NELJÄSYHDEKSÄTTÄ LUKU
Picardien tie
Atos ja Aramis, jotka Pariisissa olivat taatussa turvassa, käsittivät peräti hyvin, että he kaupungin ulkopuolelle uskaltautuessaan antausivat suuriin vaaroihin; mutta tiedetäänhän, minkä verran vaarat merkitsivät sellaisille miehille. Sitäpaitsi he arvasivat, että tämän selkkauksen ratkaisu oli lähenemässä ja että siihen tarvittiin vain viimeinen ponnistus.
Molemmat aatelismiehet ratsastivat kiertoteitä, ensiksikin väistääkseen Ile de Francen maakunnassa hajallaan liikkuvia mazarinilaisia ja toisekseen karttaakseen Normandiaa vallitsevia frondelaisiakin, jotka ehdottomasti olisivat vieneet heidät herra de Longuevillen luo saadakseen selville, olivatko he ystäviä vai vihamiehiä. Molemmista vaaroista suoriuduttuaan he poikkesivat jälleen Boulognesta Abbevilleen johtavalle tielle ja seurasivat sitä askel askeleelta.
Jonkun aikaa he olivat epätietoisia; he olivat jo kuulustelleet parin kolmen majatalon isäntää, saamatta vähäisintäkään vihiä etsintänsä johdoksi. Mutta Montreuilissa Atos tunsi hienoilla sormillaan koskevansa pöydässä johonkin epätasaiseen. Hän kohotti pöytäliinan ja luki veitsenkärjellä syvälle puuhun leikattuina merkit: Port … — d'Art … — 2 helm.
"Mainiota!" virkkoi Atos osoittaen piirtoja Aramiille; "me aioimme jäädä tänne yöksi, mutta se on tarpeetonta. Ratsastakaamme edelleen."
He nousivat jälleen satulaan ja pitkittivät matkaansa Peronneen asti.
Atos alkoi käydä toivottomaksi. Tämä ylväs ja hieno luonne moitti itseänsä siitä pimeydestä, jossa Aramis ja hän hapuilivat. He olivat kai etsineet huolimattomasti; varmaankaan he eivät olleet pysyneet kyllin itsepintaisina tiedustuksissa, tehneet tarpeeksi teräviä havaintoja. He olivat palaamaisillaan samaa tietä kuin olivat tulleetkin, kun Atos heidän ratsastaessaan kaupunginporteille johtavan esikaupungin läpi näki vallin vieritse kulkevan kadun valkoisessa kulmamuurissa kivihiilellä luonnostetun piirustuksen. Koruttomasti kuin lapsen ensimmäiset yritelmät se esitti kahta hurjasti nelistävää ratsumiestä; toinen oli pitelevinään kädessään paperilappua, johon oli kirjoitettu espanjaksi sanat: Meitä ajetaan takaa.
"Kas vain!" virkkoi Atos; "tuo on selvää kuin päivä. Takaa-ajettunakin d'Artagnan on pysähtynyt tähän viideksi minuutiksi; se todistaa, että häntä ei ahdistettu läheltä, ja kenties hänen on onnistunut pujahtaa tiehensä."
Aramis pudisti päätänsä.
"Jos hän olisi päässyt selviytymään vainoojistaan, niin olisimme hänet nähneet tai ainakin kuulleet hänestä jotakin."
"Olet oikeassa, Aramis; lähtekäämme eteenpäin."
Mahdotonta olisi kuvata molempien aatelismiesten rauhattomuutta ja kärsimättömyyttä. Levottomuus oli luonnollista Atoksen hellälle ja ystäviinsä kiintyneelle sydämelle, maltittomuus taasen kiusasi Aramiin hermostunutta ja äkkipikaista luonnetta. He porhalsivat molemmin kolme tai neljä tuntia yhtä vinhasti kuin muuriin piirretty ratsastajapari. Äkkiä he näkivät kahden vierun väliin avautuneessa soukassa rotkossa tien puolittain tukkeutuneeksi tavattoman isosta kivestä. Sen alkuperäinen sija näkyi toisella rinteellä, ja jälkeen jäänyt kuoppa osoitti, että se ei ollut voinut vieriä alas itsestään, samalla kun sen jyhkeydestä saattoi päättää, että sen liikuttamiseen oli tarvittu jonkun Enkeladoksen tai Briareuksen käsivartta.
Aramis pysähtyi.
"Hm", hän virkkoi katsellen kiveä, "tämä on Telamonin Aiaksen työtä tai sitten Portoksen. Laskeutukaamme ratsailta, kreiviseni, ja tutkikaamme tätä lohkaretta."
He hyppäsivät maahan. Kivi oli ilmeisesti vyörytetty sulkemaan tietä ratsastajilta. Se oli nimittäin ensin asetettu poikittain, mutta esteen kohdatessaan olivat ratsumiehet laskeutuneet satulasta ja vääntäneet sen sivuttain.
Ystävykset tarkastivat kiveä kaikilta näkyviltä puolilta; siinä ei ilmennyt mitään huomattavaa. Silloin he kutsuivat avukseen Blaisoisin ja Grimaudin, ja kaikkien neljän onnistui saada kivi käännetyksi. Alipintaan oli kirjoitettu:
"Kahdeksan rakuunaa ajaa meitä takaa. Jos ehdimme Compiègneen asti, niin asetumme Kruunattuun Riikinkukkoon; isäntä on ystäviämme."
"Tämähän kerrankin on selvä tieto", sanoi Atos; "kumpaisessakin tapauksessa olemme nyt varmalla tolalla. Lähtekäämme siis Kruunattuun Riikinkukkoon."
"Hyvä on", vastasi Aramis; "mutta jos tahdomme saapua sinne, on parasta ensin hiukan lepuuttaa hevosiamme, sillä ne ovat jo menehtymäisillään."
Aramis oli oikeassa. Sen vuoksi pysähdyttiin ensimmäiseen majataloon ja toimitettiin jokaiselle ratsulle kaksinkertainen mitta viinillä kostutettuja kauroja; niiden levättyä kolme tuntia lähdettiin jälleen matkalle. Ratsastajat olivat itse kovin uuvuksissa, mutta toivo elvytti heitä.
Kuutta tuntia myöhemmin Atos ja Aramis pääsivät Compiègneen ja tiedustivat "Kruunattua Riikinkukkoa." Heille osoitettiin kylttiä, joka kuvasi Pan-jumalaa kruunu päässä.
Ystävykset hyppäsivät ratsailta, kiinnittämättä huomiotaan vaateliaaseen kylttiin, jota Aramis muulloin olisi purevasti ivannut. He tapasivat kunnon ravintoloitsijan, kaljupään ja isomahaisen kuin kiinalaisen puujumalan, ja tiedustivat häneltä, oliko hänen luokseen poikennut kaksi aatelismiestä, joita rakuunat hätyyttivät. Sanaakaan vastaamatta isäntä kaivoi kaapistaan miekanterän puolikkaan.
"Tunnetteko tätä?" kysyi hän.
Atos vain vilkaisi miekantynkään.
"Se on d'Artagnanin säilä", hän vastasi.
"Pitkänkö vai lyhyen?" kysyi isäntä.
"Lyhyen", vastasi Atos.
"Minä näen, että te olette noiden herrojen ystäviä."
"No niin, mitä heille on tapahtunut?"
"He ratsastivat pihalle uupunein hevosin, ja ennenkuin he olivat ehtineet sulkea ajoporttia karautti heidän kintereillään sisälle kahdeksan rakuunaa."
"Kahdeksan!" huudahti Aramis. "Minua hämmästyttää, että kaksi niin urheata miestä kuin d'Artagnan ja Portos antausivat vangiksi kahdeksalle miehelle."
"Tietenkin, monsieur, ja noilta kahdeksalta ei se yritys olisi käynytkään, mutta he ottivat kaupungista avukseen kaksikymmentä sotamiestä kuninkaallisesta italialaisrykmentistä, joka on täällä varusväkenä; teidän kaksi ystäväänne suorastaan rutistettiin ylivoiman alle."
"Vangittuna!" virkkoi Atos; "ja tiedetäänkö syytä?"
"Ei, monsieur; heidät vietiin heti pois, ja heillä ei ollut aikaa sanoa minulle mitään. Mutta heidän lähdettyään löysin taistelukentältä tämän miekantyngän, auttaessani kuljettamaan pois kahta kuollutta ja viittä tai kuutta haavoitettua."
"Entä he?" kysyi Aramis; "eikö heille tullut mitään vahinkoa?"
"Ei, monsieur, en luule."
"No, se sentään lohduttaa", arveli Aramis.
"Tiedättekö, minne heidät vietiin?" tiedusti Atos.
"Louvresin taholle."
"Jättäkäämme Blaisois ja Grimaud tänne", esitti Atos. "He palatkoot huomenna Pariisiin hevosten kanssa, jotka olivat tänään jättämäisillään meidät taipaleelle; meidän on parempi ottaa kyytihevoset."
"Ottakaamme vain", yhtyi Aramis.
Lähetettiin hakemaan hevosia. Sillaikaa ystävykset söivät kiireimmiten päivällistä; jos saisivat Louvresissa jotakin tietoa, alkoivat he sitten pitkittää matkaansa.
He saapuivat Louvresiin. Siellä oli vain yksi majatalo. Siinä saatiin likööriä, joka on pysynyt maineessa meidän päiviimme asti; sitä valmistettiin jo siihen aikaan.
"Laskeutukaamme ratsailta täällä", ehdotti Atos; "d'Artagnan ei kaiketikaan ole lyönyt laimin tätä tilaisuutta, ei maistaakseen likööriä, vaan jättääkseen meille jonkun merkin."
He astuivat majataloon ja tilasivat kaksi lasillista likööriä ryyppypöydälle, niinkuin arvelivat vangittujen ystäviensäkin tehneen. Pöytä, jonka ääressä tavallisesti juotiin seisaaltaan, oli katettu tinalevyllä. Levyyn oli piirretty ison äimän kärjellä: Rueil, D.
"He ovat Rueilissa!" virkkoi Aramis, joka ensimmäisenä huomasi tämän kirjoitelman.
"Lähtekäämme siis Rueiliin", esitti Atos.
"Se olisi heittäytymistä suden kitaan", muistutti Aramis.
"Jos olisin ollut Jonaksen ystävä kuten olen d'Artagnanin", vastasi Atos, "niin olisin seurannut häntä valaskalan vatsaan, ja sinä olisit tehnyt samaten, Aramis."
"Luulen tosiaan, kreiviseni, että sinä teet minusta paremman kuin olen. Jos olisin yksinäni, niin tuskinpa lähtisin siten Rueiliin ilman suuria varokeinoja; mutta minne sinä menet, sinne minäkin."
He ottivat uudet hevoset ja ratsastivat Rueiliin.
Aavistamattaan oli Atos antanut Aramiille parhaan neuvon, mitä sillähaavaa olisi voinut noudattaa. Parlamentin valtuutettuja oli vastikään saapunut Rueiliin niitä kuuluisia neuvotteluja varten, jotka sitten kolme pitkää kuukautta kestettyään tuottivat vajavan rauhan ja johtivat hänen korkeutensa prinssin vangitsemiseen. Rueil oli pariisilaisten taholta täyttynyt asianajajilla, tuomareilla, neuvosmiehillä ja kaikenlaatuisilla virkaherroilla sekä hovin puolesta aatelismiehillä, upseereilla ja vartiosotureilla. Sellaisen kuhinan keskellä oli helppo pysytellä niin huomaamattomana kuin vain halusi. Neuvottelut olivat myös saaneet aikaan aselevon, ja kahden aatelismiehen vangitseminen tässä tilanteessa olisi ollut kansanoikeuden loukkaamista, vaikka he olisivatkin olleet hyvin tunnettuja frondelaisia.
Molemmat ystävyksemme luulivat kaikkien ihmisten mielessä olevan saman ajatuksen, joka kiusasi heitä. He sekaantuivat ryhmiin siinä toivossa, että kuulisivat puhuttavan jotakin d'Artagnanista ja ja Portoksesta; mutta jokainen pohti yksinomaan rauhansopimuksen pykäliä ja lisäyksiä. Atos arveli, että oli käännyttävä suoraan ministerin puoleen.
"Hyvä ystävä", vastusti Aramis, "sanasi ovat varsin kauniita, mutta pidä varasi, — meidän turvallisuutemme perustuu juuri syrjäisyyteemme. Jos tavalla tai toisella toimitamme itsemme tunnetuiksi, niin meidät viedään suoraan päätä ystäviemme luo johonkin syvään vankiluolaan, mistä itse paholainenkaan ei pystyisi auttamaan meitä ulos. Yrittäkäämme löytää heidät jonkun harkitsemamme suunnitelman avulla, jättämättä asiaa ikävän sattuman varaan. Compiègnessä vangittuina on heidät tuotu Rueiliin, kuten Louvresissa saimme varmaksi tiedoksemme; heidän tultuaan Rueiliin on kardinaali kuulustellut heitä ja sitten joko pidättänyt heidät lähellään tai lähettänyt Saint-Germainiin. Bastiljissa he eivät ole, koska Bastilji kuuluu frondelaisille ja Brousselin poika on siellä päällikkönä. Kuolleet he eivät ole, sillä d'Artagnanin kuolema olisi herättänyt melua; ja mitä Portokseen tulee, niin luulen hänet yhtä ikuiseksi kuin Jumalan, vaikka hän on vähemmän pitkämielinen. Älkäämme heittäytykö toivottomiksi, vaan jääkäämme Rueiliin odottamaan, sillä minä olen vakuuttunut siitä, että he ovat täällä. Mutta mikä sinua vaivaa? Kalpenet!"
"Muistui vain mieleeni", vastasi Atos melkein vapisevalla äänellä, "että herra de Richelieun teettämänä on Rueilin linnassa kamala oubliette"…[26]
"Oh, ole huoletta", tyynnytti Aramis, "herra de Richelieu oli aatelismies, syntyperältään kaikkien meikäläisten vertainen ja asemaltaan meitä ylempi. Hän uskalsi kuninkaallisesti käydä päähän kiinni ylhäisimpiäkin meistä ja panna sen pään horjumaan hartioilla. Mutta Mazarin on kehno sielu, joka voi korkeintaan tarttua meitä kaulukseen kuten oikeudenpalvelija. Rauhoitu siis, veikkonen; minä pysyn sanassani, että d'Artagnan ja Portos ovat Rueilissa elävinä ja eheinä."
"Joka tapauksessa", huomautti Atos, "meidän tulee hankkia koadjutorilta lupa olla saapuvilla neuvotteluissa, jotta pääsemme esteettömästi Rueiliin."
"Kaikkien noiden ikävien musteentöhrijäin seassa! Mitä ajatteletkaan, ystäväiseni! Ja luuletko, että he ovat millänsäkään d'Artagnanin ja Portoksen vapaudesta tai vankeudesta? Ei, kyllä meidän pitää keksiä joku muu keino."
"No niin", jatkoi Atos, "palaankin ensimmäiseen ajatukseeni; en tiedä parempaa keinoa kuin toimia avoimesti rehellisen alamaisen tavoin. En lähde Mazarinin puheille, vaan kuningattaren luo, ja sanon hänelle: 'Madame, antakaa meille takaisin kaksi palvelijaanne ja meidän kaksi ystäväämme.'"
"Kuningattaren puheille päästäksemme", muistutti Aramis, "pitäisi meidän ensin tavoittaa kardinaalia, ja heti kun olemme hänet nähneet — ota se huomioosi, Atos, — meidät kyllä toimitetaan ystäviemme luo, mutta toisin kuin haluamme. Tuo yhtymistapa miellyttää minua varsin vähän, sen tunnustan. Toimikaamme vapaalla jalalla, voidaksemme toimia hyvin ja rivakasti."
"Minä uhraan itseni, hyvä ystävä, ja lähden pyrkimään Itävallan Annan puheille."
"Hyvästi, Atos, minä lähden kokoamaan armeijaa."
"Mitä varten?"
"Rueilin piirittämiseksi."
"Missä tavataan?"
"Kardinaalin hirsipuun juurella."
Ja ystävykset erosivat, Aramis palatakseen Pariisiin, Atos raivatakseen muutamilla valmistavilla toimenpiteillä itselleen tien kuningattaren luo.