KUUDESNELJÄTTÄ LUKU
Taistelun aatto
Raoulin herätti synkistä mietteistä isäntä, astuen hätäisesti huoneeseen, missä vasta kertomamme kohtaus oli tapahtunut, ja huutaen: "Espanjalaiset, espanjalaiset!"
Se hälytys oli kyllin tärkeä, häätääkseen kaikki muut ajatukset niiden tieltä, joilla oli yhteyttä sen kanssa. Nuoret miehet kysyivät lähempiä tietoja ja saivat kuulla, että vihollinen oli tosiaan tulossa Houdinin ja Béthunen kautta.
Herra d'Arminges antoi käskyn laittaa lähtövalmiiksi hevoset, joita parhaillaan ruokittiin. Sillävälin nuorukaiset nousivat talon korkeimmalla sijaitseviin ikkunoihin, joista oli laaja näköala, ja näkivät Marsinin ja Lensin taholta tosiaan vilahtelevan suuren joukon jalka- ja ratsuväkeä. Tällä kertaa ei siellä liikkunut sissijoukkue, vaan kokonainen armeija.
Ei siis voinut asettua muulle kannalle kuin noudattaa herra d'Armingesin viisasta neuvoa ja peräytyä.
Nuoret miehet astuivat nopeasti alas. Herra d'Arminges istui jo satulassa. Olivain piteli nuorten herrain hevosia, ja kreivi de Guichen lakeijat vartioitsivat tarkoin espanjalaista vankia, joka istui häntä varten ostetulla ratsulla. Varmuuden vuoksi oli häneltä sidottu kädet.
Pikku joukko lähti ravia Cambriniin päin, missä prinssin toivottiin olevan tavattavissa. Mutta hän ei ollut oleksinut siellä edellisestä illasta saakka, vaan vetäytynyt takaisin la Basséen tienoolle, syystä että väärä tieto oli ilmoittanut vihollisen aikovan mennä Lys-virran yli Estairen kohdalta.
Tämän ilmoituksen harhaannuttamana oli prinssi antanut joukkojensa marssia Béthunesta ja keskittänyt koko voimansa Vieille-Chapellen ja la Venthien välille. Käytyään marski de Grammontin kanssa tarkastamassa koko rintamaa oli hänen korkeutensa vastikään palannut ja istuutunut pöytään, kysellen upseereilta, jotka olivat saaneet sijan hänen vieressään, missä määrin kukin oli onnistunut heille uskotuissa tiedusteluissa; mutta kellään ei ollut mitään varmoja uutisia kerrottavana. Vihollisarmeija oli ollut kaksi vuorokautta kadoksissa, ja sitä ei tuntunut enää olevankaan.
Vihollisarmeija ei ole koskaan niin likellä ja niin vaarallinen kuin tyyten kadottuansa. Prinssi oli senvuoksi vastoin tapaansa tyytymätön ja huolestunut, kun muuan päivystäjäupseeri astui sisälle ja ilmoitti marski de Grammontille, että joku halusi puhutella häntä.
Grammontin herttua sai katseella prinssin luvan ja lähti ulos.
Prinssi tähysti hänen jälkeensä, ja hänen silmänsä suuntautuivat herkeämättä oveen. Kukaan ei rohjennut virkkaa mitään, peläten häiritsevänsä hänen mietiskelyään.
Äkkiä kuului kumeata jymyä; prinssi nousi heti seisaalle ja ojensi kätensä sille suunnalle, mistä ääni kuului. Se kaiku oli hänelle varsin tuttu; se oli kanuunain pauketta.
Kaikki nousivat ylös kuten hänkin.
Samassa avautui ovi.
"Monseigneur", sanoi marski de Grammont säihkyvin silmin, "salliiko teidän korkeutenne, että poikani, kreivi de Guiche ja hänen matkakumppaninsa, varakreivi de Bragelonne, saapuvat antamaan tietoja vihollisesta, jota me turhaan etsimme, ja jonka he ovat keksineet?"
"Mitä", huudahti prinssi vilkkaasti, "sallinko muka! En ainoastaan salli, vaan haluankin. Tulkoot he sisälle."
Marski toi huoneeseen molemmat nuoret miehet, jotka nyt seisoivat prinssin edessä.
"Puhukaa, messieurs", kehoitti prinssi tervehtien heitä, "puhukaa ensin; sitten suoriudumme kohteliaisuuksista. Tärkeintä meille kaikille on nyt saada tietää, missä vihollinen oleksii ja mitä se puuhailee."
Kreivi de Guichen oli luonnollisesti esiinnyttävä puhujana; hän ei ainoastaan ollut matkakumppaniansa vanhempi, vaan hänet oli sitäpaitsi jo isänsä esitellyt prinssille. Hän muuten tunsikin jo pitkältä ajalta prinssin, jonka Raoul nyt näki ensi kertaa.
Hän kertoi siis prinssille, mitä he olivat nähneet Mazingarben majatalossa.
Sillaikaa katseli Raoul nuorta sotapäällikköä, joka jo oli tullut peräti kuuluisaksi Rocroyn, Freiburgin ja Nördlingenin taisteluista.
Bourbonin Ludvig, prinssi de Condé, jolla isänsä Henrikin kuoltua oli lyhyyden vuoksi ja sen ajan tavan mukaan puhuttelunimityksenään monsieur le prince, oli tuskin kuuden- tai seitsemänkolmatta ikäinen nuori mies. Hänellä oli kotkan katse, a gl'occhi grifani, kuten Dante sanoo, kyömynenä, pitkä kiemuroiksi valuva tukka, keskimittainen, mutta sorea vartalo. Hänessä yhtyivät suuren soturin kaikki ominaisuudet, nimittäin salamannopea tajunta, rivakka päättäväisyys ja uskomaton miehuus. Se ei kuitenkaan estänyt, että hän oli myöskin loistelias ja nerokas mies. Paitsi sitä mullistusta, jonka hän oli toimeenpanemillansa uusilla menetelmillä saanut aikaan sotataidossa, oli hän tuottanut kumouksen Pariisissakin nuorten hoviherrain joukossa, joiden luonnollisena johtajana hän oli; näillä oli nimityksenään petitsmaitres eroitukseksi vanhan hovin teikareista, joiden esikuvina olivat olleet Bassompierre, Bellegarde ja Angoulêmen herttua.
Heti ensimmäisistä kreivi de Guichen virkkamista sanoista ja äskeisen kanuunanjyskeen suunnasta oivalsi prinssi kaikki. Vihollinen oli ilmeisesti tullut Lys-virran yli Saint-Venantin luona ja marssi nyt Lensiä kohti, varmaankin vallatakseen tämän kaupungin ja katkaistakseen ranskalaiselta armeijalta tien Ranskaan. Ne kanuunat, joiden jymy toisinaan vaimensi muiden jyskeen, olivat järeitä pitkapiippuisia, jotka vastasivat espanjalaiseen ja lotringilaiseen tykkituleen.
Mutta kuinka voimakas oli tuo joukko? Oliko se vihollisen huomiota hairahduttamaan lähetetty osasto vai ryntäsikö siellä kokonainen armeija?
Tämä oli prinssin viimeisenä kysymyksenä, ja siihen oli de Guichen mahdoton vastata.
Kun se kuitenkin oli tärkein, olisi prinssi erityisesti juuri siitä halunnut täsmällisen selvityksen.
Raoul tukahdutti silloin sen luonnollisen ujostelun tunteen, joka häntä väkisinkin valtasi prinssin edessä, ja virkkoi lähestyen häntä:
"Salliiko monseigneur, että minä tässä asiassa rohkenen virkkaa muutamia sanoja, jotka kenties voisivat auttaa teitä pulasta?"
Prinssi kääntyi katsomaan ja näytti yhdellä ainoalla silmäyksellä käsittävän nuoren puhuttelijansa koko olemuksen; hän hymyili havaitessaan tämän tuskin viisitoistavuotiaaksi nuorukaiseksi.
"Kyllä, monsieur, puhukaa vain", hän vastasi yrittäen lieventää jämeätä ja terävää ääntänsä, ikäänkuin olisi tällä kertaa puhunut naiselle.
"Monseigneur", ehdotti Raoul punastuen, "voisi kuulustaa espanjalaista vankia."
"Mitä! Oletteko te saaneet espanjalaisen vangiksi?" huudahti prinssi.
"Olemme, monseigneur."
"Se on totta!" virkahti de Guiche; "sen unohdin."
"Se on varsin luonnollista, sillä kreivi hänet vangitsikin", huomautti
Raoul hymyillen.
Vanha marski kääntyi varakreiviin kiitollisena tästä pojalleen suodusta ylistyksestä, prinssin huudahtaessa:
"Nuori mies on oikeassa; tuotakoon vanki tänne."
Sillävälin vei prinssi de Guichen syrjään ja kysyi häneltä, millä tavoin vanki oli saatu ja kuka tuo nuori mies oli.
"Monsieur", lausui prinssi jälleen kääntyen Raouliin, "minä tiedän, että teillä on kirje sisareltani, madame de Longuevilleltä; mutta huomaankin teidän mieluummin tahtoneen suositella itseänne antamalla minulle hyvän neuvon."
"Monseigneur", vastasi Raoul punastuen, "en tahtonut keskeyttää teidän korkeuttanne, ollessanne niin tärkeässä keskustelussa kreivin kanssa. Mutta tässä on kirje."
"Hyvä", virkkoi prinssi, "sen voitte jättää minulle sittemmin. Tuossa tulee vanki; käykäämme käsiksi tärkeimpään."
Samassa tuotiinkin huoneeseen vanki. Hän oli niitä vielä tähän aikaan käytettyjä palkkasotureita, jotka möivät verensä ostajille ja kuluttivat koko ikänsä sotaharjoituksiin ja rosvouksiin. Kiinni jouduttuaan hän ei ollut hiiskunut sanaakaan; siksipä ei edes tiedetty, mihin kansallisuuteen hän kuului.
Prinssi katseli häntä peräti epäluuloisesti.
"Mikä sinä olet miehiäsi?" hän kysyi.
Vanki vastasi joitakuita sanoja vieraalla kielellä.
"Vai niin, hän kuulostaa espanjalaiselta. Puhutteko te espanjankieltä, de Grammont?"
"Hyvin vähän, monseigneur",
"Ja minä en ollenkaan", ilmoitti prinssi nauraen. "Messieurs", hän lisäsi ympäristöönsä kääntyen, "onko joukossanne ketään, joka puhuu espanjankieltä ja tahtoo palvella tulkkinani?"
"Kyllä, monseigneur", vastasi Raoul.
"Kas, te puhutte espanjaa?"
"Luullakseni sen verran, että kykenen tässä tilaisuudessa täyttämään teidän korkeutenne käskyn."
Kaiken aikaa oli vanki seissyt aivan hievahtamattomana, ikäänkuin hän ei olisi vähääkään käsittänyt, mistä oli kysymys.
"Monseigneur tiedustaa kansallisuuttanne", virkkoi nuori mies mitä puhtaimmalla kastilialaisella murteella.
"Ich bin ein deutscher"_, vastasi vanki.
"Mitä hittoa hän lasketteleekaan?" kummeksui prinssi; "mitä uutta mongerrusta se on?"
"Hän sanoo olevansa saksalainen, monseigneur", selitti Raoul, "mutta sitä epäilen, sillä hän ei äännä oikein."
"Puhutte siis saksaakin?" kysyi prinssi.
"Kyllä, monseigneur", vastasi Raoul.
"Sen verran, että voitte tutkia häntä sillä kielellä?"
"Kyllä, monseigneur."
"No, kuulustakaa häntä siis."
Raoul aloitti kuulustelun, mutta hänen oletuksensa osoittausi pian oikeaksi. Vanki ei kuullut tai ollut kuulevinaan, mitä Raoul hänelle sanoi; hänkään puolestaan ei kyennyt oikein ymmärtämään vangin vastauksia, joissa flaamilainen ja elsassilainen murre sekaantuivat toisiinsa.
Vaikka vanki kaikin mokomin yritti kiemurrella erilleen kunnollisesta kuulustelusta, keksi Raoul kuitenkin hänen kansallisuutensa.
"Non siete spagnuolo", hän väitti, "non siete tedesco, siete italiano."
Vanki säpsähti ja puri huultansa.
"Hei, tuon minä ymmärrän varsin hyvin", tokaisi Condén prinssi, "ja koska hän on italialainen, niin pitkitänkin kuulustelua itse. Kiitoksia, herra varakreivi", jatkoi prinssi nauraen; "nimitän teidät tästä hetkestä alkaen tulkikseni."
Mutta vanki oli yhtä vähän halukas vastaamaan italiaksi kuin muillakaan kielillä; hänen ainoana tarkoituksenaan oli vältellä kysymyksiä. Niinpä hän ei tiennytkään mitään, ei vihollisen voimakkuutta, päälliköiden nimiä tai armeijan aikeita.
"Vai niin", virkkoi prinssi, joka oivalsi tuon tietämättömyyden aiheen; "mies siepattiin kiinni rosvouksesta ja murhasta, hän olisi voinut pelastaa henkensä, jos olisi puhunut. Hän ei tahdo; viekää hänet pois ja ampukaa."
Vanki kalpeni. Ne kaksi sotamiestä, jotka olivat tuoneet hänet sisälle, tarttuivat häntä kumpaiseenkin käsivarteen ja taluttivat häntä ovelle päin. Prinssi kääntyi marski de Grammontiin ja näytti jo unohtaneen antamansa määräyksen.
Kynnykselle tultuaan vanki seisahtui. Ohjeitansa sokeasti tottelevat sotamiehet tahtoivat pakottaa hänet astumaan eteenpäin.
"Malttakaa!" sanoi vanki ranskaksi, "olen valmis puhumaan, monseigneur."
"Kas, kas", nauroi prinssi, "arvasinhan joutuvamme siihen. Tiedän ihmeellisen keinon kielten kirvoittamiseen; käyttäkää tekin sitä, messieurs, kun teille vuorostanne tulee päällikkyys."
"Mutta sillä ehdolla", pitkitti vanki, "että teidän korkeutenne vannoo säästävänsä henkeni."
"Siitä annan aatelismiehen sanan", vakuutti prinssi.
"Kysykää minulta siis, monseigneur."
"Missä meni armeija Lysin yli?"
"Saint-Venantin ja Airen välillä."
"Kuka johtaa sitä?"
"Kreivi Fuonsaldagna, kenraali Beck ja itse arkkiherttua."
"Kuinka suuri se on?"
"Siihen kuuluu kahdeksantoistatuhatta miestä ja kuusineljättä kanuunaa."
"Minne se marssii?"
"Lensiin."
"Kuuletteko sitä, messieurs?" virkkoi prinssi voitonriemuisesti kääntyen marski de Grammontiin ja toisiin upseereihin.
"Kyllä, monseigneur", vastasi marski; "te olitte arvannut kaikki, mitä oli ihmisjärjen oivallettavissa."
"Kutsukaa tänne Le Plessis, Bellièvre, Villequier ja d'Erlac", käski prinssi. "Kutsukaa tänne kaikki joukot, mitä on Lysin tällä puolella, jotta ne pysyttelevät ensi yön lähtövalmiina; luultavasti hyökkäämme vihollisen kimppuun huomenna."
"Mutta, monseigneur", huomautti marski de Grammont, "muistakaa, että jos yhdistäisimmekin koko käytettävissä olevan voimamme, on meillä kuitenkaan tuskin kolmeatoistatuhatta miestä."
"Herra marski", vastasi prinssi, ja hänen silmissään välähti se ihailtava katse, jollainen oli ainoastaan hänellä, "juuri pienillä armeijoilla voitetaan usein suuria taisteluita."
Sitten hän kääntyi vankiin.
"Viekää pois tuo mies ja vartioitkaa häntä tarkoin. Hänen henkensä riippuu niistä tiedoista, joita hän on meille antanut. Jos ne ovat tosia, niin hän pääsee vapaaksi; jos hän valehteli, niin hänet ammutaan."
Vanki korjattiin talteen.
"Kreivi de Guiche", pitkitti prinssi, "siitä on pitkä aika, kun tapasitte isänne; jääkää hänen luokseen. Monsieur", hän jatkoi Raouliin kääntyen, "ellette ole kovin väsyksissä, niin seuratkaa minua."
"Maailman ääriin asti, monseigneur", huudahti Raoul; hän tunsi sokeata kiintymystä nuoreen kenraaliin, joka hänestä näytti täydellisesti ansainneen loistavan maineensa.
Prinssi hymyili; hän halveksi imartelijoita, mutta piti hehkuvaa innostusta suuressa arvossa.
"Hyvä on, monsieur", hän virkkoi; "te olette taitava neuvonantaja, sen olemme jo nähneet; huomenna saamme tarkastaa, miten käyttäydytte ottelussa."
"Entä minä, monseigneur", kysyi marski, "mitä on minun tehtävä?"
"Jääkää tänne vastaanottamaan joukkoja. Joko palaan itse noutamaan ne tai lähetän pikaviestin, jotta te tuotte ne luokseni. Saattueekseni en tarvitse enempää kuin kaksikymmentä kaartilaista vantterain ratsujen selässä."
"Se on kovin vähän", huomautti marski.
"Se riittää", vakuutti prinssi. "Onko teillä hyvä hevonen, herra de
Bragelonne?"
"Hevoseni surmattiin aamulla, monseigneur, ja toistaiseksi käytän palvelijani ratsua."
"Pyytäkää ja valitkaa itse tallistani hevonen, joka soveltuu teille. Ei mitään väärää kainoutta! Ottakaa se, josta pidätte parhaiten. Joudutte kenties tänä iltana tarvitsemaan sitä, varmasti ainakin huomenna."
Raoul ei odottanut toista käskyä; hän tiesi, että esimiehiä ja etenkin prinssejä kohtaan ollaan parhaiten säädyllisiä, jos totellaan heti ja vastaan väittämättä. Hän meni senvuoksi alas talliin, valitsi andalusialaisen hiirakon, satuloitsi ja suitsitti sen itse, sillä Atos oli varoittanut häntä uskomasta vaaran hetkinä noita tärkeitä hommia kellekään muulle. Sitten hän palasi prinssin luo, joka samassa nousi ratsaille.
"Nyt, monsieur", hän virkkoi Raoulille, "jättänette minulle tuomanne kirjeen."
Raoul ojensi prinssille lähetyksensä.
"Pysytelkää ihan lähelläni, monsieur", käski prinssi.
Hän iski molemmat kannukset hevosensa kupeisiin, kiinnitti ohjakset satulanuppiin, kuten hänellä oli tapana silloin kun tahtoi pitää kätensä vapaina, mursi auki madame de Longuevillen kirjeen ja nelisti pitkin tietä Lensiin päin. Häntä saattoi Raoul ja pikku vartioväki, samalla kun ne lähetit, joiden piti kutsua koolle joukot, karauttivat eri suunnille.
Prinssi luki ratsastaessaan.
"Monsieur", hän sanoi tuokion kuluttua, "teistä puhutaan hyvin suotuisasti. Minun on vain sanottava teille, että vähäisen näkemäni ja kuulemani jälkeen ajattelen teistä vielä suotuisammin kuin kirjeessä lausutaan."
Raoul kumarsi.
Mitä lähemmäksi pikku joukkue pääsi Lensiä, sitä selvemmin kumahtelivat kanuunat. Prinssin katse tähtäsi jymyä kohti kiinteästi kuin petolinnun. Olisi luullut hänen kykenevän lävistämään silmäyksellään ne puitten esiriput, jotka levisivät hänen edessään näköpiiriä rajoittamassa.
Prinssin sieraimet laajenivat kuin hän olisi kaivannut ruudinsavun hengittämistä, ja hän huohotti kuin hevosensa.
Vihdoin kuuluivat kanuunanlaukaukset niin likeltä, että he ilmeisesti eivät voineet olla etäämpänä kuin lieuen päässä taistelukentältä. Tien käänteestä ilmestyikin näkyviin pieni Aunayn kylä.
Talonpojat olivat joutuneet suunnattomaan sekasortoon. Espanjalaisten julmuudesta levinnyt huhu oli herättänyt yleistä kauhua. Naiset olivat jo paenneet Vitryn taholle; vain joitakuita miehiä oli jäljellä.
Prinssin nähdessään ryntäsivät he esille; muuan tunsi hänet.
"Voi, monseigneur", hän sanoi, "tuletteko karkoittamaan pois kaikki nuo kurjat espanjalaiset ja lotringilaiset rosvot?"
"Tulen", vastasi prinssi, "jos sinä rupeat oppaakseni."
"Mielelläni, monseigneur; minne tahtoo teidän korkeutenne minua näyttämään teille tietä?"
"Jollekulle ylänteelle, mistä voin nähdä Lensin ympäristöineen."
"Sepä onkin sitten helposti tehty."
"Voinhan luottaa sinuun — olethan kunnon ranskalainen?"
"Olen vanha Rocroyn soturi, monseigneur."
"Kas tuossa", sanoi prinssi ojentaen hänelle kukkaronsa, "tuossa
Rocroyn tähden. Tahdotko nyt hevosen vai tuletko mieluummin kävellen?"
"Kävellen, monsieur, kävellen, — olen aina palvellut jalkaväessä. Aion muuten viedä teidän korkeutenne sellaisia teitä myöten, missä on pakostakin laskeuduttava ratsailta."
"Tulehan siis", sanoi prinssi, "älkäämme hukatko aikaa."
Talonpoika juoksi prinssin hevosen edellä; sadan askeleen päässä kylästä hän poikkesi kapealle tielle, joka johti kauniiseen laaksoon. Puolen lieuen verran pitkitettiin ratsastusta metsän halki, ja kanuunat jymisivät niin lähellä, että jokaisen laukauksen pamahtaessa odotti kuulevansa kuulan viuhuvan. Vihdoin tultiin polulle, joka vei tieltä suoraan ylös vuoren rinnettä. Talonpoika poikkesi polulle ja pyysi prinssiä mukaan. Tämä hyppäsi maahan, käskien Raoulin ja erään ajutanttinsa tehdä samaten; muiden piti odottaa hänen määräyksiään, ollen varuillaan ja pitäen tarkoin silmällä ympäristöä. Sitten hän alkoi kavuta ylös polkua.
Kymmenen minuutin kuluttua saavuttiin vanhan linnan raunioille; nämä sijaitsivat huipulla, mistä oli laaja näköala yli tienoon. Tuskin neljänneslieuen päässä näkyi Lens, sortumaisillaan, ja kaupungin edustalla koko vihollisarmeija.
Yhdellä ainoalla silmäyksellä käsitti prinssi koko aseman, joka levittäysi hänen katseilleen Lensistä Vimyyn asti. Silmänräpäyksessä laati hän päässään koko suunnitelman taistelua varten, joka seuraavana päivänä toistamiseen pelasti vihollisten maahanryntäykseltä Ranskan. Hän otti lyijykynän, repäisi lehden muistikirjastaan ja kirjoitti:
Hyvä marski!
Tunnin kuluttua on Lens vihollisen hallussa. Tulkaa yhtymään minuun ja tuokaa mukananne koko armeija. Menen Vendiniin, järjestääkseni sen kuntoon. Huomenna valloitamme takaisin Lensin ja hajoitamme vihollisen.
Sitten hän sanoi Raouliin kääntyen:
"Kiirehtikää, monsieur, ratsastakaa täyttä vauhtia viemään tämä herra de Grammontille."
Raoul kumarsi, otti kirjeen, riensi alas rinnettä, hyppäsi ratsunsa selkään ja karautti taipaleelle.
Neljännestunnin kuluttua hän oli marskin luona.
Osa joukkoja oli jo saapunut, toisia odotettiin joka hetki. Marski de Grammont asettui kaikkien käytettävissään olevien jalkaväki- ja ratsujoukkojen etunenään sekä suuntasi kulkunsa Vendiniin, jätettyään Châtillonin herttuan odottamaan loppuja osastoja ja tulemaan niiden kanssa perästäpäin.
Koko tykkiväestö oli valmiina heti lähtemään liikkeelle, joten se aloittikin marssin.
Kello oli seitsemän illalla, kun marski saapui määräpaikalle, missä prinssi häntä odotti. Kuten tämä oli ennakolta oivaltanut, oli Lens melkein heti Raoulin lähdettyä joutunut vihollisen valtaan. Kanuunatulen taukoaminen olikin muuten ilmoittanut tämän tapauksen kaikille.
Varrottiin yötä. Pimeän lisääntyessä saapuivat vähitellen prinssin kutsumat joukot. Niitä oli kielletty pärryttämästä rumpujaan tai toitottamasta torviaan.
Kello yhdeksältä alkoi täysi yö. Kuitenkin valaisi tasankoa vielä hämärän häivä. Lähdettiin hiljaa liikkeelle, ja prinssi johti kolonnaa.
Aunayn toiselle puolelle tultuaan sai armeija näkyviinsä Lensin. Pari kolme taloa paloi, ja soturien korviin tunkeusi kumeata kohua, joka ilmaisi väkirynnäköllä vallatun kaupungin kuolonvoihketta.
Prinssi osoitti kullekin paikan. Marski de Grammontin piti komentaa vasenta siipeä ja nojautua Méricourtiin, Châtillonin herttua johti keskustaa, ja oikean siiven etunenässä seisoi prinssi Aunayn edustalla. Seuraavan päivän taistelujärjestyksen piti olla sama kuin armeijan edellisenä iltana omaksuma asento. Kunkin tuli herätessään olla sillä alalla, missä hän oli saanut määräyksen toimia.
Järjestely tapahtui mitä hiljaisimmin ja täsmällisimmin. Kello kymmenen illalla oli jokainen asettuneena paikalleen. Puoli yhdeltätoista tarkasti prinssi asemat ja antoi määräyksensä seuraavaa päivää varten.
Päälliköt olivat ennen kaikkea saaneet tehtäväkseen pitää varmaa huolta siitä, että soturit tarkoin noudattivat kolmea ohjetta. Ensiksikin piti eri osastojen huolellisesti tarkata toistensa marssijärjestystä, jotta ratsuväki ja jalkaväki saattoivat pysytellä samassa rintamassa, säilyttäen yhtä suuria aukkoja välissään.
Toiseksi oli hyökkäys aloitettava vain käyden.
Kolmanneksi oli vihollisen annettava ampua ensin.
Prinssi uskoi kreivi de Guichen hänen isänsä huostaan ja piti de Bragelonnen luonansa; mutta nuoret miehet pyysivät saada viettää yön yhdessä, ja se myönnettiin heille.
Ystävyksille pystytettiin teltta ihan lähelle marskin makuusijaa. Vaikka päivä oli ollut väsyttävä, ei kumpainenkaan tuntenut nukkumisen tarvetta.
Sitäpaitsi on taistelun aattoilta vanhoillekin sotureille vakava ja juhlallinen; mitä sitten näille kahdelle nuorukaiselle, jotka nyt olivat ensi kertaa joutumassa esiintymään tuollaisessa hirveässä näytelmässä!
Taistelun aattoiltana ajatellaan tuhansia asioita, jotka unohduksissa oltuaan palajavat silloin mieleen. Taistelun aattoiltana tulee vieraista ihmisistä ystäviämme ja ystävistä veljiämme.
Siten on luonnollista, että jos ihmisellä on sydämensä syvyydessä joku hellempi tunne, tämä silloin kohoaa korkeimpaan innostukseen.
Luultavasti koki kumpainenkin noista nuorista miehistä jotakin sellaista mielenliikutusta, sillä tovin kuluttua istuutui kumpainenkin eri soppeen telttaa ja alkoi kirjoittaa polveansa vasten.
Kirjeistä tuli pitkät; postiarkin neljä sivua täyttyivät vähitellen hienoilla ja tiheillä kirjaimilla. Tuolloin tällöin katsahtivat nuoret miehet toisiinsa hymyillen. He ymmärsivät toisiansa mitään virkkamatta; nämä kaksi henkevää ja keskenään myötätuntoista luonnetta haastoivat toisilleen sanojen välityksettä.
Kun kirjeet olivat valmiit, pani kumpainenkin omansa kaksinkertaiseen koteloon, niin että kukaan ei voinut lukea osoitetta, ennen kuin ulkokuori oli reväisty pois. Sitten he lähestyivät toisiansa ja vaihtoivat kirjeensä hymyhuulin.
"Jos joku onnettomuus sattuu minulle…" virkahti de Bragelonne.
"Jos kaadun…" sanoi de Guiche.
"Ole huoletta", takasivat molemmat.
He syleilivät toisiansa kuin veljekset, kääriytyivät viittoihinsa ja vaipuivat siihen keveään ja mieluisaan uneen, joka on suotu linnuille, kukkasille ja lapsille.