VIIDESNELJÄTTÄ LUKU
Grimaud puhuu
Grimaud jäi yksikseen pyövelin luo; isäntä oli lähtenyt hakemaan apua, ja hänen vaimonsa rukoili.
Tovin kuluttua avasi haavoittunut jälleen silmänsä.
"Apua!" voihki hän; "apua! Voi, hyvä Jumala, enkö siis tässä maailmassa voi tavata ainoatakaan ihmistä, joka auttaisi minua elämään tai kuolemaan?"
Vaivaloisesti siirsi hän kätensä rinnalleen; se osui tikarin varteen.
"Haa!" äännähti hän kuin jotakin muistaen. Ja hän antoi kätensä pudota jälleen alas.
"Miehuutta!" rohkaisi Grimaud; "apua on menty hakemaan."
"Kuka te olette?" kysyi haavoittunut, suurin silmin tuijottaen viihdyttelijäänsä.
"Vanha tuttava", vastasi Grimaud.
"Te?"
Haavoittunut yritti muistuttaa mieleensä puhujan kasvonpiirteitä.
"Missä oloissa olemme tavanneet toisemme?" tiedusti hän.
"Eräänä yönä kaksikymmentä vuotta takaperin. Isäntäni oli noutanut teidät Béthunesta ja toi teidät Armentièresiin."
"Jo tunnenkin", sanoi pyöveli; "te olitte niiden neljän palvelijan joukossa."
"Niin."
"Mistä tulette?"
"Matkustin tätä tietä ja pysähdyin majataloon syöttämään hevostani. Minulle kerrottiin, että Béthunen pyöveli makasi täällä pahasti haavoittuneena, ja kuulin teidän huutavan kahdesti. Ensimmäisen huudon jälkeen riensimme ovelle, toinen sai meidät iskemään sen auki."
"Entä munkki?" kysyi pyöveli; "oletteko nähnyt munkkia?"
"Mitä munkkia?"
"Munkkia, joka oli sulkeutunut tänne luokseni."
"En, hän ei enää ollut täällä. Hän on arvattavasti paennut tuosta ikkunasta. Hänkö se työnsi rintaanne tikarin?"
"Niin", vastasi pyöveli.
Grimaud liikahti lähteäkseen ulos.
"Mitä aiotte tehdä?" hätääntyi haavoittunut.
"Meidän täytyy ajaa häntä takaa."
"Ei, varokaa sitä!"
"Minkätähden?"
"Hän kosti, ja siinä hän teki oikein. Nyt toivon Jumalan antavan minulle anteeksi, sillä minä olen sovittanut rikokseni."
"Selittäkää lähemmin", kehoitti Grimaud.
"Se nainen, jonka teidän herranne ja te panitte minut surmaamaan…"
"Mylady?"
"Niin mylady; siksihän te häntä tosiaan puhuttelitte…"
"Mitä yhteyttä myladylla on munkin kanssa?"
Grimaud horjahti ja katseli kuolevaa synkällä, melkein sammuneella silmäyksellä.
"Sen miehen äitikö?" hän kertasi.
"Niin, hänen äitinsä."
"Hän siis tietää sen salaisuuden?"
"Pidin häntä munkkina ja ilmaisin sen hänelle ripissäni."
"Onneton!" huudahti Grimaud, jonka otsalle sai kihoilemaan hikihelmiä pelkkä ajatus, mitä seurauksia sellaisesta ilmitulosta saattoi koitua; "onneton! Toivottavasti ette ole ilmaissut kenenkään nimeä?"
"En ilmaissut, kun en tuntenut joukostanne ainoatakaan. Hänen äitinsä tyttönimen vain sanoin, ja siitä hän saikin selville asian. Mutta hän tietää setänsä kuuluneen tuomareihin."
Hän vaipui taas voipuneena alas; Grimaud tahtoi auttaa häntä ja ojensi kätensä tikarin vartta kohden.
"Älkää koskeko minuun", kielsi pyöveli, "jos vetäisitte ulos tikarin, niin kuolisin heti."
Grimaud seisoi käsi koholla; sitten hän äkkiä löi nyrkillään otsaansa.
"Haa! Jos se mies koskaan tietää, keitä ne toiset olivat, niin herrani on hukassa."
"Rientäkää, rientäkää!" huudahti pyöveli; "varoittakaa häntä, jos hän vielä elää. Varoittakaa hänen ystäviänsä. Uskokaa, mitä teille sanon: minun kuolemani ei ole tämän hirveän seikkailun loppuna."
"Minne hän lähti?" kysyi Grimaud.
"Pariisiin."
"Kuka hänet teidän luoksenne toi?"
"Kaksi nuorta aatelismiestä, jotka olivat menossa armeijaan. Toinen oli varakreivi de Bragelonne; kuulin hänen kumppaninsa puhuttelevan häntä siksi."
"Ja se nuori mies toi munkin luoksenne?"
"Niin."
Grimaud loi katseensa ylöspäin.
"Se oli siis Jumalan tahto!" hän sanoi.
"Epäilemättä", vahvisti haavoitettu.
"Se olisi kamalaa", mutisi Grimaud; "ja kuitenkin oli tuo nainen ansainnut kohtalonsa. Ettekö tekin ole sitä mieltä?"
"Kuoleman hetkellä", vastasi pyöveli, "ihminen huomaa muiden rikokset omiensa rinnalla vähäpätöisiksi."
Ja hän ummisti jälleen voipuneena silmänsä.
Sääli kielsi vanhaa palvelijaa jättämästä miestä avuttomaksi, kun taasen pelko velvoitti häntä viivyttelemättä viemään kreivi de la Fèrelle tiedon tapahtuneesta. Epäröidessään kuuli Grimaud melua käytävästä ja näki isännän astuvan jälleen sisälle, kintereillään haavuri, joka oli vihdoinkin saatu käsiin.
Uteliaisuus oli houkutellut heidän mukaansa useita ihmisiä, sillä tästä harvinaisesta tapauksesta oli huhu jo alkanut levitä.
Haavuri lähestyi kuolevaa, joka näytti pyörtyneen.
"Ensin täytyy meidän vetää teräs hänen rinnastaan", hän sanoi merkitsevästi pudistaen päätänsä.
Grimaud muisti haavoittuneen lausuman ennustuksen ja käänsi pois kasvonsa.
Haavuri avasi hoidettavaltaan takin, repi rikki paidan ja paljasti rinnan.
Tikari oli tunkeutunut ruumiiseen vartta myöten, kuten jo olemme maininneet.
Haavuri tarttui sen päähän; sikäli kuin hän veti pois tikaria avautuivat haavoittuneen silmät hirveään tuijotukseen. Terän tultua kokonaan vedetyksi pois haavasta kuohahti hänen suupieliinsä punertavaa vaahtoa, ja samassa kun hän hengähti, puhkesi haavasta verivirta valumaan. Kuoleva tähtäsi kreivin luottamusmieheen katseen, jossa kuvastui mitä kummallisin ilme, ja heitti henkensä heti jälkeenpäin kumeaan korinaan.
Silloin otti Grimaud tikarin, josta veri kaikkien kauhuksi tippui lattialle, ja viittasi isäntää mukaansa. Hän suoritti laskunsa niin anteliaasti, että se olisi vastannut hänen isäntänsäkin arvoa, ja nousi jälleen ratsaille.
Grimaud aikoi ensin heti pyörtää takaisin Pariisiin. Mutta hän tuli ajatelleeksi, mitä levottomuutta hänen pitkällisempi poissaolonsa tuottaisi Raoulille. Hän muisti tämän olevan ainoastaan parin lieuen päässä. Neljännestunnissa saattoi ehtiä hänen luokseen, ja sekä meno että paluu selityksineen ei vaatisi tuntiakaan. Hän kannusti senvuoksi hevosensa laukkaan, ja kymmentä minuuttia myöhemmin hän laskeusi ratsailta Mazingarben ainoan ravintolan "Seppelöidyn muulin" edustalla.
Jo ensimmäisistä sanoista, jotka hän vaihtoi isännän kanssa, sai hän selville, että etsitty oleskeli siellä.
Raoul istui pöydässä kreivi de Guichen ja herra d'Armingesin kanssa, mutta aamupäivän kamala seikkailu oli jättänyt heidän nuorille otsilleen synkkyyden, jota ei kyennyt hilpeydellään haihduttamaan kasvattajakaan, niin paljoa paremmin kuin hän kykenikin järkeilemään tuollaisten näytelmien auttamattomuudesta, ollen sellaisiin tottunut.
Äkkiä avautui ovi, ja Grimaud näyttäysi kalpeana, pölyttyneenä, onnettoman haavoittuneen vereen vieläkin tahriutuneena.
"Grimaud, kelpo Grimaud", huudahti Raoul, "vihdoinkin olet täällä!
Suokaa anteeksi, messieurs, — hän ei ole palkollinen, vaan ystävä."
Hän nousi seisaalle ja riensi tulijan luo.
"Kuinka jaksaa kreivi?" pitkitti Raoul; "kaipaako hän minua joskus? Oletko tavannut häntä sen jälkeen kun me erosimme? Vastaahan, — minulla on kovin paljon sanottavaa sinulle. Kolmena päivänä on sattunut monia tapauksia. Mutta mikä sinua vaivaa? Kuinka kalpea oletkaan! Verta! Mistä tuo veri?"
"Niin, se on tosiaan verta", sanoi kreivi nousten.
"Oletko haavoittunut, hyvä mies?"
"En, monsieur", vastasi Grimaud; "se ei ole minun vertani."
"Kenen sitten?" kysyi Raoul.
"Sen onnettoman, jonka jätitte majataloon; hän kuoli syliini."
"Kuoliko hän sinun syliisi! Tiedätkö, kuka hän olikaan?"
"Kyllä", vastasi Grimaud.
"Hänhän oli Béthunen entinen pyöveli."
"Sen tiedän."
"Sinä tunsit hänet?"
"Niin, tunsin."
"Ja hän on kuollut?"
"Niin."
Molemmat nuoret miehet katsoivat toisiinsa.
"No, mitäpä siitä sen enempää, messieurs!" huomautti d'Arminges; "se on kaikille yhteinen laki, josta ei vapaudu, vaikka on ollut pyövelinäkin. Päättelin hänen haavastaan heti pahinta, ja tiedättehän hänen ajatelleen itse samaa, koska halusi lohduttajakseen munkkia."
Munkkia mainittaessa Grimaud yhäti kalpeni.
"Käykäämme nyt jälleen pöytään", jatkoi d'Arminges, joka sen ajan miesten ja varsinkin ikäistensä tavoin oli vastahakoinen sietämään mitään tunnepurkauksia aterian aikana.
"Niin, te olette oikeassa, monsieur", myönsi Raoul. "Pyydä sinäkin ruokaa, Grimaud; tilaa, käske, ja kunnolleen levähdettyäsi saamme puhella."
"Ei, herra varakreivi, ei", epäsi Grimaud, "minä en voi viipyä hetkeäkään — minun on heti palattava Pariisiin."
"Mitä! Pariisiinko? Sinä erehdyt, hyvä mies. Olivain lähtee, ja sinä jäät."
"Ei, Olivain jää, ja minä lähden. Tulin tänne vain sanomaan teille sen."
"Mutta mistä tämä muutos?"
"Sitä en voi teille mainita."
"Selitä toki."
"En voi selittää."
"Mutta mitä pilantekoa tämä on?"
"Herra kreivi tietää, että minä en milloinkaan laske leikkiä."
"Kyllä, mutta tiedän myöskin kreivi de la Fèren sanoneen, että sinä jäät luokseni ja Olivain palaa Pariisiin. Minä menettelen kreivin käskyn mukaan."
"Ette tässä tapauksessa, herra varakreivi."
"Osoittautuisitko kenties tottelemattomaksi minua kohtaan?"
"Kyllä, herra varakreivi, minun ei auta muu."
"Pysyt siis itsepintaisena?"
"Niin, minä lähden matkalle; seuratkoon onni teitä, herra varakreivi!"
Grimaud kumarsi ja kääntyi ovea kohti, tehden lähtöä. Sekä suuttuneena että levottomana riensi Raoul hänen jälkeensä ja tarttui häntä käsivarteen.
"Grimaud", huudahti Raoul, "pysähdy, minä tahdon!"
"Sitten tahdotte myös, että sallin surmata kreivin", sanoi Grimaud.
Hän kumarsi jälleen ja hankkiutui poistumaan.
"Grimaud, hyvä mies", huusi varakreivi, "noin et saa mennä; sinä et saa jättää minua niin ahdistavaan huolestukseen. Puhu, Grimaud, taivaan tähden, puhu!"
Raoul horjui ja vaipui nojatuoliin.
"Voin sanoa teille vain yhden seikan, herra varakreivi, sillä minun ei ole salaisuus, jota pyydätte saada tietää. Tehän tapasitte erään munkin?"
"Niin."
Molemmat nuoret miehet katsoivat toisiinsa säikähtäen.
"Veitte hänet haavoittuneen luo?"
"Niin."
"Silloin teillä arvatenkin myös oli tilaisuutta katsella häntä?"
"Oli kyllä."
"Ja kenties tuntisitte hänet jälleen, jos vastedes kohtaisitte hänet?"
"Kyllä, sen vannon", vastasi Raoul.
"Minä myös", vakuutti de Guiche.
"No niin", jatkoi Grimaud, "jos koskaan tapaatte hänet, tapahtukoon se missä hyvänsä, — maantiellä, kadulla, kirkossa, — kaikkialla, missä hän on ja te olette, polkekaa hänet maahan ja rusentakaa hänet armotta ja säälittä, niinkuin musertaisitte kyykäärmeen. Niin, murskatkaa hänet, älkääkä päästäkö häntä ennenkuin hän on hengetön, sillä niin kauan kuin hän elää, olen minä epävarma viiden ihmisen hengestä."
Sen enempää virkkamatta käytti Grimaud hyväkseen kuulijainsa kummastusta ja säikähdystä, syöksyäkseen suoraa päätä ulos huoneesta.
"Kas, kreivi", virkkoi Raoul Guicheen kääntyen, "enkö sanonut sinulle, että munkki vaikutti minuun samaten kuin käärme?"
Kahta minuuttia myöhemmin kuultiin hevosen laukkaavan tiellä. Raoul kiirehti ikkunaan.
Grimaud siellä teki paluuta Pariisiin. Hattuansa heilauttaen tervehti hän varakreiviä ja katosi heti jälkeenpäin tienmutkan taakse.
Kerran taipaleelle päästyään otti Grimaud huomioon kaksi seikkaa: ensiksikään hänen hevosensa ei voinut kestää kymmenen lieuen kiidätystä pitemmälle nykyisellä vauhdilla, ja toisekseen hän oli rahaton. Jos Grimaud puhuikin vähän, niin hän ajatteli sitä enemmän.
Ensimmäisellä kyytiasemalla hän möi hevosensa; siitä saamillansa rahoilla hän alkoi käyttää kievarihevosia.