YHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU
Cromwellin kirje
Samalla hetkellä, jolloin madame Henriette lähti karmeliittiluostarista, mennäkseen Palais-Royaliin, laskeutui muuan ratsumies hevosensa selästä tämän kuninkaallisen asunnon portilla ja ilmoitti vartiolle, että hänellä oli tärkeä sanoma kardinaali Mazarinille.
Vaikka kardinaalia usein vaivasi pelko, oli hän kuitenkin vielä useammin neuvojen ja tietojen tarpeessa, joten hänen puheilleen oli helppo päästä. Ensimmäisestä ovesta ei ollut juuri ollenkaan vaikea suoriutua; toinenkin avattiin jokseenkin vähällä, mutta kolmannen ääressä valvoi vartion ja palvelijain lisäksi vielä uskollinen Bernouin, — ja hän oli kerberos, jota ei voitu hellyttää millään sanoilla, ei lumota millään taikasauvalla, vaikka se olisi ollut kultaakin.
Kolmannella ovella täytyi siis antautua suoranaiseen kuulusteluun sen, joka anoi tai vaati puheillepääsyä.
Ratsastaja, joka oli sitonut hevosensa ristikkoporttiin, astui ylös pääportaita ja virkkoi, ulompaan suojamaan asetettuihin kaartilaisiin kääntyen:
"Herra kardinaali Mazarin?"
"Menkää vain", vastasivat kaartilaiset katsahtamattakaan puhujaan, toiset kiintyneinä kortteihinsa, toiset arpanoppiinsa, ja kaikki sitäpaitsi mielellään osoittaen, että heille ei kuulunut lakeijan virka.
Ratsastaja eteni toiseen suojamaan. Sitä vartioitsivat muskettisoturit ja palvelijat.
Vieras uudisti kysymyksensä.
"Onko teillä mitään kirjettä, joka oikeuttaa puheillepääsyyn?" tiedusti muuan palvelija, astuen tulijaa vastaan.
"Kirje on, vaan ei kardinaali Mazarinilta."
"Astukaa sisälle ja kysykää herra Bernouinia", neuvoi palvelija.
Ja hän avasi kolmannen suojanaan oven.
Joko sattumalta tai tavallisella paikallaan ollen oli Bernouin seissyt tämän oven takana ja kuullut kaikki.
"Etsitte minua, monsieur", hän sanoi. "Keneltä tuotte kirjeen hänen ylhäisyydelleen?"
"Kenraali Oliver Cromwellilta", vastasi vieras. "Olkaa hyvä ja ilmoittakaa se nimi hänen ylhäisyydellensä sekä sanokaa minulle sitten, tahtooko hän ottaa minut vastaan vai eikö."
Hän piti yhä sen vakavan ja ylpeän ryhdin, joka oli puritaaneille erikoinen.
Tutkivasti silmäiltyään nuorta miestä kiireestä kantapäähän astui Bernouin kardinaalin työhuoneeseen ja kertoi tälle sanansaattajan tervehdyksen.
"Mies, joka tuo kirjeen Oliver Cromwellilta?" kysyi Mazarin; "mitä lajia miestä se on?"
"Aito englantilainen, monseigneur: tukka vaalea, punertava pikemmin punainen kuin keltainen, sinisenharmaat silmät, kuitenkin enemmän harmaat kuin siniset, — muuten korskea ja jäykkä."
"Pyydä häntä jättämään kirje."
"Monseigneur pyytää saada kirjeen", sanoi Bernouin tullessaan työhuoneesta takaisin eteishuoneeseen.
"Monseigneur ei saa nähdä kirjettä ilman sen tuojaa", vastasi nuori mies; "mutta varmistuaksenne siitä, että todellakin tuon kirjeen, katsokaa tätä!"
Bernouin silmäili sinettiä, ja nähdessään kirjeen tosiaan tulevan kenraali Oliver Cromwellilta oli hän jälleen lähdössä Mazarinin luo.
"Lisätkää", sanoi nuori mies, "että minä en ole tavallinen sanansaattaja, vaan erityinen lähettiläs."
Bernouin meni taas työhuoneeseen, palaten jonkun silmänräpäyksen kuluttua.
"Astukaa sisälle, monsieur", hän sanoi avaten oven.
Mazarin oli tarvinnut kaikkia näitä valmistuksia tointuakseen järkytyksestä, jota tieto tästä kirjeestä oli herättänyt hänen mielessään; mutta niin älykäs kuin hän olikin, yritti hän turhaan aprikoida selville, mikä oli voinut saada Cromwellin asettumaan yhteyteen hänen kanssaan.
Nuori mies näyttäytyi nyt työhuoneen kynnyksellä; hän piteli hattua toisessa kädessään ja kirjettä toisessa.
Mazarin nousi seisaalle.
"Teillä on puoltokirje minulle, monsieur?" hän virkkoi.
"Tässä se on, monseigneur", vastasi nuori mies.
Mazarin otti kirjeen, mursi sen auki ja luki:
Herra Mordaunt, kuuluen käsikirjureihini, jättää tämän esittelykirjeen hänen ylhäisyydelleen kardinaali Mazarinille Pariisissa; hän tuo sitäpaitsi toisen, tuttavallisen kirjeen hänen ylhäisyydelleen.
"Hyvä, herra Mordaunt", virkkoi Mazarin; "antakaa minulle se toinenkin kirje ja istuutukaa."
Nuori mies otti taskustaan toisen kirjeen, ojensi sen kardinaalille ja istuutui.
Kokonaan omiin mietteisiinsä vaipuneena otti kardinaali kirjeen ja käänteli sitä kädessään avaamattomana, samalla kun hän kuitenkin tapansa mukaan alkoi urkkia selvyyttä sanansaattajalta, tehden hänelle kysymyksiä; kokemus olikin saanut hänet vakuutetuksi siitä, että harvojen ihmisten onnistui salata häneltä mitään, kun hän yhtaikaa kuulusteli ja tähysti heitä.
"Te olette hyvin nuori, herra Mordaunt", hän sanoi, "vaikeaan lähettilään ammattiin, jossa toisinaan vanhimmatkin valtiomiehet menestyvät huonosti."
"Olen kolmenkolmatta vanha, monseigneur, mutta teidän ylhäisyytenne erehtyy sanoessanne minua nuoreksi. Olen vanhempi teitä, vaikka minulla ei ole teidän viisauttanne."
"Kuinka niin, monsieur?" kummeksui Mazarin; "en ymmärrä teitä."
"Tahdon sillä lausua, monseigneur, että onnettomuus tekee vuodet kaksinkertaisiksi, ja kaksikymmentä vuotta olen ollut onneton."
"Oi, niin, minä käsitän", vastasi Mazarin; "varallisuuden puute. Te olette köyhä, niinhän?"
Ja itsekseen hän lisäsi:
Nuo englantilaiset kapinoitsijat ovat kaikki kerjäläisiä ja heittiöitä.
"Monseigneur, minun olisi pitänyt joutua kuuden miljoonan omistajaksi, mutta se omaisuus on riistetty minulta."
"Ette siis olekaan kansan miehiä?" kysyi Mazarin ihmetellen.
"Jos käyttäisin arvonimeäni, niin olisin loordi; jos kulkisin sukunimelläni, niin olisitte kuullut erään koko Englannin loistavimpia."
"Mikä siis onkaan nimenne?" tiedusti Mazarin.
"Nimeni on Mordaunt", vastasi nuori mies kumartaen.
Mazarin huomasi, että Cromwellin lähetti tahtoi pysyä tuntemattomana.
Hän vaikeni hetkiseksi, mutta silmäili vierasta tällävälin yhä huomaavaisemmin.
Nuori mies pysyi hievahtamattomana.
"Hiton puritaanit!" jupisi Mazarinin aivan hiljaa; "ne ovat kuin marmoripatsaita."
Sitten hän lisäsi kovaa:
"Mutta teillä on kai ainakin sukulaisia?"
"Kyllä, on yksi, monseigneur."
"Silloin hän varmaan auttaakin teitä?"
"Olen kolmasti käynyt hänen luonaan vetoamassa hänen apuunsa, ja kolmasti on hän antanut palvelijainsa häätää minut ulos."
"Voi, hyvä Jumala, parahin herra Mordaunt", sanoi Mazarin, joka toivoi näennäisellä osanotollaan voivansa houkutella nuoren miehen johonkin ansaan, "hyvä Jumala, kertomuksennehan on peräti liikuttava! Ette siis tunne syntyperäänne?"
"Olen tuntenut sen vasta vähän aikaa."
"Ja sitä ennen…"
"Sitä ennen pidin itseäni hyljättynä lapsena."
"Ette siis ole koskaan nähnyt äitiänne?"
"Kyllä, monseigneur. Lapsuudessani hän tuli kolmasti hoitajattareni luo; viimeisen kerran muistan yhtä elävästi kuin olisi se tapahtunut tänään."
"Teillä on hyvä muisti", jatkoi Mazarin.
"On, monseigneur", vahvisti nuori mies niin kummallisella äänensoinnulla, että kardinaali tunsi kylmiä väreitä selkäpiissään.
"Kuka siis kasvatti teidät?" urkki Mazarin.
"Ranskalainen imettäjätär, joka lähetti minut pois viisivuotiaana, kun ei enää saanut maksua, ja silloin hän ilmoitti minulle sen sukulaisen nimen, josta äitini oli usein puhellut hänelle."
"Mihin sitten jouduitte?"
"Minä itkin ja kerjäsin maanteillä. Viimein otti minut hoivaan muuan pappi Kingstonissa, opetti minulle kalvinilaisuutta, antoi minulle kaikki tiedot, mitä hänellä itselläänkin oli, ja auttoi minua sukututkimuksissani."
"Ja ne tutkimukset…"
"Olivat hyödyttömiä; sattuma paljasti kaikki."
"Te saitte selville, miten äitinne oli käynyt?"
"Sain kuulla, että hänet oli murhannut tuo sukulainen neljän ystävänsä avustamana; mutta jo ennestään tiesin, että kuningas Kaarlo ensimmäinen oli riistänyt minulta aateluuteni ja kaiken perintöni."
"Ahaa, nyt ymmärrän, minkätähden palvelette Cromwellia! Te vihaatte kuningasta."
"Niin, monseigneur, minä vihaan häntä", vastasi nuori mies.
Mazarin näki ihmeekseen sen pirullisen ilmeen, johon nuoren miehen kasvot synkistyivät hänen lausuessaan nuo sanat; niinkuin tavallisia kasvoja värittää veri, sai sappi hänen kasvonsa tummansinisiksi.
"Se oli kamala juttu, herra Mordaunt, ja se tekee minuun syvän vaikutuksen; mutta onneksenne palvelette kaikkivaltiasta miestä. Hän kyllä auttaa teitä tutkimuksissanne. Meillä on niin monia keinoja tiedonhankinnassa, meillä korkeassa asemassa olevilla."
"Monseigneur, hyvärotuiselle koiralle tarvitsee vain näyttää jäljet, jotta hän pian etsii esille saaliin."
"Mutta mitä mainitsemaanne sukulaiseen tulee, niin tahdotteko, että puhuttelen häntä?" kysyi Mazarin, joka halusi saada Cromwellin ympäristöstä ystävän.
"Kiitos, monseigneur, puhuttelen häntä kyllä itse."
"Mutta sanoittehan, että hän kohteli teitä pahoin?"
"Kyllä hän kohtelee minua paremmin ensi kerralla tavatessamme."
"Teillä on siis joku keino hänen hellyttämisekseen?"
"Minulla on keino hänen peloittamisekseen."
Mazarin tähysteli yhä tiukemmin nuorta miestä, mutta kun tämän silmistä leimahti salama, painoi hän alas päänsä, ja ikäänkuin tuntien tukalaksi pitkittää tuollaista keskustelua hän avasi Cromwellin kirjeen.
Vähitellen kävivät nuoren miehen silmät yhtä himmeiksi ja lasittuneiksi kuin tavallista, ja hän vaipui syviin mietteisiin. Silmättyään kirjeen ensimmäiset rivit yritti Mazarin syrjäkatseella saada selville, eikö Mordaunt vakoillut hänen kasvojaan, mutta havaitessaan vieraansa välinpitämättömyyden hän virkkoi itsekseen, huomaamattomasti kohauttaen olkapäitänsä:
— Kyllä kannattaa jättää asiansa hoidettavaksi henkilöille, jotka samalla kertaa pitävät huolta omistaan! Katsokaamme, mitä tämä kirje sisältää.
Me julkaisemme sen kirjaimellisesti:
Hänen ylhäisyydelleen monseigneur kardinaali Mazarinille.
Olen halunnut tutustua teidän mielipiteisiinne Englannin nykyisistä oloista, monseigneur. Molemmat valtakunnat ovat niin likekkäin, että Ranska luonnollisesti pitää silmällä meidän asemaamme niinkuin mekin puolestamme Ranskan. Melkein kaikki englantilaiset ovat yhtyneet taistelemaan Kaarlo-kuninkaan ja hänen kannattajiensa hirmuvaltaa vastaan. Yleisen luottamuksen asettamana tämän liikkeen etunenään osaankin paremmin kuin kukaan arvostella sen luonnetta ja seurauksia. Nykyhetkellä varustaudun taisteluun ja pakotan Kaarlo-kuninkaan ratkaisevaan voimien koetukseen. Minä voitan siinä, sillä kansan toivo ja Herran henki tukevat minua. Tämän taistelun menetettyään ei kuninkaalla ole enää mitään apulähteitä Englannissa tai Skotlannissa, ja jollei hän joudu vangiksi tai menetä henkeään, yrittää hän tulla Ranskaan pestaamaan sotureita ja uudestaan hankkimaan aseita ja rahoja. Ranska on jo ottanut vastaan kuningatar Henrietten ja — luultavasti tahtomattaan — pitänyt vireillä kansalaissodan liekkejä isänmaassani; mutta madame Henriette on ranskalaisen kuninkaan tytär, ja Ranskalla oli vieraanvaraisuuden velvollisuus häntä kohtaan. Mutta toisin on Kaarlo-kuninkaan laita. Jos Ranska vastaanottaisi hänet ja kannattaisi häntä, paheksuisi se siten avoimesti Englannin kansan menettelyä ja vahingoittaisi siinä määrin Englantia, — olletikin sitä hallitusta, jonka se aikoo itselleen antaa, — että sellainen tapaus olisi samaa kuin julkisten vihollisuuksien aloittaminen.
Hyvin rauhattomana kirjeen saamasta käänteestä keskeytti Mazarin jälleen lukemisensa ja silmäili vaivihkaa nuorta miestä.
Tämä on yhä vaipunut syvään aprikoimiseensa.
Mazarin pitkitti lukemistansa.
On senvuoksi perin tärkeätä, monseigneur, minun saada tietää, mitä minun tulee ajatella Ranskan aikeista. Molempien valtakuntain edut ovat vastakkaisiin suuntiinkin johdettuina kuitenkin lähempänä toisiaan kuin luulisi. Englanti tarvitsee sisäistä rauhaa voidakseen täydentää kuninkaansa karkoittamisen; Ranska tarvitsee tätä rauhaa voidakseen lujittaa nuoren hallitsijansa valtaistuimen. Te tarvitsette yhtä kipeästi kuin mekin tätä sisäistä tyventä, jonka me hallituksemme voimakkuuden johdosta jo olemmekin saavuttamaisillamme.
Kiistanne parlamentin kanssa, meluisat riitanne prinssien kanssa, jotka tänään taistelevat puolestanne ja huomenna vastaanne, kansan uppiniskaisuus, jota johtelee koadjutori, presidentti Blancmesnil ja parlamenttineuvos Broussel, — sanalla sanoen valtioruumiin kaikissa osissa kuohuva epäjärjestys ehdottomasti saanee teidät levottomasti ajattelemaan ulkomaisen sodan mahdollisuutta, sillä uusien aatteiden voiman elvyttämä ja innostama Englanti liittoutuisi silloin Espanjan kanssa, joka jo tavoittelee tätä yhtymistä. Tuntien teidän varovaisuutenne, monseigneur, ja sen kokonaan henkilöllisen aseman, johon tapaukset ovat nykyisin toimittaneet teidät, olen siis arvellut, että te mieluummin tahtoisitte vahvistaa valtaanne Ranskassa ja antaa Englannin uuden hallituksen edistyä häiritsemättömästi ladullaan. Tämä puolueettomuus edellyttää vain, että Kaarlo-kuningas torjutaan Ranskan alueelta ja että tätä maallenne vento vierasta hallitsijaa ei auteta aseilla, rahoilla tai miehillä.
Kirjeeni on siten aivan tuttavallinen, joten lähetänkin sen tuojaksi miehen, jolla on erityinen luottamukseni; aiheen siihen voi teidän ylhäisyytenne helposti käsittää, ja vastauksesta riippuu, mihin toimenpiteisiin saatan katsoa tarpeelliseksi ryhtyä. Oliver Cromwell on arvellut, että järkisyyt helpommin saavuttaisivat ymmärrystä Mazarinin kaltaisen älykkään miehen punnitsemina kuin tosin terävyydestään ihaillulle, mutta syntyperän ja jumalallisen vallan ennakkoluulojen liiaksi hallitsemalle kuningattarelle esitettyinä.
Hyvästi, monseigneur! Ellen neljäntoista päivän kuluessa saa vastausta, niin katson kirjeeni joutuneen hukkateille.
Oliver Cromwell.
"Herra Mordaunt", sanoi kardinaali korottaen ääntänsä ikäänkuin havahduttaakseen mietiskelijän, "vastaukseni tulee sitä tyydyttävämpi kenraali Cromwellille, mitä varmempi voin olla siitä, että kukaan ei saa tietää kirjoittaneeni hänelle. Lähtekää senvuoksi Boulogne-sur-Meriin, odottakaa vastaustani ja luvatkaa matkustaa jo huomenna varhain."
"Sen lupaan, monseigneur", vastasi Mordaunt; "mutta montako päivää antaa teidän ylhäisyytenne minun varrota vastausta?"
"Jollette saa sitä kymmenen päivän kuluessa, niin voitte lähteä matkallenne."
Mordaunt kumarsi.
"Siinä ei ole kuitenkaan vielä kaikki, monsieur", jatkoi Mazarin.
"Yksityiset asianne ovat herättäneet minussa suurta myötätuntoa; herra
Cromwellin kirjekin antaa minulle edullisen käsityksen teistä
lähettiläänä. Kysyn teiltä vielä kerran: mitä voin tehdä hyväksenne?"
Mordaunt mietti tuokion, ja ilmeisesti epäröityään aikoi hän juuri avata suunsa puhuakseen, kun Bernouin astui kiivaasti sisälle, kumartui kardinaalin korvan lähelle ja virkkoi hänelle hiljaa:
"Monseigneur, kuningatar Henriette saapui juuri nyt Palais-Royaliin erään englantilaisen ylimyksen saattamana."
Mazarin hätkähti tuolillaan; nuori mies huomasi sen, ja se havainto pidätti luottamuksen, jota hän nähtävästi aikoi osoittaa kardinaalille.
"Monsieur", sanoi kardinaali, "kuulittehan mitä sanoin? Valitsin Boulognen siinä käsityksessä, että kaikki Ranskan kaupungit soveltuvat oleskeluunne yhtä hyvin. Jos pidätte jotakin muuta kaupunkia mukavampana, niin mainitkaa se; mutta te oivallatte kyllä, että minä kaikenlaisten vaikutusten saartamana, joita kykenen karttelemaan ainoastaan mitä suurimmalla varovaisuudella, haluan kaikilta salata oleskelunne Pariisissa."
"Minä matkustan, monsieur", vastasi Mordaunt lähestyen samaa ovea, josta oli tullutkin.
"Ei, minä pyydän, ei sitä tietä!" pidätti kardinaali vilkkaasti; "olkaa hyvä ja menkää tuon käytävän kautta, josta sitten tulette eteiseen. En tahdo kenenkään näkevän lähtöänne; keskustelumme tulee pysyä salassa."
Mordaunt seurasi Bernouinia, joka vei hänet läheiseen suojamaan ja jätti hänet palvelijan haltuun osoittaen hänelle, mistä ovesta hänen oli mentävä ulos.
Sitten hän palasi kiireesti herransa luo, viedäkseen hänen puheilleen kuningatar Henrietten, joka jo asteli lasiovisen lehterin yli.