NELJÄSKAHDERSATTA LUKU
Priki "Salama"
D'Artagnan oli arvannut oikein; Mordauntilla ei ollut aikaa menetettävänä eikä hän ollut hukannut hetkeäkään. Hän tunsi vihollistensa nopean päättäväisyyden ja vireän toiminnan; hän tahtoi ehättää edelle. Muskettisoturit olivat tällä kertaa tavanneet arvoisensa vastustajan.
Huolellisesti suljettuaan oven perässään Mordaunt hiipi maanalaiseen käytävään, työntäen hyödyttömäksi käyneen kalpansa huotraan.
Naapuritaloon päästyään hän pysähtyi tunnustelemaan ruumistaan ja hengähtämään.
— Hyvä! — tuumi hän; — eipä juuri mitään vahinkoa tullut: jokunen naarmu vain, kaksi käsivarteen ja kolmas rintaan. Pahempia vammoja minä annan! Sen voivat todistaa Béthunen pyöveli, Winter-setä ja Kaarlo-kuningas. Mutta nyt minun ei sovi hukata silmänräpäystäkään, sillä sekuntikin voisi heidät pelastaa, — ja heidän on kuoltava, kaikki neljä yhdellä iskulla, ihmisten ukkosen iskeminä, koska taivas on heitä säästellyt. Heidän täytyy kadota musertuneina, siruiksi hajaantuneina. Minun on riennettävä niin kauan kuin raajani kestävät, niin kauan kuin sydän sykkii rinnassani, kunhan vain ennätän heidän edelleen!
Ja Mordaunt alkoi samota joutuisin, mutta säntillisin askelin lähintä ratsuväen kasarmia kohti, joka sijaitsi noin neljänneslieuen päässä. Vajaassa viidessä minuutissa kulki hän tämän taipaleen.
Kasarmille tultuaan hän ilmoittausi päivystäjälle, otti parhaan hevosen tallista, hyppäsi satulaan ja karautti taipaleelle. Neljännestunnin kuluttua hän oli Greenwichissä.
"Tuossa on satama", hän jupisi; "tuolla häämöttää Koirasaari. Hyvä, olen heistä voitolla puoli tuntia … kenties tunnin. Minua pöhköä, olinpa saada halvauksen silmittömästä hopustani! Nyt", lisäsi hän kohottautuen jalustimessa ikäänkuin kyetäkseen näkemään edemmäksi köysien ja mastojen välitse, "'Salama', missä onkaan 'Salama'?"
Juuri kun hän ajatuksissaan virkkoi nämä sanat, sai hän ikäänkuin vastauksen mietteisiinsä; köysitullolla maannut mies nousi seisaalle ja läheni Mordauntia muutamin askelin.
Mordaunt veti nenäliinan taskustaan ja antoi sen liehua hetkisen ilmassa. Mies näytti tarkkaavaiselta, mutta seisoi alallaan, siirtymättä askeltakaan eteen- tai taaksepäin.
Mordaunt veti nenäliinansa jokaisen kulman solmuun; mies tuli nyt ihan hänen eteensä. Tämä oli sovittu merkki, kuten muistettaneen. Merimies oli kääriytynyt väljään villakaapuun, joka kätki hänen vartalonsa ja verhosi hänen kasvonsa.
"Tuletteko ehkä Lontoosta, sir", kysyi hän, "pistäytyäksenne pikkuisen merelle?"
"Suoraa päätä", vastasi Mordaunt, "ja Koirasaarelle päin menossa."
"Aivan oikein. Ja varmaankin teillä on joku erityinen mieliteko, sir? Taitaa joku alus kelvata paremmin kuin toinen? Pitänee olla hyvä katkaisemaan taivalta, nopea…"
"Kuin salama", vastasi Mordaunt.
"No, sittenpä haettekin minun prikiäni; minä olen se laivuri, jota tarvitsette."
"Niin alan uskoa", sanoi Mordaunt, "etenkin jos te ette ole unohtanut erästä tunnusmerkkiä."
"Se oli tällainen, sir", vastasi merimies vetäen kaapunsa taskusta nenäliinan, jonka kaikki kulmat olivat solmussa.
"Hyvä, hyvä!" huudahti Mordaunt hypäten alas ratsailta. "Meillä ei ole hetkeäkään menetettävänä. Toimittakaa hevoseni lähimpään majataloon ja viekää minut alukseenne."
"Entä kumppaninne?" kysyi merimies; "teitä piti tietääkseni olla neljä, ja lakeijoita lisänä."
"Kuulkaahan", virkkoi Mordaunt lähestyen merimiestä, "minä en ole se, jota odotatte, yhtä vähän kuin te olette sama mies, jonka ne toiset luulevat tapaavansa. Te olette asettunut laivuri Rogerin sijalle, niinhän? Te olette täällä kenraali Cromwellin käskystä, ja minä tulen hänen asioillaan."
"Tosiaan", vastasi laivuri, "minä tunnenkin teidät; olette kapteeni
Mordaunt."
Mordaunt hätkähti.
"Ka, mitäs pelkäämistä siinä on", virkkoi laivuri laskien alas kaapunsa kauluksen ja paljastaen kasvonsa, "ystäviähän ollaan."
"Kapteeni Groslow!" huudahti Mordaunt.
"Sama. Kenraali muisti, että olen aikoinani ollut meriväessä, ja hän uskoi hoitooni tämän homman. Onko mitään muutosta tapahtunut?"
"Ei, ei; kaikki on ennallaan."
"Ajattelin vain, että kuninkaan kuolema…"
"Kuninkaan kuolema jouduttaa heidän pakoansa; neljännestunnin tai kenties kymmenen minuutinkin kuluttua he ovat täällä."
"Mitä varten sitten te tulette tänne?"
"Astuakseni alukseen teidän kanssanne."
"Ahaa, epäileekö kenraali minun intoani?"
"Ei, mutta minä tahdon itse hoidella kostonhankettani. Eikö täällä ole ketään, joka voisi ottaa hoteisiinsa hevoseni?"
Groslow vihelsi; muuan matruusi astui esiin.
"Patrick", virkkoi Groslow, "vie tämä ratsu lähimmän majatalon talliin. Jos sinulta kysytään, kenen se on, niin sanoi, että sillä tuli muuan irlantilainen herrasmies."
Merikarhu poistui sanaakaan virkkamatta.
"Ettekö pelkää, että he tuntevat teidät?" kysyi Mordaunt.
"Ei ole vaaraa tässä asussa, kun olen kääriytynyt kaapuun ja yö on näin pimeä. Ettehän muuten tekään tuntenut minua, vielä vähemmän he."
"Totta kyllä", myönsi Mordaunt, "ja he eivät tule teitä ajatelleeksikaan. Kaikki lienee valmiina?"
"On."
"Lasti on saatu?"
"On."
"Viisi täyttä tynnyriä?"
"Ja viisikymmentä tyhjää."
"Oikein."
"Viemme portviiniä Antwerpeniin."
"Oivallista! Toimittakaa minut nyt alukseen ja palatkaa vartiopaikallenne sillä he saapunevat piankin."
"Valmis olen."
"Väestänne ei kukaan saisi nähdä tuloani."
"Aluksessa on vain yksi mies, ja häneen voin luottaa kuin itseeni. Hän ei muuten tunne teitä, ja kumppaniensa tavoin hän on valmis noudattamaan määräyksiämme mistään tietämättä."
"Hyvä on. Lähtekäämme siis."
He astuivat Thamesin rantaan. Pieni pursi oli kiinnitetty laituripatsaaseen rautavitjoilla. Groslow veti sen lähelle ja piteli sitä paikoillaan, kunnes Mordaunt laskeusi siihen. Sitten hän vuorostaan hyppäsi purteen, tarttui miltei samassa airoihin ja alkoi soutaa niin tottuneesti, että Mordaunt näki hänen äsken puhuneen totta merikasvatuksestaan.
Viiden minuutin kuluttua he olivat selviytyneet epälukuisten aluksien liudasta, joka jo siihen aikaan täytti Lontoon ulkosatamia, ja Mordaunt eroitti tummana täplänä pikku prikin, joka huojui ankkuroituna neljän tai viiden kaapelinmitan päässä Koirasaaresta.
Heidän lähetessään "Salamaa" Groslow vihelsi erityiseen tapaan ja näki miehen pään ilmestyvän parraspuun reunalle.
"Tekö siellä, kapteeni?" kysyi mies.
"Niin; heitä alas nuoratikkaat."
Vene kiiti keveästi ja nopeasti kuin pääskynen keulapuomin alle ja painui laivan kupeelle.
"Astukaa ylös", virkkoi Groslow kumppanilleen.
Vastaamatta tarttui Mordaunt köyteen ja kapusi kannelle niin ketterästi ja huolettomasti, että sellaista varmuutta harvoin näkee merielämään tottumattomilla; mutta hänen kostonhimonsa korvasi harjaannuksen puutteen ja teki hänet kykeneväksi kaikkeen.
Kuten Groslow oli taannut, ei vartiovuorolla oleva matruusi näkynyt edes huomaavan, että hänen kapteenillaan oli saattolainen mukanaan.
Mordaunt ja Groslow menivät kapteenin asumukseen. Se oli jonkunlainen tilapäinen koju, laudoista kyhätty kannelle.
Kapteeni Roger oli nimittäin luovuttanut varsinaisen kajuutan matkustajille.
"Ja he", kysyi Mordaunt, "missä he saavat asuntonsa?"
"Aluksen toisessa päässä", vastasi Groslow.
"Ja heillä ei ole mitään tekemistä tällä puolella?"
"Ei yhtään mitään."
"Mainiota! Minä piiloudunkin sitten teidän luoksenne. Palatkaa nyt
Greenwichiin, tuodaksenne heidät tänne. Teillä kai on purjevene?"
"On se, jolla tulimme."
"Se näytti minusta kyllä keveältä ja hyvin rakennetulta."
"Oikea piroogi se on."
"Kiinnittäkää se köydellä perään ja asettakaa siihen airot, jotta se kelluu vanavedessä ja tarvitsee vain katkaista kiinnike lähtiessä. Varustakaa vene rommilla ja laivakorpuilla. Jos sää sattuu kääntymään ilkeämmäksi, niin miehenne eivät ole pahoillaan saadessaan jotakin vahvistavaa."
"Kyllä tehdään, niinkuin haluatte. Tahdotteko tarkastaa ruutisäiliön?"
"Vasta palattuanne. Tahdon itse asettaa sytyttimen, ollakseni varma siitä, että se ei pala liian pitkää aikaa. Peitelkää vain visusti kasvojanne, jotta he eivät tunne teitä."
"Kyllä minä varon!"
"Kiirehtikää siis; kello lyö kymmenen Greenwichissä."
Torninkellon kymmenesti uudistuvat värähdykset kaikuivatkin samassa hämyn läpi, jota isot pilvet tiivistivät, äänettömien aaltojen tavoin vieriessään taivaanlaella.
Groslow painoi perässään kiinni oven, jonka Mordaunt lukitsi sisäpuolelta; edellinen kehoitti sitten kansivahtia pitämään mitä huolellisinta tähystystä ja laskeusi purteensa, joka etääntyi nopeasti, veden vaahdotessa jäntevistä aironvedoista.
Oli kylmä tuuli, ja laiturinhaara levisi autiona, kun Groslow pääsi maihin Greenwichissä; useita aluksia oli vastikään lähtenyt merelle pakoveden mukana. Juuri laiturille astuessaan kuuli Groslow ikäänkuin nelistävien hevosten kapsetta viertotien mukulakivitykseltä.
"Hei, Mordaunt teki oikein, kun hoputti minua", tuumi hän. "Ei ollut aikaa menetettävänä; tuolta ne jo tulevat."
Siellä tosiaan saapuivat ystävämme tai oikeastaan etujoukkona d'Artagnan ja Atos. Groslowin kohdalle päästessään he pysähtyivät ikäänkuin arvaten, että siinä oli mies, jolle heillä oli asiaa. Atos hyppäsi maahan ja levitti tyynesti auki nenäliinan, jonka kulmat oli vedetty solmuun; hän antoi sen liehua tuulessa, sillaikaa kun aina varovainen d'Artagnan istui yhä satulassa, puolittain kumartuneena hevosensa yli, toinen käsi pistoolikoteloon ojennettuna.
Epätietoisena siitä, olivatko ratsumiehet hänen odottamansa, oli Groslow kyyristynyt vanhan kanuunan taakse, jollaisia oli aseteltu satamaan pystyyn touvien kiinnityspatsaiksi; sovitun merkin nähdessään hän suoristausi täyteen mittaansa ja astui aatelismiesten luo. Hän oli niin hyvin kääriytynyt kaapuunsa, että hänen kasvojaan oli mahdoton nähdä. Sitäpaitsi oli yö niin pimeä, että se varokeino oli melkein tarpeetonkin.
Hämyssäkin havaitsi sentään Atoksen terävä silmä, että tulija ei ollut
Roger.
"Mitä tahdotte?" hän kysyi Groslowilta, astuen askeleen taaksepäin.
"Tahdon sanoa teille, mylord", vastasi Groslow koettaen matkia irlantilaista murretta, "että te tavoitatte laivuri Rogeria, mutta se on turha vaiva."
"Kuinka niin?" kysyi Atos.
"Syystä että hän aamulla putosi saalingista ja taittoi säärensä. Mutta minä olen hänen serkkunsa; hän ilmoitti minulle pulansa ja pyysi minua puolestaan ilmoittautumaan niille herrasmiehille, jotka näyttäisivät minulle kaikista kulmistaan solmittua nenäliinaa; sellaisen näen nyt teidän kädessänne, ja samanlainen on minulla taskussani. Minun piti sitten viedä ne herrat, minne he halusivat."
Ja Groslow veti taskustaan nenäliinan, jota oli jo näyttänyt
Mordauntille.
"Siinäkö kaikki?" kysyi Atos.
"Ei, mylord, sillä seitsemänkymmentaviisi puntaa on lisäksi luvassa, jos toimitan teidät turvallisina maihin Boulognessa tai missä tahansa muussa paikassa Ranskan rannikolla, määräyksenne mukaan."
"Mitä sinä siitä sanot, d'Artagnan?" kysyi Atos ranskaksi.
"Mitä ensiksikin hän puhelee?" tiedusti tämä vastaan.
"Ka, se on totta", virkahti Atos, "minä unohdin, että sinä et ymmärrä englanninkieltä."
Ja hän selosti kumppanilleen äskeisen keskustelunsa laivurin kanssa.
"Tuo näyttää minusta hyvinkin todenmukaiselta", arveli gascognelainen.
"Niin minustakin", yhtyi Atos.
"Muuten", lisäsi d'Artagnan, "jos mies pettää meitä, niin voimmehan milloin hyvänsä ampua häneltä aivot mäsäksi."
"Ja kuka sitten hoitaa alusta?"
"Sinä, Atos; sinä olet niin selvillä kaikesta, etten epäile osaavasi ohjata purjelaivaakin."
"Totta tosiaan", virkkoi Atos hymyillen, "leikkiäkin laskiessasi olet melkein osannut oikeaan, veikkonen: isäni oli päättänyt tehdä minusta meriväen upseerin, ja minulla on jonkun verran käsitystä perämiehen ammatista."
"Siinäpä se!" huudahti d'Artagnan.
"Ratsasta siis noutamaan ystävämme, d'Artagnan, ja pidä kiirettä; kello on jo yksitoista, ja meidän ei sovi siekailla hetkeäkään."
D'Artagnan karautti takaisin kahden ratsumiehen luo, jotka olivat pistooli kädessä asettuneet ratsuvahdeiksi kaupungin ulkoreunaan keskelle tietä ja kääntyneinä jonkunlaiseen vaunuvajaan päin, missä kolme muuta ratsastajaa näkyi niinikään odottelevan väijyksissä.
Keskitielle jääneet tähystäjät olivat Portos ja Aramis.
Vaunuvajan seinustalla olivat vaanimassa Mousqueton, Blaisois ja Grimaud; mutta viimeksimainittu esiintyi lähemmältä katsoen kaksinkertaisena, sillä hevosen lautasilla istui hänen takanaan Parry, jonka piti viedä takaisin Lontooseen aatelismiesten ja palvelijain ratsut, ne kun oli myyty majatalon isännälle heidän velkojensa maksamiseksi. Tämän kaupan johdosta ystävykset saivat vielä matkakassankin, joka ei tosin ollut suuri, mutta riitti kuitenkin viivytysten ja muiden sattumien varalle.
D'Artagnan ilmoitti Portokselle ja Aramiille tien olevan selvänä, ja nämä viittasivat lakeijoillensa laskeutumaan ratsailta ja irroittamaan satuloista matkareput.
Parry ei kaipuutta eronnut ystävistään; häntä oli kehoitettu tulemaan mukana Ranskaan, mutta siitä hän oli itsepintaisesti kieltäytynyt.
"Sehän on luonnollista", huomautti Mousqueton; "hänellä on mielessään jotakin Groslowin varalle."
Kapteeni Groslowin muistettaneen olleen se mies, joka oli ollut musertamaisillaan häneltä pään.
Pikku ryhmä yhtyi pian Atokseen. Mutta d'Artagnan oli jo saanut takaisin luontaisen epäluuloisuutensa; hänestä tuntui laituri liian autiolta, yö liian pimeältä, laivuri liian mukautuvalta.
Hän oli kertonut Aramiille äskeisen kohtauksen, ja Aramis oli yhtä epäluuloisena vahvistanut hänen arvelujaan.
Kielensä maiskauttamisella tulkitsi gascognelainen levottomuutensa
Atokselle.
"Meillä ei ole aikaa epäilyksiin", sanoi Atos; "pursi odottaa, meidän on lähdettävä."
"Ja mikä muuten estääkään meitä olemasta epäluuloisia ja silti astumasta veneeseen?" virkkoi Aramis. "Pidämme valppaasti silmällä laivuria."
"Ja jos hän kieräilee, niin mojautan hänet kuoliaaksi, vähääkään kursailematta."
"Hyvin sanottu, Portos", vastasi d'Artagnan. "Lähtekäämme siis;
Mousqueton menköön edellä."
Ja d'Artagnan pidätti ystävänsä, antaen palvelijain astua ensin koettelemaan lankkua, joka johti laiturilta purteen. Nämä suoriutuivat yrityksestä seikkailutta.
Atos seurasi heitä, sitten Portos ja Aramis. D'Artagnan tuli viimeisenä, yhä pudistellen päätänsä.
"Mikä lempo sinua vaivaakaan, veikkonen?" kummeksui Portos; "ihan sinä hätäännyttäisit itse Caesarinkin."
"Se minua kiusaa", selitti d'Artagnan, "että minä en näe koko satamassa kaitsijaa, vartijaa tai edes tullinuuskijaa."
"Siitäkö pitää valittaa!" sanoi Portos; "kaikkihan luistaa oivallisesti."
"Liian oivallisesti, Portos. No, herran haltuun se nyt on jätettävä!"
Heti kun lankku oli vedetty takaisin purteen istuutui laivuri peräsimen ääreen ja viittasi toiselle matruusilleen, joka kynsisauvoimella varustettuna alkoi toimitella venettä selville aluksien välitse, sen jouduttua niiden sokkeloon.
Toinen merimies istui jo vasemmalla sivulla airo kädessään.
Väljemmälle vedelle päästyä tuli kumppani hänen rinnalleen, ja vene alkoi kiitää vinhemmin.
"Vihdoinkin siis lähdemme tästä maasta!" virkahti Portos.
"Mutta voi", huokasi kreivi de la Fère, "me lähdemme yksinämme!"
"Niin kyllä, mutta olemme kuitenkin kaikki neljä nyt yhdessä ja eheinä; se on lohdutuksenamme."
"Emme ole vielä perillä", muistutti d'Artagnan; "varokaamme kohtaamisia!"
"Äh, sinä koikut korppina, hyvä ystävä!" sanoi Portos; "aina sinä uumoilet pahaa. Kuka voisi meitä kohdata tänä pimeänä yönä, kun ei näe kahtakymmentä askelta eteensä?"
"Mutta huomisaamuna!" intti d'Artagnan.
"Huomenna varhain olemme Boulognessa."
"Sitä toivon kaikesta sydämestäni", vastasi gascognelainen, "ja tunnustan heikkouteni. Sinä varmaankin naurat minulle, Atos, mutta tiedätkös, niin kauan kuin olimme luodinkantaman päässä laiturista tai noista aluksista, odotin joka hetki kamalaa musketinräiskettä meidän kaikkien surmaksi."
"Mutta sehän on mahdotonta", tokaisi Portos yksinkertaisen järkensä kannalta, "sillä samassa rymäkässä olisivat laivuri ja matruusit menettäneet henkensä."
"Joutavia! Se olisi ollut loistava juttu Mordauntille, ja luuletko, että hän olisi raskinnut asettua niin tarkkatuntoiseksi!?"
"Se minua kuitenkin ilahduttaa, että d'Artagnan myöntää olleensa peloissaan", tuumi Portos.
"En ainoastaan myönnä sitä, vaan ylpeilenkin siitä. Minä en ole sellainen virtahepo kuin sinä. Hei, mikä tuolla on?"
"'Salama'", ilmoitti laivuri.
"Olemme siis perillä?" virkkoi Atos englanninkielellä.
"Kohtsiltään", vastasi laivuri.
Kolmella aironvedolla jo päästiinkin pikku aluksen kupeelle.
Matruusi odotti, köysitikkaat olivat jo alhaalla, sillä hän oli tuntenut purren.
Atos astui ylös ensimmäisenä, nuoruusvuosiensa merikasvatuksen auttamana; toisena kapusi Aramis vikkelästi kuin ainakin mies, joka on monet vuodet käytellyt nuoraportaita ja muita kiellettyjen teiden enemmän tai vähemmän kekseliäitä kulkuneuvoja. D'Artagnan kiipesi kuin peloton vuorikauriin metsästäjä, ja Portos turvausi voimiinsa, jotka hänelle korvasivat kaikkea.
Palvelijoille se temppu oli työläämpi, — ei tosin Grimaudille, joka oli laiha ja hoikka kuin kulkukissa, kyeten senvuoksi kapuilemaan missä hyvänsä, vaan Mousquetonille ja Blaisoisille, joita matruusien oli kannettava käsivarsillaan, kunnes heihin ulottui Portoksen käsi; tämä kouraisi heitä kauluksesta ja nosti heidät yhdellä tempaisulla kannelle kumpaisenkin.
Laivuri opasti matkustajansa heille varattuun asuntoon; siihen kuului yksi ainoa suoja, jossa heidän oli oleskeltava yhteisesti. Hän tahtoi sitten kiireimmiten poistua, koska hänellä muka oli käskyjä annettavana.
"Malttakaa hetkinen", pyysi d'Artagnan; "montako miestä prikiin kuuluu, kapteeni?"
"En ymmärrä", vastasi tämä englanninkielellä.
"Kysy sinä häneltä omalla kielellään, Atos."
Atos esitti d'Artagnanin tiedustuksen.
"Kolme", vastasi Groslow, "itseäni lukematta."
D'Artagnan käsitti sanat, sillä laivuri oli samalla kohottanut kolme sormea.
"Vai kolme", virkkoi d'Artagnan; "no alanpa rauhoittua. Mutta teidän majoittuessanne haluan kuitenkin tehdä kierroksen aluksessa."
"Ja minä", selitti Portos, "aion ryhtyä illastamispuuhaan."
"Kaunis ja ylväs hanke, Portos; pane se täytäntöön vain. Lainaa sinä, Atos, minulle Grimaud, joka on Parry-ystävänsä seurassa oppinut hiukan englanninkieltä; hän solkatkoon tulkkinani."
"Mene siis, Grimaud", käski Atos.
Kannella oli lyhty; d'Artagnan otti sen toiseen käteensä ja pistoolin toiseen, virkkaen laivurille:
"Come!"
Se ja God damn olivat jokseenkin kaikkena d'Artagnanin tietona englanninkielestä.
D'Artagnan meni luukulle ja laskeusi ruumaan.
Tämä oli jaettu kolmeen osastoon. Takimmainen, johon d'Artagnan oli nyt pistäytynyt, ulottui jokseenkin perämaston kohdalta takapartaaseen asti, kattonaan siis sen huoneen lattia, missä Atos, Portos ja Aramis parhaillaan valmistausivat viettämään yötänsä. Ruuman keskimmäinen osasto oli määrätty palvelijain asumukseksi, ja kolmas ulottui keulapäähän kapteenille tilapäisesti kyhätyn kajuutan alitse, missä nyt Mordaunt lymysi.
"Kas, kas", puheli d'Artagnan laskeutuessaan luukulta alas portaita ja kaiken aikaa valaistessaan tietä lyhdyllään, "onpa täällä tynnyreitä! Voisi luulla olevansa Ali Baban luolassa."
"Tuhannen yksi yötä" oli hiljakkoin ensi kertaa käännetty ranskaksi ja tullut hyvin suosituksi.
"Mitä sanotte?" kysyi laivuri englanninkielellä.
D'Artagnan käsitti hänet äänenpainosta.
"Haluan tietää, mitä noissa tynnyreissä on", tiedusti hän laskien lyhtynsä eräälle niistä.
Laivuri liikahti ikäänkuin hyökätäkseen takaisin ylös portaita, mutta malttoi mielensä.
"Portviiniä", vastasi hän.
"Vai sitä lajia tavaraa!" tuumi d'Artagnan. "Hyvä tietää; emme siis kuole janoon."
Sitten hän kääntyi laivuriin, joka pyyhki suuria hikipisaroita otsaltaan.
"Ovatko ne täynnä?" hän kysyi.
Grimaud tulkitsi kysymyksen.
"Toiset täynnä, toiset tyhjillään", vastasi Groslow äänellä, jossa hänen ponnistuksistaan huolimatta ilmeni levottomuutta.
D'Artagnan koputti rystysillään tynnyreitä, havaiten tällöin viisi täysinäisiksi ja loput tyhjiksi; sitten hän englantilaisen yhä suuremmaksi kauhuksi ojensi lyhtynsä astiain välikköihin ja virkkoi huomatessaan nämä kolot lakaistuiksi:
"Kas niin, menkäämme eteenpäin", ja hän lähestyi ovea, joka johti ruuman keskiosastoon.
"Malttakaa", sanoi englantilainen, joka oli jäänyt hiukan taamma säikähdyksen vallassa, "malttakaa, minulla on sen oven avain."
Hän astui nopeasti d'Artagnanin ja Grimaudin ohi ja työnsi vapisevalla kädellä lukkoon avaimen. Seurue saapui toiseen osastoon, missä Mousqueton ja Blaisois laittausivat aterioimaan.
Siellä ei nähtävästi ollut mitään tutkittavaa; arvoisia kumppanuksia valaisevan lampun hohde ulottui jokaiseen nurkkaan ja soppeen.
D'Artagnan siirtyi senvuoksi heti kolmanteen osastoon. Siellä majaili miehistö.
Kolme tai neljä huojuvaa riippumattoa taustalla, molemmista päistään kaksinkertaisen köyden varaan ripustettu pöytä sekä pari lahonnutta ja ontuvaa lavitsaa oli koko kalustona. D'Artagnan meni kohottamaan paria kolmea vanhaa purjetta, jotka riippuivat seinillä, ja kun hän ei nytkään huomannut mitään epäiltävää, palasi hän luukusta kannelle.
"Entä tämä suoja?" kysyi d'Artagnan.
Grimaud tulkitsi muskettisoturin sanat englanninkielellä.
"Se on minun asuntoni", vastasi laivuri; "tahdotteko pistäytyä sinne?"
"Avatkaa ovi", pyysi d'Artagnan.
Englantilainen totteli kehoitusta; d'Artagnan ojensi sisälle lyhtyä pitelevän käsivartensa, pisti sinne sitten päänsäkin puoliavoimesta ovesta ja tuumi nähdessään, että huone oli vain pikku komero:
"Totisesti, jos laivassa on armeija kätkettynä, niin täällä se ei piileksi. Käynkin katsomaan jo, onko Portos löytänyt mitään haukattavaa."
Hän kiitti laivuria nyökkäyksellä ja palasi kajuuttaan, missä hänen ystävänsä oleskelivat.
Portos ei nähtävästi ollut saanut mitään, tai jos oli jotakin itselleen keksinytkin, oli uupumus voittanut nälän; hän nukkui sikeästi viittaansa kääriytyneenä, kun d'Artagnan astui sisälle.
Ensimmäisten merenaaltojen pehmoisen keinutuksen liekuttamina olivat Atos ja Aramis niinikään jo alkaneet torkkua, mutta avasivat jälleen silmänsä, kun kuulivat kumppaninsa tulon.
"No?" kysyi Aramis.
"Kaikki hyvin", vastasi d'Artagnan; "me voimme maata levollisesti."
Tämän tiedon tyynnyttämänä Aramis antoi päänsä jälleen vaipua, ja Atos nyökkäsi ystävällisesti. Portoksen tavoin tunsi myöskin d'Artagnan enemmän unen kuin illallisen tarvista; hän lähetti pois Grimaudin ja laskeusi levolle viitassaan, paljastetuin miekoin ja sellaiseen asentoon, että hänen ruumiinsa sulki pääsytien, joten huoneeseen oli mahdoton tulla häneen tölmäämättä.