KUUDESYHDEKSÄTTÄ LUKU
Mazarinin kuninkuus
Atoksen vangitseminen ei ollut aiheuttanut vähäisintäkään melua; se ei ollut herättänyt mitään pahennusta, vaan jäänyt melkein tuntemattomaksi tapahtumaksi. Niinpä se ei häirinnytkään asiain kulkua, ja Pariisin kaupungin lähetystölle ilmoitettiin juhlallisesti, että se sai saapua kuningattaren eteen.
Kuningatar vastaanotti valtuutetut mykkänä ja korskeana kuten aina; hän kuunteli heidän valituksiaan ja anomuksiaan, mutta heidän puhuttuaan loppuun näyttivät Itävallan Annan kasvot niin välinpitämättömiltä, ettei kukaan olisi voinut sanoa, oliko hän tosiaan tarkannut, mitä hänelle oli esitetty.
Mazarin, joka oli saapuvilla tässä esittelyssä, kuuli sitävastoin erittäin hyvin, mitä lähetystö pyysi. Se nimittäin vaati selvin ja täsmällisin sanoin hänen karkoitustaan; vähempään ei tyydytty.
Kun lähetystö oli lausunut sanottavansa ja kuningatar pysyi vaiti, virkkoi Mazarin:
"Hyvät herrat, minä yhdyn teidän kanssanne anomaan kuningattarelta, että hän asettaisi rajan alamaistensa onnettomuuksille. Olen tehnyt kaikkeni niiden lieventämiseksi, ja kuitenkin on teidän sanojenne mukaan yleisenä käsityksenä, että ne johtuvat minusta, halvasta ulkomaalaisesta, jonka ei ole onnistunut miellyttää ranskalaisia. Voi, minua ei ole ymmärretty, ja siihen on syynä se, että jouduin seuraajaksi suurimmalle miehelle, mikä milloinkaan on tukenut Ranskan kuninkaitten valtikkaa. Herra de Richelieun muisto musertaa minut. Jos olisin kunnianhimoinen, niin taistelisin turhaan sitä muistoa vastaan, — mutta minä en ole, ja siitä tahdon antaa todisteen. Selitän olevani voitettu. Alistun kaikkeen, mitä kansa vaatii. Jos pariisilaiset ovat tehneet joitakuita erehdyksiä, — ja kuka ei hairahtelisi, hyvät herrat? — niin Pariisi on saanut siitä riittävän rangaistuksen; kylliksi on vuotanut verta, kuninkaansa ja oikeuden menettäneenä on kaupunki kokenut jo tarpeeksi paljon kovaa. Röyhkeätä olisi minun, yksityisen miehen, tekeytyä niin tärkeäksi, että kuningattaren ja hänen valtakuntansa välit siitä särkyisivät. Koska ehtonanne on, että minä poistun, niin olkoon menneeksi, — minä vetäydyn syrjään!"
"Silloinhan", kuiskasi Aramis naapurinsa korvaan, "rauha on saatu ja kaikki neuvottelut käyvät turhiksi. Tarvitsee vain lähettää herra Mazarin vankasti vartioittuna etäisimmälle rajalle ja valvoa, että hän ei palaa maahan miltään suunnalta."
"Hetkinen vielä, monsieur, malttakaa hiukan", vastasi se virkamies, jota Aramis oli puhutellut. "Hitto, tepä olette pikainen! Kyllä näkee, että te olette soturi. Vielähän on sovittava palkkioista ja vahingonkorvauksista."
"Herra kansleri", sanoi kuningatar kääntyen vanhaan tuttavaamme Séguieriin, "te saatte avata neuvottelut; ne pidetään Rueilissa. Herra kardinaalin lausunto on hyvin suuresti järkyttänyt mieltäni. Sentähden en vastaa teille pitempään. Mitä tulee kardinaalin jäämiseen tai matkustamiseen, niin vaatii kiitollisuuteni minua myöntämään hänelle täydellisen vapauden kaikissa toimissaan. Herra kardinaali tehköön tahtonsa mukaan."
Äkillinen kalpeus vilahti pääministerin älykkäillä kasvoilla. Hän katseli kuningatarta rauhattomasti. Tämän kasvonpiirteet olivat niin jäykät, että kardinaali ei sen paremmin kuin muutkaan kyennyt niistä lukemaan, mitä hänen sydämessään liikkui.
"Mutta herra de Mazarinin päätöstä odoteltaessa", lisäsi kuningatar, "pyydän teitä harkitsemaan ainoastaan kuninkaan etuja."
Valtuutetut kumarsivat ja poistuivat.
"Mitä kuulenkaan!" virkahti kuningatar, kun viimeinen heistä oli lähtenyt; "taipuisitteko te noiden musteentuhrijain ja asianajajien tieltä!"
"Kun teidän majesteettinne menestys on kysymyksessä, madame", vastasi Mazarin suunnaten kuningattareen terävän silmäyksensä, "ei ole mitään uhrausta, johon en olisi altis."
"Monsieur", virkkoi kuningatar, "enkö sanonut ja ettekö kuullut sanovani noille ihmisille, että te saatte tehdä tahtonne mukaan?"
"Siinä tapauksessa", vastasi Mazarin, "luulen tahtovani jäädä paikalleni. Se ei ainoastaan ole minun etuni mukaista, vaan rohkenenpa väittää, että siitä riippuu teidänkin turvallisuutenne."
"Jääkää siis, monsieur, en toisin toivokaan; mutta älkää silloin salliko loukata minua."
"Te tarkoitatte kapinallisten vaatimuksia ja sitä sävyä, jolla he niitä ilmaisevat? Kärsivällisyyttä! He ovat valinneet alan, jolla minä olen taitavampi kenraali kuin he: neuvottelut. Me voitamme heidät pelkästään ajan kuluttamisella. He kärsivät jo nälänhätää; kahdeksan päivän kuluttua on heidän asemansa vielä paljoa pahempi."
"Voi, hyvä Jumala, kyllähän tiedän, että se rettelö päättyy siihen! Mutta ei ole kysymys ainoastaan heistä; he eivät minulle toimita sietämättömimpiä loukkauksia."
"Ah, minä ymmärrän! Te tarkoitatte muistoja, joita nuo kolme tai neljä aatelismiestä alituiseen herättävät. Mutta hehän ovat hallussamme vankeina, ja he ovat juuri kyllin rikollisia, voidaksemme pitää heitä kytkettyinä niin kauan kuin hyväksi näemme. Yksi ainoa on vielä vapaana ja uhmaa meitä, mutta kyllä me hänetkin saamme toimitetuksi kumppaniensa seuraan, kautta kaiken! Olemme onnistuneet vaikeammissakin tehtävissä, nähdäkseni. Varovaisuuden vuoksi olen ensiksikin suljettanut kaksi lannistumattominta Rueiliin, siis ihan lähelleni, omin silmin valvottaviksi, oman käteni ulottuviin. Tänään liittyy heihin kolmas."
"Kaikki on hyvin niin kauan kuin he istuvat telkien takana", arveli
Itävallan Anna, "mutta jonakuna päivänä he pääsevät vapaiksi."
"Kyllä, jos teidän majesteettinne päästää heidät."
"Voi!" jatkoi Itävallan Anna vastaten omaan ajatukseensa; "täällä tulee sentään kaivanneeksi Pariisia!"
"Ja minkätähden?"
"Bastiljin tähden, joka on niin varma ja vaientava säilytyspaikka, monsieur."
"Madame, neuvottelut tuottavat meille rauhan, rauha luovuttaa haltuumme Pariisin, ja Pariisin mukana saamme Bastiljin. Siellä lahotkoot neljä rehentelijäämme."