NELJÄSKYMMENES LUKU
Mazarin ja madame Henriette
Kardinaali nousi seisaalle ja riensi vastaanottamaan Englannin kuningatarta. Hän tuli tätä vastaan puolivälissä lehteriä, joka oli lähinnä työhuonetta.
Hän osoitti sitä suurempaa kunnioitusta tätä saattueetonta ja loistotonta kuningatarta kohtaan, kun tiesi todella olleensa moitittavan itara ja sydämetön maanpakolaisen kohtelussa.
Mutta rukoilevat voivat antaa kasvoilleen kaikkinaisia ilmeitä: Henrik
IV:n tytär hymyili lähestyessään miestä, jota hän vihasi ja halveksi.
— Kas, — tuumi Mazarin itsekseen, — onpa hän omaksunut herttaisen sävyn! Tuleekohan hän lainaamaan minulta rahaa?
Hän loi levottoman silmäyksen kassakirstunsa kanteen ja käänsi sisäänpäin sormukseensa kiinnitetyn komean timantin loisteellaan kohdistamasta huomiota hänen käteensä, joka muuten oli hyvin valkoinen ja siro. Valitettavasti ei tällä korulla ollut samaa ominaisuutta kuin Gygeksen sormuksella, joka teki omistajansa näkymättömäksi, kun sitä kierrettiin.
Mazarin olisi mielellään ollut näkymättömissä tällä hetkellä, sillä hän arvasi, että madame Henriette tuli pyytämään häneltä jotakin; kun kuningatar, jota hän oli siten kohdellut, näyttäysi katsannoltaan hymyilevänä eikä uhkaavana, silloin tuli hän varmasti anojana.
"Herra kardinaali", lausui korkea vieras, "aioin ensin puhua kälyni, kuningattaren, kanssa asiasta, joka on toimittanut minut luoksenne, mutta tulin ajatelleeksi, että valtiolliset kysymykset oikeastaan kuuluvat miehille."
"Madame", vastasi Mazarin, "olkaa vakuutettu siitä, että teidän majesteettinne hämmennyttää minua näin suuren kunnian osoittamisella."
— Hän on kovin kohtelias, — ajatteli kuningatar; — olisikohan hän arvannut aikomukseni?
Nyt oli tultu kardinaalin työhuoneeseen. Hän pyysi kuningatarta istuutumaan, ja tämän asetuttua hänen lepotuoliinsa virkkoi hän:
"Ilmoittakaa nyt käskynne kaikista palvelijoistanne kunnioittavimmalle."
"Voi, monsieur", vastasi kuningatar, "minä olen vieraantunut käskemisestä ja sen sijaan tottunut rukoilemaan. Tulen tännekin rukoilemaan ja pidän itseäni hyvin onnellisena, jos kuulette minua."
"Minä kuuntelen, madame", sanoi Mazarin.
"Herra kardinaali, kysymys on sodasta, jota kuninkaallinen puolisoni käy kapinallisia alamaisiaan vastaan. Ette kenties tiedä, että Englannissa on kansalaissota puhjennut", jatkoi kuningatar synkästi hymyillen, "ja että tätä sotaa tullaan piakkoin käymään vielä ratkaisevammalla tavalla kuin tähän asti."
"Siitä olen ihan tietämätön, madame", vastasi kardinaali, samalla keveästi kohauttaen olkapäitänsä. "Omat levottomuutemme, surullista kyllä, vaativat niin paljon aikaa ja vaivaa sellaiselta heikolta ja kehnolta ministeriltä kuin minä olen!"
"No niin, herra kardinaali", pitkitti kuningatar, "sanon siis teille, että puolisoni, Kaarlo ensimmäinen, on aikeissa antautua ratkaisevaan taisteluun. Jos siinä tulee häviö" — Mazarin liikahti — "niin, kaikki on otettava lukuun … jos siitä tulee tappio, niin hän haluaa paeta Ranskaan ja elää täällä yksityisenä kansalaisena. Mitä te sanotte tästä ehdotuksesta?"
Kardinaali kuunteli kuningatarta kasvojensa ainoankaan väreen ilmaisematta puhujan sanojen vaikutusta; huulilla leikki yhäti sama petollinen ja huoleton hymyily kuin tavallisesti, ja kuningattaren lopetettua hän lausui maireimmalla äänensoinnullaan:
"Luuletteko siis, madame, että Ranska, niin järkkyneenä ja kuohuvana kuin se on nykyhetkellä, voi soveltua valtaistuimelta syöstyn kuninkaan mukavaksi turvapaikaksi? Kruunu ei nytkään ole kovin taattu Ludvig neljännentoista päässä; miten hän siis voisi kestää kaksinkertaista painoa?"
"Se paino ei ole ollut kovinkaan raskas, ainakaan mitä minuun tulee", keskeytti kuningatar tuskallisesti hymyillen, "ja minä en pyydä, että puolisoni hyväksi tehtäisiin enemmän kuin minunkaan. Huomaattehan siis, että me olemme hyvin vaatimattomia kuninkaallisia henkilöitä, monsieur?"
"Teidän asemanne, madame", kiirehti kardinaali vastaamaan, keskeyttääkseen lyhyeen kaikki aavistamansa selitykset, "teidän asemanne on aivan toinen; Henrik neljännen tytär, tuon suuren, ylvään ja kunniakkaan kuninkaan…"
"Mikä ei kuitenkaan estä teitä epäämästä hänen vävyltään vieraanvaraisuutta, niinkö, monsieur? Teidän tulisi kuitenkin muistaa, että tuo suuri ylväs ja kunniakas kuningas maanpakolaisena, jollaiseksi minunkin puolisoni kenties pian joutuu, kerran pyysi apua Englannilta ja että Englanti auttoi häntä; tosin ei kuningatar Elisabet ollut hänen veljentyttärensä."
"Peccato!" virkahti Mazarin tuon selkeän päätelmän typerryttämänä. "Teidän majesteettinne ei ymmärrä minua; te käsitätte väärin aikeeni, luultavasti syystä että minä tulkitsen ajatuksiani niin kehnosti ranskankielellä."
"Puhukaa siis italiankieltä, monsieur; äitimme, kuningatar Maria dei Medici, opetti meille sitä kieltä, ennen kuin teidän edeltäjänne lähetti hänet maanpakoon kuolemaan. Jos suuri, ylväs ja kunniakas Henrik-kuningas, josta juuri puhuitte, kuulee meitä, niin hän varmaankin suuresti ihmettelee teidän ilmaisemaanne suurta ihailua häntä kohtaan, kun samalla osoitatte niin vähäistä sääliä hänen suvulleen."
Hiki herui suurina pisaroina Mazarinin otsalle.
"Se ihailuni on päinvastoin niin suuri ja todellinen, madame", vastasi Mazarin omaksumatta kuningattaren ehdotusta puhekielen muuttamisesta, "että jos kuningas Kaarlo ensimmäinen, jota Jumala kaikilta onnettomuuksilta varjelkoon, saapuisi Ranskaan, tarjoaisin minä hänelle oman taloni, — mutta voi, se olisi hyvin epävarma turvapaikka! Ihmiset sytyttävät vielä tuleen tämän rakennuksen, niinkuin polttivat marski d'Ancren talon. Concino Concini-parka! Hän ei kuitenkaan halunnut mitään muuta kuin Ranskan parasta."
"Niin, monseigneur, kuten tekin", huomautti kuningatar ivallisesti.
Mazarin ei ollut oivaltavinaan oman lauselmansa kaksimielisyyttä ja säälitteli yhä Concino Concinin kohtaloa.
"Mutta sanokaahan siis, herra kardinaali", virkkoi kuningatar kärsimättömästi, "mitä vastaatte minulle?"
"Madame", huudahti Mazarin yhä enemmän liikuttuneena, "salliiko teidän majesteettinne minun antaa teille neuvon? Tietysti, ennenkuin sitä rohkenen, asetan teidän majesteettinne jalkojen juureen kaikki, mitä teidän majesteettinne voi toivoa minulta."
"Puhukaa, herra kardinaali", vastasi kuningatar; "noin viisaan miehen neuvon täytyy olla hyvä."
"Uskokaa minua, madame, kuninkaan pitää puolustautua viimeiseen asti."
"Sen on hän tehnyt, monsieur, ja kun hän nyt aikoo ryhtyä lopulliseen kamppailuun paljoa vähäisemmin voimin kuin hänen vihollisillaan on käytettävissä, on se todistuksena siitä, että hän ei taivu antautumaan vastarinnatta. Mutta jos hän joutuu tappiolle…?"
"No niin, madame, siinä tapauksessa on neuvonani… Tiedän hyvin, kuinka rohkeata minun on pyrkiä neuvomaan teidän majesteettianne … mutta neuvonani on, että kuninkaan ei sopisi peräytyä valtakunnastaan. Poissaolevat kuninkaat unohtuvat pian; jos hän tulee Ranskaan, niin hänen asiansa on hukassa."
"Mutta", vastasi kuningatar, "jos annatte tämän neuvon ja todellakin tunnette jotakin harrastusta häntä kohtaan, niin lähettäkää hänelle toki hiukan apua — miehiä ja rahaa, sillä minä en voi tehdä enää mitään hänen hyväkseen. Häntä auttaakseni olen myynyt kalleuteni viimeiseen timanttiin asti; tiedätte, ettei minulla enää ole mitään, — tiedätte paremmin kuin kukaan, monsieur. Jos minulla olisi ollut mitään koruja jäljellä, niin olisin niillä ostanut polttopuita, voidakseni nyt kuluneena talvena pitää huonetta lämpimänä itselleni ja tyttärelleni."
"Voi, madame", pahoitteli Mazarin, "teidän majesteettinne ei tiedä, mitä teidän majesteettinne minulta pyytää. Siitä päivästä saakka, jolloin kuninkaan täytyy käyttää vierasta apua päästäkseen jälleen valtaistuimelle, on hän itse tunnustanut, että hänellä ei ole enää mitään apua odotettavana alamaistensa rakkaudelta."
"Asiaan, herra kardinaali", sanoi kuningatar kyllästyneenä seuraamaan kekseliästä valtiomiestä siinä sanojen sokkelossa, johon tämä aina pyrki pujahtamaan, "asiaan! Vastatkaa minulle myöntäen tai kieltäen! Jos kuningas pysyy päätöksessään jäädä Englantiin, niin lähetättekö hänelle silloin hiukan apua? Jos hän tulee Ranskaan, niin suotteko hänelle silloin vieraanvaraisuutta?"
"Madame", vastasi kardinaali mitä suurinta vilpittömyyttä teeskennellen, "toivon saavani teidän majesteettinne vakuutetuksi siitä, kuinka suuresti harrastan asiaanne ja kuinka hartaasti haluan noudattaa toivomuksianne hankkeessa, joka on teille niin rakas; sitten ei teidän majesteettinne toivoakseni epäile intoani teidän palvelemisessanne."
Kuningatar puraisi huultansa ja liikahteli maltittomasti lepotuolissaan.
"No, mitä siis aiotte tehdä?" kysyi hän viimein; "puhukaa!"
"Aion lähteä heti neuvottelemaan kuningattaren kanssa, ja me jätämme asian kiireimmiten parlamentin ratkaistavaksi."
"Jonka kanssa te olette julkisessa kiistassa, eikö niin? Te jätätte Brousselin tehtäväksi asian esittelemisen! Riittää, herra kardinaali, riittää! Minä ymmärrän teidät, tai oikeastaan olen väärässä; vedotkaa tosiaankin parlamenttiin, sillä siltä kuninkaille vihamieliseltä parlamentilta suuren, ylvään ja kunniakkaan Henrik neljännen — suuresti ihailemanne hallitsijan — tytär sai ainoan avun, joka esti häntä talvella menehtymästä nälkään ja viluun."
Näin sanoen kuningatar nousi, ja hänen kasvonsa kuvastivat arvokasta pahastusta.
Kardinaali ojensi häntä kohti ristiinliitetyt kätensä.
"Voi, madame, madame! Hyvä Jumala, kuinka väärin te tulkitsette minua!"
Mutta edes kääntymättä noiden ulkokultaisten kyynelten pusertajaan lähestyi kuningatar Henriette ovea ja avasi sen itse. Hänen ylhäisyytensä lukuisan vartion keskitse, niiden hovilaisten välitse, jotka olivat pyrkimässä kardinaalin puheille, ja luomatta mitään huomiota kuningasvallan komeuden kanssa kilpailevaan loistokkuuteen astui hän nyt eteenpäin ja tarttui erillään seisovan loordi Winterin käteen, — kukistunut kuningatar-poloinen, jolle seurasääntöjen johdosta vielä kaikki kumarsivat, mutta jolla todellisuudessa oli vain yksi ainoa käsivarsi tukenaan!
"Olipa menneeksi", virkkoi Mazarin jäätyään yksikseen, "se oli kiperä juttu; minulla oli vaikea osa näyteltävänä. Mutta minä en ole sanonut mitään toiselle sen enempää kuin toisellekaan. Hm, Cromwell on kovakourainen kuningasvihaaja; surkuttelen hänen ministereitään, jos hän koskaan hankkii itselleen sellaisia. Bernouin!"
Bernouin ilmestyi esille.
"Katsohan, onko se mustanuttuinen keropää nuori mies, jonka äsken toit luokseni, vielä täällä palatsissa."
Bernouin astui ulos. Kardinaali huvitteli hänen poissaollessaan kääntämällä sormuksensa korun ulospäin, hieromalla timanttia kirkkaaksi ja ihailemalla sen hohtoa, ja kun hänen silmissään vielä muuan kyynel hämärsi näköä, pudisti hän päätänsä, tipauttaakseen sen pois.
Bernouin saapui jälleen, mukanaan Comminges, jolla oli päivystysvuoro.
"Monseigneur", ilmoitti Comminges, "kun saatoin sitä nuorta miestä, jota teidän ylhäisyytenne kysyy, lähestyi hän lehterin lasiovea ja silmäili hyvin ihmeissään jotakin esinettä, luultavasti Rafaelin kaunista taulua, joka riippui vastapäätä ovea; sitten hän seisoi kotvasen mietteissään ja astui alas portaita. Olin näkevinäni hänen nousevan harmaan hevosen selkään ja ratsastavan ulos linnanpihalta; mutta eikö monseigneur aio lähteä kuningattaren luo?"
"Mitä varten?"
"Enoni, herra de Guitaut, sanoi minulle äsken, että hänen majesteettinsa on saanut tietoja armeijasta."
"Vai niin, sitten kiirehdinkin hänen puheilleen."
Samassa saapui herra de Villequier juuri kuningattaren puolesta tavoittamaan kardinaalia.
Comminges oli nähnyt aivan oikein; Mordaunt oli tosiaan menetellyt kuten hän oli kertonut. Astuessaan pitkin käytävää suuren lasiovisen lehterin vieritse oli hän huomannut Winterin, joka odotti kuningattaren puhuttelun päättymistä.
Se havainto sai nuoren miehen pysähtymään äkkiä, ei ihailemaan Rafaelin taulua, vaan ikäänkuin jonkun hirveän ilmestyksen kahlitsemana. Hänen silmänsä laajenivat, koko ruumista puistatti väristys. Olisi voinut luulla, että hän tahtoi murtaa lasiseinän, joka eroitti hänet vihollisestaan; sillä jos Comminges olisi nähnyt, kuinka vimmaisesti nuoren miehen katseet suuntautuivat Winteriin, ei hän olisi hetkeäkään epäillyt, että tuo englantilainen oli hänen verivihollisensa.
Mutta hän pidättyi kuitenkin, nähtävästi harkiten paremmin, sillä vaikka hänen ensimmäisenä tunteenaan oli ollut lähteä suoraan loordi Winterin luo, laskeusikin hän verkalleen alas portaita, poistui pää kumarassa palatsista ja nousi satulaan. Hän ohjasi hevosensa Richelieukadun kulmaan ja piti tiukasti silmällä ristikkoporttia, odottaen näkevänsä kuningattaren vaunujen vierivän esille linnanpihalta.
Hänen ei tarvinnutkaan varrota pitkää aikaa, sillä kuningatar viipyi Mazarinin luona tuskin neljännestuntiakaan; mutta sekin tuokio tuntui odottajasta vuosisadalta. Vihdoin jymisi ulos ristikkoportista se raskas koneisto, jota siihen aikaan sanottiin vaunuiksi, ja hevosensa selässä istuen kumartui Winter jälleen vaununoveen päin, haastellakseen hänen majesteettinsa kanssa.
Hevoset saivat juosta ravia Louvreen päin, jonka pihalle vaunut ajoivat. Ennen kuin madame Henriette oli lähtenyt karmeliittiluostarista, oli hän käskenyt tyttärensä odottaa palatsissa, jossa kuningatar oli asunut kauan, muuttaakseen sieltä vain sentähden, että heidän hätänsä oli noissa kullatuissa suojamissa tuntunut hänestä yhä painostavammalta.
Mordaunt seurasi vaunuja. Nähtyään niiden vierivän synkkään holvikäytävään ratsasti hän erään muurin juurelle, joka oli varjossa, ja pysyi siellä hievahtamattomana Jean Goujonin koruveistoksien keskellä kuin ratsumiestä esittävä korkokuva.
Hän odotteli, kuten oli jo tehnyt Palais-Royalin edustalla.