VIIDESKAHDEKSATTA LUKU
Portviini
Kymmenen minuutin kuluttua herrat nukkuivat, mutta niin ei ollut nälkäisten ja etenkin janoisten palvelijain laita.
Blaisois ja Mousqueton valmistausivat laittamaan vuodettaan, jona oli lankku ja matkareppu, sillaikaa kun olutruukku ja kolme lasia keinui aluksen vaarumisen mukaan pöydällä, joka oli ripustettu samaan tapaan kuin viereisessäkin osastossa.
"Kirottu kiikkuminen!" päivitteli Blaisois. "Tunnen sen iskevän minuun nyt jälleen kuten tulomatkallakin."
"Ja kun ei ole merikivun vastustukseksi muuta kuin ohraleipää ja humalaviiniä!" surkeili Mousqueton; "huh!"
"Mutta vasupullonne, herra Mouston!" tiedusti Blaisois, joka oli saanut vuoteensa kuntoon ja hoippui pöydän luo, Mousquetonin jo istuessa sen ääressä niinkuin hänenkin onnistui lysähtää istumaan; "vasupullonne — oletteko hukannut sen?"
"En", vastasi Mousqueton, "mutta sen piti Parry. Nuo penteleen skotlantilaiset ovat aina janoissaan. Entä sinä, Grimaud", tiedusti Mousqueton toveriltaan, joka juuri palasi d'Artagnanin kanssa tekemältänsä kierrokselta, "janottaako sinuakin?"
"Kuin skotlantilaista", vastasi Grimaud lyhyeen.
Hän istuutui Blaisoisin ja Mousquetonin viereen, veti muistikirjan taskustaan ja alkoi laatia seurueen tilejä, toimien sen taloudenhoitajana.
"Hui, kuinka ellottaa sydänalaani!" valitti Blaisois.
"Jos niin on asia", sanoi Mousqueton opettavaisesti, "niin nauti hiukan ravintoa."
"Sanotteko tätä ravinnoksi?" vastasi Blaisois ja viittasi surkean halveksivasti ohraleipään ja olutruukkuun.
"Blaisois", selitteli Mousqueton, "sinun tulee muistaa, että leipä on ranskalaisen oikea ravinto, vaikka hänellä ei aina ole sitä; kysy Grimaudilta."
"Niin, mutta olut", tokaisi Blaisois niin kerkeästi, että hänen kekseliäisyytensä ansaitsi kiitosta, "onko olut ranskalaisen oikeata juomaa?"
"Mitä siihen tulee", vastasi Mousqueton hiukan ymmällä tästä muistutuksesta, "niin minun on kyllä tunnustettava, että olut on ranskalaiselle tosiaan yhtä vastenmielistä kuin viini englantilaiselle."
"Mitä, herra Mouston", ihmetteli Blaisois, tällä kertaa epäillen Mousquetonin suurta tietorikkautta, jota hän tavallisissa oloissa ihaili rajattomasti, "mitä, herra Mouston, eivätkö englantilaiset muka pidä viinistä?"
"He inhoavat sitä."
"Mutta kuitenkin olen nähnyt heidän sitä juovan."
"Rangaistuksekseen, ja sen todisteena", jatkoi Mousqueton rintaansa röyhistäen, "tahdon vain mainita, että kerrankin muuan englantilainen prinssi kuoli malvasirsammioon.[23] Olen kuullut abbé d'Herblayn kertovan siitä tapauksesta."
"Sitä epäpäteä!" virkahti Blaisois; "olisinpa minä ollut hänen sijassaan!"
"Kyllä voit", tokaisi Grimaud laskiessaan yhteen pitkää numeroriviä.
"Mitä!" ällistyi Blaisois, "minäkö voin?"
"Niin", jatkoi Grimaud, saaden neljä muistiin ja siirtäen tämän luvun vasemmanpuoliselle numeroriville.
"Ettäkö minä voin? Selittäkäähän, herra Grimaud?"
Mousqueton pysyi vaiti Blaisoisin kysellessä, mutta hänen kasvojensa ilmeestä oli helppo nähdä, että välinpitämättömyys ei ollut syynä.
Grimaud pitkitti laskemistaan ja merkitsi loppusumman.
"Portviiniä", huomautti hän sitten ojentaen kätensä takaosastoon päin, missä d'Artagnan ja hän olivat käyneet laivurin seurassa.
"Mitä! Nuo tynnyritkö, jotka näin oven raosta?"
"Portviiniä", toisti Grimaud ja aloitti uuden laskutehtävän.
"Olen kuullut", huomautti Blaisois Mousquetoniin kääntyen, "että portviini on oivallista espanjalaista tuotetta."
"Oivallista kyllä", vahvisti Mousqueton huuliansa nuollen, "kerrassaan oivallista. Sitä on parooni de Bracieuxin kellarissa."
"Jos pyytäisimme noita englantilaisia myymään meille pullollisen?" esitti rehellinen Blaisois.
"Myymäänkö!" äännähti Mousqueton, jonka vanha sissivaisto jälleen valpastui. "Kyllä kuulee, nuori mies, että sinulla ei vielä ole mitään elämänkokemusta. Miksi ostaa, kun voi ottaa?"
"Ottaa!" muistutti Blaisois; "lähimmäisensä omaisuuden himoitseminen on kai kiellettyä."
"Missä niin?" tiukkasi Mousqueton.
"Jumalan tai kirkon käskyissä, en enää tiedä tarkkaan. Mutta sen muistan, että lähimmäisen tavaraa ei saa himoita, eikä hänen vaimoansa."
"Se on peräti lapsellinen syy, hyvä Blaisois", virkkoi Mousqueton mitä isällisimmin. "Niin, lapsellinen, en paremminkaan sano. Mistä raamatusta olet lukenut, että englantilaiset ovat sinun lähimmäisesi, — minä vain kysyn?"
"Sitä ei missään sanota, totta kyllä", myönsi Blaisois, "ainakaan muistaakseni."
"Kerrassaan lapsellinen syy, sanon vieläkin", jatkoi Mousqueton. "Jos sinä olisit kuten Grimaud ja minä kulkenut kymmenen vuotta sodissa, hyvä Blaisois, niin olisitpa oppinut eroittamaan lähimmäisen omaisuuden ja vihollisen tavarat. Englantilaiset ovat tietääkseni vihollisiamme, ja tuo portviini kuuluu englantilaisille. Siispä se sotasäännön mukaan kuuluu meille, kun kerran olemme ranskalaisia. Etkö tunne puheenpartta: Viholliselta viedään mitä saadaan?"
Tämä suulaus, joka sai tukea Mousquetonin pitkällisen kokemuksen tuottamasta arvovallasta, mykistytti Blaisoisin. Hän laski päänsä alas ikäänkuin miettiäkseen, mutta äkkiä hän jälleen kohotti sen ja näytti saaneen kumoamattoman vastaväitteen.
"Entä herramme", hän tokaisi, "ovatko he teidän kannallanne, herra
Mouston?"
Mousqueton hymyili halveksivasti.
"Pitäisi kenties", hän ivasi, "mennä häiritsemään noiden korkeitten miesten unta ja sanoa heille: 'Armolliset herrat, palvelijaanne Mousquetonia janottaa; sallitteko hänen juoda?' Mitä välittää — minä kysyn — herra de Bracieux siitä, janottaako minua vai eikö?"
"Se on hyvin kallista viiniä", huomautti Blaisois päätänsä pudistaen.
"Vaikka se olisi sulaa kultaa, hyvä Blaisois", vastasi Mousqueton, "eivät herramme kieltäisi sitä itseltään. Ota huomioon, että herra de Bracieux on yksinään kyllin rikas juodakseen kokonaisen aamillisen portviiniä, vaikka hänen pitäisi maksaa pistoli pisaralta. Enkä voi nähdä", pitkitti hän yhä mahtailevampana, "minkätähden palvelijat kieltäytyisivät siitä, mitä heidän herransa eivät lykkäisi luotansa."
Ja Mousqueton nousi seisaalle, sieppasi olutruukun, jonka tyhjensi kaatoreikään viimeistä pisaraa myöten, ja astui rennosti ovelle, joka johti takaosastoon.
"Kas, lukossa!" murahti hän. "Kylläpä nuo vietävän englantilaiset kehtaavat olla epäluuloisia!"
"Lukossa!" säesti Blaisois yhtä nyreänä kuin opettajansakin. "Voi hitto, se vasta ikävää! Ka, sisäkalujani kaivelee yhä hullummin."
Mousqueton kääntyi häneen niin surkean näköisenä, että hän ilmeisesti suuressa määrin yhtyi kunnon nuorukaisen apeuteen.
"Lukossa!" toisti hän.
"Mutta minä olen kuullut teidän kertovan, herra Mouston", rohkeni Blaisois vihjata, "että te kerran nuoruudessanne, Chantillyssä se täisikin tapahtua, elätitte herraanne ja itseänne pyydystämällä peltopyitä juoksusilmukalla, karppeja ongella ja pulloja suopungilla."
"Totta kyllä", myönsi Mousqueton, "se pitää paikkansa, ja sen voi
Grimaud todistaa. Mutta kellariin johti luukku, ja viini oli pulloissa.
Minä en voi heittää suopunkia tämän seinän läpi, yhtä vähän kuin
nykäistä siimaan viiniastiaa, joka painaa kenties kaksi sentneriä."
"Ette kyllä, mutta te voitte irroittaa pari kolme lautaa väliseinästä", huomautti Blaisois, "ja nävertää läven tynnyriin."
Mousqueton levitti pyöreät silmänsä suhdattoman suuriksi ja katseli oppilastaan ihmeissään siitä, että havaitsi hänessä aavistamattomia sielullisia kykyjä.
"Se tosiaan käy laatuun", arveli hän; "mutta mistä saisi lankkujen vääntämiseen taltan ja tynnyrin nävertämiseen kairan?"
"Kalukimppu", virkahti Grimaud yhä selvitellen tilejään.
"Kas, oikein, — kalukimppu!" huudahti Mousqueton; "ja minä kun en tullut sitä ajatelleeksi!"
Grimaud ei ainoastaan ollut seurueen taloudenhoitaja, vaan sen seppäkin; paitsi tilikirjaansa oli hänellä kimpullinen työkaluja. Ja kun Grimaud oli peräti huolellinen mies, oli hän matkarepussaan säilyttämäänsä kimppuun varannut kaikkinaisia tarpeellisimpia välineitä.
Siinä oli siten välttävän iso kairakin. Mousqueton haki sen esille.
Talttaa hänen ei tarvinnut etsiä kaukaa; väkipuukko, joka hänellä oli vyössään, kelpasi siihen tarkoitukseen. Mousqueton sai pian keksityksi laudoituksesta raon ja ryhtyi heti työhön.
Blaisois tarkkasi hänen työtänsä ihailevasti, mutta samalla kärsimättömästikin; hän rohkeni tuolloin tällöin virkkaa järkevyyttä ja huomiokykyä osoittavia viittauksia, miten oli helpointa kiskoa irti joku naula tai kangeta ylös laudanpää.
Tovin kuluttua oli Mousqueton saanut kolme lautaa heltiämään.
Mutta Grimaud oli tällävälin lopettanut tilinsä ja noussut. Puuha oli herättänyt hänen vilkasta harrastustaan; hän oli lähestynyt kumppanuksia ja nähnyt Mousquetonin turhaan ponnistelevan luvattuun maahan.
"Minä", virkahti Grimaud.
Hän teki ystävällisen eleen Mousquetonille, pyytääkseen tältä anteeksi, että hän otti saattaakseen loppuun yrityksen, jonka toinen oli niin loistavasti pannut alulle. Sitten hän pujahti aukosta kuin käärme ja katosi pimeään.
Blaisois oli ihastuksen hurmiossa. Heidän tultuaan Englantiin olivat ne merkilliset miehet, joita hänellä kumppaneineen oli ollut kunnia saattaa, suorittaneet monia urotöitä, mutta tämä temppu näytti hänestä ehdottomasti niitä kaikkia ihmeellisemmältä.
"Nyt saat nähdä", virkkoi Mousqueton, ja hänen sävyssään ilmeni ylimielisyyttä, johon Blaisois vastustamatta alistui, "nyt saat nähdä, Blaisois, kuinka me vanhat soturit juomme, kun meitä janottaa."
"Tuossa hän on."
Samassa tosiaan Grimaud työnsi aukolta syrjään viitan ja ojensi esiin tuhkanharmaat kasvonsa, joissa kauhistuksen laajentamat silmät tuijottivat ison valkoisen kehän ympäröiminä pieninä terinä. Kädessään hän piti olutruukkua, joka oli täynnä jotain ainetta, kohotti sen savuavan lampun valoon ja äännähti: Oh! niin hirmustuneesti, että Mousqueton kavahti säikkyen taaksepäin ja Blaisois luuli pyörtyvänsä.
Molemmat loivat kuitenkin uteliaan silmäyksen sarkkaan: se oli täynnä ruutia.
Tultuaan vakuuttuneeksi siitä, että laiva oli viinin sijasta lastattu ruudilla, Grimaud säntäsi kansiluukulle ja pääsi yhdellä loikkauksella herrojensa asuman kajuutan eteen. Hän työnsi hiljaa oven auki, jolloin d'Artagnan sen takana maaten heti havahtui.
Grimaudin vääristyneet kasvot nähdessään hän tajusi, että jotakin tavatonta oli tekeillä, ja tahtoi huudahtaa; mutta sanaakin nopeammalla liikkeellä Grimaud laski etusormensa huulilleen ja sammutti kolmen askeleen päästä pikku yölampun voimakkaammalla puhalluksella kuin olisi voinut niin hennosta ruumiista uskoa.
D'Artagnan kohoutui kyynäspäänsä varaan; Grimaud kyyristyi toiselle polvelleen, ja kaula ojolla ja kiihtymyksen järkyttämänä hän kumartui kuiskaamaan soturin korvaan kertomuksen, joka olikin kyllin jännittävä, kiinnittääkseen mieltä ilman eleitäkin ja kasvonilmeitä.
Kertomuksen aikana Atos, Portos ja Aramis nukkuivat niin sikeästi kuin eivät olisi kahdeksaan vuorokauteen saaneet unta silmiinsä, ja keskiruumassa Mousqueton varovaisuuden vuoksi siteli kurenauhojaan, Blaisoisin yrittäessä tehdä samoin, kauhun puistattelemana ja tukka pystyssä.