SEITSEMÄSVIIDETTÄ LUKU
Saint-Eustachen kerjäläinen
D'Artagnan oli menetellyt harkitusti, kun ei ollut heti lähtenyt Palais-Royaliin: hän oli jättänyt Commingesille aikaa ehtiä sinne edellään, hänen ilmoittaakseen kardinaalille, kuinka hyviä palveluksia d'Artagnan oli ystävänsä keralla tehnyt aamun kuluessa kuningattaren puolueelle.
Heidät ottikin erinomaisen suosiollisesti vastaan Mazarin, joka lausui heille monia kohteliaisuuksia ja ilmoitti, että he olivat jo enemmän kuin puolitiessä toiveittensa täyttymistä, nimittäin d'Artagnan kapteeninarvoaan ja Portos parooniuttansa.
D'Artagnan olisi enemmän pitänyt rahoista kuin tästä kaikesta, sillä hän tiesi, että Mazarin lupasi kielellään, vaan ei pitänyt mielellään: niinpä hän pitikin kardinaalin korusanoja utukuvina, mutta tekeysi varsin tyytyväisen näköiseksi Portoksen silmissä, jonka mielialaa hän ei tahtonut masentaa.
Ystävysten ollessa kardinaalin luona lähetti kuningatar kutsumaan häntä. Kardinaali arveli kannustavansa kahden puoltajansa innokkuutta, jos hankki heille itse kuningattaren kiitokset; hän viittasi heidät senvuoksi mukaansa. D'Artagnan ja Portos näyttivät hänelle pölyisiä, revittyjä pukujaan, mutta kardinaali pudisti päätänsä.
"Nuo puvut", hän virkkoi, "ovat arvokkaampia kuin useimpien hoviherrojen, joita tapaatte kuningattaren luona, sillä ne ovat taisteluasuja."
D'Artagnan ja Portos tottelivat.
Itävallan Annan hovi oli lukuisa ja hilpeästi hälisevä, sillä olihan espanjalaisten kukistamisen jälkeen nyt päästy voitolle kansastakin. Broussel oli ilman vastarintaa viety Pariisin ulkopuolelle ja asusti kaiketi jo parhaillaan Saint-Germainin vankilassa; samaan aikaan oli Blancmesnil vangittu, mutta hiljaisesti ja vaivattomasti, ja hänet oli merkitty Vincennesin linnan asukasluetteloon.
Comminges seisoi kuningattaren lähellä, tämän kysellessä häneltä yrityksen yksityiskohtia, ja kaikki kuuntelivat hänen kertomustaan, kun hän näki kardinaalin saapuvan d'Artagnanin ja Portoksen saattamana.
"Kas, madame", hän huudahti rientäen d'Artagnanin luo, "tässä on mies, joka kykenee kuvaamaan sen teille paremmin kuin minä, sillä hän on pelastajani. Hänettä olisin tällähaavaa luultavasti takertuneena kalaverkkoihin Saint-Cloudin luona, sillä kysymys ei ollut vähemmästä kuin minun heittämisestäni virtaan. Puhukaa, d'Artagnan, puhukaa!"
Muskettisoturien luutnantiksi tultuaan oli d'Artagnan ollut kenties, satakin kertaa samassa huoneessa kuin kuningatar, mutta tämä ei ollut vielä koskaan puhutellut häntä.
"No niin, monsieur, tehtyänne minulle niin suuren palveluksen te vaikenette?" sanoi Itävallan Anna.
"Madame", vastasi d'Artagnan, "minulla ei ole mitään sanottavana, paitsi että elämäni on teidän majesteettinne käytettävissä ja että minä en ole onnellinen ennen kuin sinä päivänä, jona menetän sen teidän puolestanne."
"Tiedän sen, monsieur, tiedän sen", virkkoi kuningatar, "ja jo pitkältä ajalta. Olenkin hyvilläni, kun voin antaa teille tämän julkisen tunnustuksen kunnioituksestani ja kiitollisuudestani."
"Sallikaa minun, madame", huomautti d'Artagnan, "siirtää siitä osa ystävälleni, — entiselle Trévillen komppanian muskettisoturille kuten minäkin —" hän korosti näitä sanoja —, "joka on tehnyt ihmeitä."
"Hänen nimensä?" kysyi kuningatar.
"Muskettiväessä", vastasi d'Artagnan, "hänet tunnettiin Portoksena", — kuningatar säpsähti —, "mutta hänen todellinen nimensä on chevalier du Vallon."
"De Bracieux de Pierrefonds", lisäsi Portos.
"Näin monta nimeä en jaksa muistaa, ja minä painan mieleeni vain ensimmäisen", sanoi kuningatar armollisesti.
Portos kumarsi. D'Artagnan peräytyi kaksi askelta.
Samassa ilmoitettiin koadjutori.
Kuninkaallinen seurue puhkesi kummastuksen huudahdukseen. Vaikka koadjutori oli saarnannut samana aamuna, tiedettiin hänen varsin suuresti kallistuvan frondelaisuuteen, ja pyytäessään Pariisin arkkipiispaa uskomaan saarnan pitämisen veljenpojalleen oli Mazarin ilmeisesti tarkoittanut herra de Retzille tuollaista salakavalaa letkausta, jollaiset suuresti huvittivat häntä.
Notre-Damesta lähtiessään olikin koadjutori kuullut, mitä oli tapahtunut. Vaikka hän oli melkein jo liitossa frondelaisten johtajien kanssa, ei hän kuitenkaan ollut niin sitoutunut, ettei olisi voinut peräytyä, jos hovi tarjosi hänelle kaipaamiansa etuja, joihin koadjutorinvirka oli vain valmistuksena. Herra de Retz tahtoi kohota arkkipiispaksi setänsä jälkeen ja kardinaaliksi kuten Mazarin. Mutta kansanpuolue tuskin kykeni toimittamaan hänelle näitä kokonaan kuningasvallasta riippuvaisia suosionosoituksia. Hän saapui senvuoksi nyt palatsiin onnittelemaan kuningatarta Lensin taistelun johdosta, ennakolta päättäneenä toimia hovin puoltajana tai vastustajana, mikäli hänen onnittelunsa vastaanotettaisiin suosiollisesti tai karsaasti.
Koadjutori siis ilmoitettiin tulleeksi; hän astui vastaanottohuoneeseen, ja hänen näkemisensä kiihdytti koko voitonriemuisen hovin uteliaisuutta kuulemaan hänen sanojansa.
Koadjutorilla oli yksinään jokseenkin yhtä paljon nerokkuutta kuin kaikilla niillä yhteensä, jotka olivat tulleet koolle tekemään hänestä pilaa. Hänen puhelunsa olikin niin peräti luontevaa, että läsnäolijat hyvästä naurunhalustaan huolimatta eivät saaneet tartutuksi mihinkään. Hän lopetti vakuutuksella, että hän tahtoi omistaa kaiken heikon kykynsä hänen majesteettinsa palvelukseen.
Koadjutorin puheen aikana näytti kuningatar hyvinkin mieltyneeltä, mutta kun se päättyi tuohon lauselmaan, ainoaan, joka saattoi antaa aihetta kompasanoihin, Anna kääntyi hovilaisiin ja ilmaisi silmäniskulla suosikeilleen, että hän luovutti koadjutorin heidän haltuunsa. Heti olivat hovin sukkelukset valmiina naljailuun. Hovinarri Nogent-Beautin huudahti kuningattaren olevan hyvin onnellisen, saadessaan tällaisena hetkenä uskonnon apua. Kaikki puhkesivat nauramaan.
Kreivi de Villeroy ei sanonut käsittävänsä, kuinka oli voitu hetkeäkään pelätä, kun hovin puolustajana parlamenttia ja Pariisin porvareita vastaan oli koadjutori, joka kätensä viittauksella kykeni nostattamaan liikkeelle kokonaisen armeijan pappeja, suntioita ja pedellejä.
Marski de la Meilleraie lisäsi, että jos jouduttaisiin käsirysyyn ja herra koadjutori lyöttäytyisi leikkiin, olisi vain ikävää, että mylläkässä ei voitaisi punaisesta hatusta tuntea herra koadjutoria kuten Henrik IV Ivryn taistelussa tunnettiin valkoisesta töyhdöstään.
Tämän alkurynnäkön aikana, jonka Gondy olisi helposti pystynyt musertavana kilpistyttämään ilvehtijöihin, pysyi hän tyynenä ja totisena. Silloin kysyi häneltä kuningatar, oliko hänellä mitään lisättävää äskeiseen kauniiseen puheeseensa.
"Kyllä, madame", vastasi koadjutori; "pyydän teitä ajattelemaan kahdesti, ennen kuin sytytätte kansalaissodan kuningaskunnassa."
Kuningatar käänsi hänelle selkänsä, ja alettiin jälleen nauraa. Koadjutori kumarsi ja poistui palatsista, luoden häntä katselevaan kardinaaliin verivihollisen silmäyksen. Se katse oli niin tuima, että se tunkeusi Mazarinin sydänpohjukkaan asti; tajuten sen sodanjulistukseksi hän tarttui d'Artagnanin käsivarteen ja sanoi tälle:
"Tarpeen tullen, monsieur, tunnette kai jälleen tuon miehen, joka lähti ulos, vai mitä?"
"Kyllä, monseigneur", takasi d'Artagnan.
Sitten hän virkkoi vuorostaan Portokseen kääntyen:
"Hitto, tämä menee pilalle; en pidä kiistoista kirkonmiesten kesken."
Gondy peräytyi jaellen siunauksia kaikille sivuuttamillensa ja suoden itselleen sen häijyn mielihyvän, että pani vihollistensa palvelijatkin polvistumaan eteensä.
"Ah", mutisi hän astuessaan palatsin kynnyksen yli, "kiittämätön, kavala, raukkamainen hovi! Huomenna opetan sinut nauramaan toisessa äänilajissa!"
Mutta sillävälin kun Palais-Royalissa ilmaistiin ylenpalttista iloisuutta kuningattaren hilpeyden säestykseksi ei Mazarin hukannut aikaansa tyhjään ja vaaralliseen pilantekoon, — järkevänä miehenä, jolla sitäpaitsi oli pelkurin huolellinen varovaisuus, hän poistui heti koadjutorin jälkeen, toimitti tilinsä talteen, lukitsi kultansa säilyyn ja koverrutti luotettavilla käsityöläisillä kätköpaikkoja seiniinsä.
Kotiin tullessaan kuuli koadjutori, että muuan nuori mies oli saapunut hänen lähdettyään ja odotteli häntä; hän kysyi vieraan nimeä ja säpsähti ilahtuneesti, kun sai tietää, että tämä oli ilmoittautunut Louvièresiksi.
Hän kiirehti heti työhuoneeseensa; siellä oli tosiaan Brousselin poika, vielä ihan raivostuksissaan ja verissään taistelustansa kuninkaan väen kanssa. Ainoaksi varokeinokseen hän ennen arkkipiispalaan tuloansa oli jättänyt muskettinsa erään ystävän luo.
Koadjutori astui hänen luokseen ja ojensi kätensä. Nuori mies tähysti häntä ikäänkuin tahtoen nähdä hänen sielunsa syvyyteen.
"Hyvä herra Louvières", virkkoi koadjutori, "olkaa vakuutettu siitä, että minä otan lämpimästi osaa teitä kohdanneeseen onnettomuuteen."
"Onko se totta ja puhutteko vakavasti?" kysyi Louvières.
"Sydämeni pohjasta", vastasi Gondy.
"Siinä tapauksessa, monseigneur, on pelkkien sanojen aika mennyttä ja toiminnan hetki tullut; jos te tahdotte, monseigneur, niin isäni on kolmen päivän päästä vapaalla jalalla ja te kuuden kuukauden kuluttua kardinaali."
Koadjutori hätkähti.
"Ka, puhukaamme avomielisesti", jatkoi Louvières, "ja kääntäkäämme kortit pöydälle. Ei jaeta kolmeakymmentätuhatta écu'ta almuina, kuten te olette tehnyt viimeisinä kuutena kuukautena, yksistään kristillisestä armeliaisuudesta, sillä se olisi kerrassaan liian kaunista. Te olette kunnianhimoinen, ja se on aivan luonnollista: olettehan nerokas mies ja tunnette ansiokkuutenne. Minä puolestani vihaan hovia ja haluan tällä hetkellä ainoastaan kostoa. Antakaa meille papisto ja rahvas, jotka ovat teidän käskettävissänne, niin minä annan teille porvariston ja parlamentin; näiden neljän aineksen avulla on Pariisi kahdeksassa päivässä meidän, ja uskokaa minua, herra koadjutori, hovi antaa pelosta, mitä se ei anna suosiosta."
Koadjutori silmäili vuorostaan Louvièresiä läpitunkevalla katseellaan.
"Mutta tiedättekö, herra Louvières, että te ehdotatte minulle suorastaan kansalaissotaa?"
"Te olette valmistellut sitä niin kauan, monseigneur, että sen täytyy nyt olla teille tervetullut."
"Vaikka vain", sanoi koadjutori, "mutta käsittänette kuitenkin, että tämä vaatii mietintää?"
"Ja montako tuntia tarvitsette siihen?"
"Kaksitoista, monsieur. Onko se liikaa?"
"Nyt on puolipäivä; tulen luoksenne keskiyöllä."
"Ellen ole silloin palannut, niin odottakaa minua."
"Mainiota. Keskiyöllä, monseigneur."
"Keskiyöllä, hyvä herra Louvières."
Yksin jäätyään Gondy kutsui luokseen kaikki ne papit, joiden kanssa hän oli jonkunlaisissa väleissä. Kahden tunnin kuluttua hän oli koonnut asuntoonsa kolmekymmentä sielunpaimenta Pariisin väkirikkaimmista ja siis levottomimmista seurakunnista.
Gondy kertoi heille, miten häntä oli häväisty Palais-Royalissa, ja toisti de Beautinin, kreivi de Villeroyn ja marski de la Meilleraien kokkapuheet. Pastorit kysyivät, mitä oli tehtävä.
"Seikka on selvä", vastasi koadjutori. "Te vallitsette omiatuntoja — no niin: järkyttäkää niissä kuninkaitten pelkäämisen ja kunnioittamisen viheliäinen ennakkoluulo; valaiskaa lampaillenne, että kuningatar on tyranni, ja hokekaa kaikkien kuuluviin, että Ranskan onnettomuudet johtuvat Mazarinista, hänen rakastajastaan ja turmelijastaan. Aloittakaa työnne tänään, — niin, nyt heti, ja kolmen päivän kuluessa odotan tuloksia. Jos muuten jollakulla teistä on hyvä neuvo antaa minulle, niin hän jääköön; minä kuuntelen sitä mielelläni."
Kolme pastoria jäi: Saint-Merrin, Saint-Sulpicen ja Saint-Eustachen seurakuntien. Toiset poistuivat.
"Luulette siis kykenevänne auttamaan minua vielä tehokkaammin kuin virkaveljenne?" kysyi Gondy.
"Niin toivomme", vastasivat papit.
"Antakaahan kuulua; aloittakaa te, Saint-Merrin herra pastori."
"Monseigneur, minun alueellani on mies, joka voisi tuottaa teille mitä suurinta hyötyä."
"Kuka se on?"
"Muuan Rue des Lombardsin kauppias, jolla on hyvin suuri vaikutusvalta seudun pikku elinkeinolaisiin."
"Mikä hänen nimensä on?"
"Planchet; hän aiheutti yksinään mellakan noin kuusi viikkoa sitten, mutta kun häntä sen johdosta etsiskeltiin hirtettäväksi, katosi hän."
"Ja voitteko te saada hänestä selon?"
"Niin toivon; en luule hänen joutuneen kiinni, ja hänen vaimonsa rippi-isänä saan kyllä tietooni, missä hän on, jos vaimo sen tietää."
"Hyvä; etsikää käsiinne se mies, herra pastori, ja jos tapaatte, niin tuokaa hänet minun luokseni."
"Mihin aikaan, monseigneur?"
"Kello kuudelta, jos teille sopii."
"Tulemme tänne kello kuusi, monseigneur."
"Menkää, hyvä pastori, menkää, ja Jumala olkoon kanssanne!"
Pappi lähti.
"Entä te, monsieur?" virkkoi Gondy Saint-Sulpicen pastoriin kääntyen.
"Minä, monseigneur", vastasi tämä, "tunnen miehen, joka on tehnyt suuria palveluksia hyvin suositulle prinssille; hänestä tulisi erinomainen päällikkö, ja hänet voin asettaa käytettäväksenne."
"Kuka se mies on?"
"Kreivi de Rochefort."
"Hänet tunnen minäkin; pahaksi onneksi ei hän ole Pariisissa."
"Monseigneur, hän asuu Cassette-kadun varrella."
"Mistä saakka?"
"Jo kolmatta päivää."
"Ja miksei hän ole pistäytynyt puheillani?"
"Hänelle oli sanottu … monseigneur suonee minulle anteeksi…"
"Tietysti, puhukaa."
"Että monseigneur pyrki sopimukseen hovin kanssa."
Gondy puraisi huultansa.
"Häntä on petetty. Tuokaa hänet luokseni kello kahdeksalta, herra pastori, ja Jumala teitä siunatkoon kuten minäkin!"
Toinen pappi kumarsi ja lähti.
"Nyt on teidän vuoronne, monsieur", virkkoi koadjutori kääntyen viimeiseen vieraaseensa. "Onko teillä yhtä hyvää tarjottavaa minulle kuin noilla kahdella herrasmiehellä, jotka ovat lähteneet täältä viimeksi?"
"Parempaa, monseigneur."
"Jopa jotakin! Ajatelkaa, että siten sitoudutte varsin paljoon: toinen tarjosi minulle kauppiaan, toinen kreivin — teillä kai siis on prinssi varalla?"
"Tarjoan teille kerjäläisen, monseigneur."
"Niin, aivan", virkahti Gondy miettivästi, "olette oikeassa, herra pastori — jonkun, joka kykenisi yllyttämään liikkeelle Pariisin risteyksissä kuhisevan köyhälistön armeijan ja saamaan sen kirkumaan koko Ranskan kuuluviin, että Mazarin heidät on mierolle toimittanut."
"Juuri sellaisen miehen tunnen."
"Hyvä! Ja kuka se on?"
"Pelkkä kerjäläinen, kuten jo sanoin, monseigneur; hän on kuuden vuoden ajan anellut almuja, jakaessaan vihkivettä Saint-Eustachen kirkon portailla."
"Ja te sanotte, että hänellä on suuri vaikutus vertaisiinsa?"
"Tiedättekö, monseigneur, että kerjäläiset ovat järjestyneet yhdyskunnaksi, jonkunlaiseksi varattomien liitoksi omistavia luokkia vastaan, ammattiseuraksi, jolle kukin suorittaa pikku jäsenmaksun ja jota johtelee päällikkö!?"
"Kyllä olen kuullut sitä kerrottavan", vastasi koadjutori.
"No, tarjoamani mies on yhdyskunnan pää."
"Ja mitä tiedätte hänestä?"
"En mitään muuta, monseigneur, kuin että hänellä näyttää olevan tunnonvaivoja."
"Mistä olette siihen käsitykseen johtunut?"
"Jokaisen kuukauden kahdeksantenakolmatta päivänä hän luetuttaa minulla sielumessun jonkun puolesta, joka on saanut väkivaltaisen kuoleman; viimeksi luin sen eilen."
"Ja häntä nimitetään?"
"Maillardiksi, mutta minä en luule, että se on hänen todellinen nimensä."
"Luuletteko tapaavanne hänet paikallaan tällä hetkellä?"
"Varmasti."
"Lähtekäämme katsomaan kerjäläistänne, herra pastori, ja jos hän on sellainen kuin sanotte, olette tosiaan keksinyt aarteen."
Gondy pukeutui herrasmieheksi, painoi leveälierisen punatöyhtöisen hatun päähänsä, kiinnitti vyötäisilleen pitkän miekan ja saappaisiinsa kannukset, kietoutui väljään viittaan ja seurasi pastoria.
Edetessään kaikkia niitä katuja myöten, jotka johtivat arkkipiispan talolta Saint-Eustachen kirkolle, koadjutori ja hänen saattolaisensa tutkivat tarkoin kansan mielialaa. Väki oli kiihdyksissään, mutta näytti säikytetyn mehiläisparven tavoin olevan ymmällä, mihin asettua, ja oli ilmeistä, että kaikki päättyisi pelkkään surinaan, jollei joukoille saataisi johtajia.
Heidän saapuessaan Rue des Prouvairesille pastori ojensi kätensä kirkon edustaa kohti.
"Kas, tuolla hän on asemapaikallaan", hän virkkoi.
Gondy tähysti osoitetulle paikalle ja näki ryysyläisen, joka istui tuolilla, selkä seinäkoristetta vasten, hänellä oli vieressään pikku allas ja kädessään pirskoitushuiska.
"Oleskeleeko hän tuolla jonkun etuoikeuden perusteella?" kysyi Gondy.
"Ei, monseigneur", vastasi pappi; "hän on edeltäjältään ostanut tämän vihkivesi-jakopaikan."
"Ostanut?"
"Niin, nämä paikat ovat liike-etuja; tuo mies on maksanut hyvinkin sata pistolia tästä edusta."
"Se heittiö on siis varakas?"
"Jotkut tuollaiset jättävät kuollessaan kaksikymmentä-, viisikolmatta- ja kolmekinkymmentätuhatta livreä, vieläpä siitäkin yli."
"Hm", tuumi Gondy nauraen, "enpä luullut tallettavani almujani niin hyvin."
He olivat sillävälin lähestyneet kirkkoa; pastorin ja koadjutorin laskiessa jalkansa ensimmäiselle porrasaskelmalle nousi kerjäläinen seisaalle ja ojensi huiskansa.
Hän oli lyhytkasvuinen, jokseenkin tanakka, kuudesta kahdeksaanseitsemättä iältään; tukka oli harmaa, silmät vaaleanruskeat. Kasvot ilmaisivat kahden vastakkaisen vaikuttimen taistelua, — häijyn luonteen, jota taltutti tahto, kenties katumus.
Nähdessään pappia saattavan herrasmiehen hän hiukan säpsähti ja katseli tätä hämmästyneenä.
Pastori ja koadjutori koskettivat vihkihuiskaa sormenpäällä ja tekivät ristinmerkin; koadjutori heitti hopealantin hattuun, joka oli laskettu portaille.
"Maillard", sanoi pastori, "monsieur ja minä olemme tulleet haastelemaan hetkisen sinun kanssasi."
"Minun kanssani?" vastasi kerjäläinen; "se on liian suuri kunnia köyhälle vihkiveden jakelijalle."
Kerjäläisen äänessä oli ivallinen sointu, jota hän ei kyennyt kokonaan pidättämään, ja se ihmetytti koadjutoria.
"Niin", pitkitti pastori, joka näytti olevan tottunut tähän sävyyn, "tahtoisimme tietää, mitä sinä ajattelet tämänpäiväisistä tapauksista ja mitä olet kuullut kirkossakävijäin virkkavan niistä."
Kerjäläinen pudisti päätänsä.
"Ne ovat surkeita tapauksia, herra pastori, ja köyhää kansaa ne kohtaavat nyt kuten aina. Mitäkö niistä sanotaan? No, kaikki ovat tyytymättömiä, kaikki haikailevat, mutta kaikki on samaa kuin ei kukaan."
"Selittäkää käskystänne, hyvä mies", pyysi koadjutori.
"Minä sanon, että kaikki nuo huudot, kaikki tuo surkeilu, kaikki sadatukset saavat aikaan vain jyrinää ja leimahtelua, mutta salama ei iske alas ennenkuin on johtaja ohjaamassa sitä."
"Ystäväiseni", sanoi Gondy, "te näytätte minusta keinokkaalta mieheltä. Olisitteko taipuvainen ottamaan osaa pikku kansalaissotaan, jos sellainen syttyisi, ja asettamaan tuon johtajan käytettäväksi, jos sellaisen keksimme, omakohtaisen kykynne ja sen vaikutusvallan, joka teillä on tovereihinne?"
"Kyllä, monsieur, kunhan sen sodan hyväksyy kirkko, jotta se voisi johtaa tavoittamaani päämäärään, nimittäin syntieni anteeksisaamiseen."
"Tätä sotaa ei kirkko ainoastaan hyväksy, vaan se ohjaileekin sitä. Mitä synninpäästöönne tulee, niin meillä on puolellamme Pariisin arkkipiispa, joka on saanut Rooman hovilta täydet valtuudet, ja myöskin koadjutori, jolla on täydellinen aneoikeus; kehoittaisimme teitä kääntymään hänen puoleensa."
"Muista, Maillard", sanoi pastori, "että minä olen suositellut sinua tälle herrasmiehelle, joka on mahtimies, ja tavallaan mennyt vastuuseen sinusta."
"Minä tiedän, herra pastori", vastasi kerjäläinen, "että te olette aina ollut varsin hyväntahtoinen minua kohtaan, ja minä olenkin puolestani hyvin halukas tekemään mieliksenne."
"Ja arveletteko tosiaan olevanne niin vaikutusvaltainen ammattiveljienne keskuudessa kuin herra pastori minulle äsken vakuutti?"
"Luulen heidän pitävän minua jossakin arvossa", vastasi kerjäläinen ylpeästi; "he eivät ainoastaan tehne kaikkea, mitä annan heille toimeksi, vaan seurannevatkin minua kaikkialle, minne menen."
"Voitteko hankkia viisikymmentä rivakkaa miestä, oikeita häliseviä
tyhjäntoimittajia, kiljujia, jotka kykenisivät luhistuttamaan
Palais-Royalin seinät huutamalla alas Mazarinia, niinkuin muinoin
Jerikon muurit sortuivat?"
"Luullakseni sietää minulle antaa vaikeampiakin ja tärkeämpiä tehtäviä kuin se", vastasi kerjäläinen.
"Vai niin!" sanoi Gondy. "Ottaisitte siis ehkä rakennuttaaksenne yhdessä yössä kymmenkunnan katusulkua?"
"Ottaisin viisikinkymmentä ja päivän tullen puolustaakseni niitä."
"Kautta taivaan", huudahti Gondy, "te puhutte miellyttävän varmasti, ja koska herra pastori vastaa teistä…"
"Kyllä vastaan", vahvisti pastori.
"Kas, tässä kukkaro, joka sisältää viisisataa kultapistolia: tehkää kaikki valmistuksenne ja sanokaa, missä voin tavata teidät tänä iltana kello kymmenen."
"Sen pitäisi tapahtua jollakulla ylänteellä, mistä saa merkin näkymään kaikkiin Pariisin osiin."
"Annanko sinulle kirjallisesti pari sanaa Saint-Jacques-la-Boucherien kappalaista varten, jotta hän päästää sinut johonkin tornin kammioon?" esitti pastori.
"Se sopii", vastasi kerjäläinen.
"Illalla kello kymmenen siis", lopetti koadjutori; "ja jos olen teihin tyytyväinen, saatte viisisataa pistolia lisää."
Kerjäläisen silmissä leimahti ahneus, mutta hän tukahdutti sen tunteen.
"Tänä iltana, monsieur", hän vastasi, "tulee kaikki kuntoon."
Hän kantoi tuolinsa kirkkoon, asetti tuolin viereen altaansa ja pirskoitushuiskansa, meni ottamaan vettä kirkon vihkivesiastiasta ikäänkuin ei olisi luottanut omaansa ja poistui sitten.