entiseen aikaan erään Bragelonnen; elääkö hän vielä?"
"Ei, monsieur, hän on kuollut, ja häneltä holhoojani, joka luullakseni on jokseenkin likeinen sukulainen, onkin perinyt kartanon, jonka nimeä kannan."
"Ja holhoojanne, monsieur", kysyi kuningatar, jonka harrastusta kaunis nuorukainen ei voinut olla melkoisesti herättämättä, "mikä hän on nimeltään?"
"Kreivi de la Fère, madame", vastasi nuorukainen kumartaen.
Winter hätkähti hämmästyen, kuningatar katsoi häneen säihkyvin silmin.
Winter ei ollut uskoa korviaan.
"Kreivi de la Fère!" hän huudahti; "ettekö maininnut juuri sitä nimeä minulle?"
"Kreivi de la Fère!" huudahti hänkin vuorostaan. "Olkaa hyvä ja sanokaa minulle, monsieur, eikö kreivi de la Fère ole urhoollinen ja ylväs aatelismies, joka palveli Ludvig kolmannentoista muskettiväessä ja saattaa nyt olla seitsemän- tai kahdeksanneljättä vuoden ikäinen?"
"Kyllä, monsieur, tuo kyllä soveltuu häneen."
"Ja hän palveli salanimellä?"
"Niin, Atoksena hänet tunnettiin. Kuulin ihan äskettäin erään hänen ystävänsä, herra d'Artagnanin, puhuttelevan häntä sillä nimellä."
"Hän on sama, madame, selvästi sama. Taivas olkoon kiitetty! Ja hän on Pariisissa?" jatkoi loordi Raouliin kääntyen, mutta lisäsi samassa kuningattarelle: "Toivokaa vielä, toivokaa, madame! Sallima suosii meitä, koska olen näin ihmeellisellä tavalla saanut jälleen selon siitä urheasta ylimyksestä. Missä hän asuu, monsieur? Olkaa hyvä ja sanokaa minulle se."
"Kreivi de la Fère asuu Guénégaud-kadun varrella Kaarlo Suuren hotellissa."
"Kiitos ilmoituksestanne, monsieur! Huomauttakaa arvoisalle ystävällenne, jotta hän pysyy kotona; lähden hetimiten syleilemään häntä."
"Monsieur, täytän toivomuksenne mitä mieluisimmin, jos hänen majesteettinsa sallii minun poistua."
"Menkää, varakreivi de Bragelonne", vastasi kuningatar, "menkää ja olkaa varma suosiollisuudestamme."
Raoul kumarsi kunnioittavasti molemmille valtiattarille, tervehti
Winteria ja poistui huoneesta.
Winter ja kuningatar pitkittivät keskustelua tuokion matalalla äänellä, jotta nuori prinsessa ei kuulisi heitä; mutta tämä varovaisuus oli tarpeeton, sillä hän oli kokonaan omien ajatustensa vallassa.
Kun Winter sitten teki lähtöä, sanoi kuningatar:
"Kuulkaa, mylord, — olen säilyttänyt tämän timanttiristin, jonka sain äidiltäni, ja Pyhän Mikaelin ritarikunnan rintatähden, jonka sain puolisoltani; ne ovat arvoltaan noin viisikymmentätuhatta livreä. Olin vannonut ennen kuolevani nälkään kuin menettäväni nämä kalliit muistot; mutta nyt, kun näistä kahdesta korusta voi olla hyötyä hänelle tai hänen puolustajilleen, täytyy kaikki uhrata tämän toivon tähden. Ottakaa ne, ja jos yritykseenne tarvitaan rahoja, niin myykää ne empimättä, mylord. Mutta jos keksitte keinon niiden säilyttämiseksi, niin muistakaa, että minä katson teidän tehneen minulle suurimman palveluksen, mitä aatelismies voi tehdä kuningattarelleen, ja että minä ja lapseni siunaamme sitä, joka onnellisempina päivinä palauttaa minulle tämän rintatähden ja ristin."
"Madame", vastasi Winter, "teidän majesteettianne palvelee herrasmies. Kiirehdin tallettamaan turvalliseen paikkaan nämä kaksi kalleutta, joita en ottaisi vastaan, jos minulla olisi vielä mitään jäljellä entisestä varallisuudestani; mutta tilukseni on valtio tuominnut takavarikkoon, käteiset ovat käytetyt, ja minunkin on ollut pakko myydä kaikki, mitä minulla oli. Tunnin kuluttua lähden kreivi de la Fèren luo, ja huomenna teidän majesteettinne saa ratkaisevan vastauksen."
Kuningatar ojensi loordi Winterille kätensä, jota tämä kunnioittavasti suuteli, ja sanoi tyttäreensä kääntyen:
"Mylord, teillähän oli tehtävänä tuoda tälle lapselle jotakin hänen isänsä puolesta?"
Winter seisoi ihmeissään; hän ei tiennyt, mitä kuningatar tarkoitti.
Nuori Henriette lähestyi hymyillen ja punastellen ja ojensi otsansa aatelismiehelle.
"Sanokaa isälleni", virkkoi nuori prinsessa, "että olkoon hän kuninkaana tai pakolaisena, voittajana tai voitettuna, rikkaana tai köyhänä, minä olen kuitenkin hänen kuuliainen ja rakastava tyttärensä."
"Siitä olen varma, madame", vastasi Winter, huulillaan koskettaen
Henrietten otsaa.
Sitten hän poistui ja meni saattamattomana avarien, autioitten ja pimeitten huoneiden läpi, pyyhkien kyyneleitä, joita hän ei viisikymmenvuotisenkaan hovielämän terästämänä kyennyt pidättämään, nähdessään tämän ylvään kuningasperheen suuria onnettomuuksia.