KUUDESVIIDETTÄ LUKU
Te Deum Lensin voiton johdosta
Kaikki se kuhina, jonka madame Henriette oli huomannut, turhaan aprikoiden sen aihetta, johtui Lensin luona saadusta voitosta, kun hänen korkeutensa prinssi oli lähettänyt siinä kunniakkaasti esiintyneen Châtillonin herttuan tuomaan siitä sanoman. Herttua oli sitäpaitsi saanut toimekseen ripustuttaa Notre-Damen holveihin kaksikolmatta lippua, jotka oli anastettu lotringilaisilta ja espanjalaisilta.
Tämä viesti oli ratkaiseva; se katkaisi äkkiä hovin eduksi parlamentin kanssa käydyn kiistan. Kaikki umpimähkäisesti vahvistetut rasitukset, joita parlamentti vastusti, perustuivat aina Ranskan kunnian puoltamisen välttämättömyyteen ja siihen epävarmaan toiveeseen, että vihollinen joutuisi häviölle. Kun nyt oli Nördlingenin taistelusta saakka koettu pelkkiä vastoinkäymisiä, oli parlamentilla ollut vapaa tilaisuus tehdä Mazarinille välikysymyksiä aina luvatuista ja aina viivästyvistä voitoista; mutta tällä kertaa oli vihdoinkin jouduttu taisteluun ja saatu siinä täydellinen menestys. Kaikki olivatkin niin hyvin oivaltaneet tuon ratkaisun hoville kaksinkertaiseksi voitoksi, — voitoksi sekä ulkoisista että sisäisistä vihollisista, — että nuori kuningaskin oli huudahtanut kuullessaan suuren uutisen:
"Hei, parlamenttiherrat, saammepa nyt nähdä, mitä sanotte!"
Kuningatar painoi silloin sydäntään vasten kuninkaallisen lapsen, jonka ylpeä ja lannistumaton luonne niin hyvin vastasi hänen omaansa. Samana iltana pidettiin neuvottelu, johon oli kutsuttu marski de la Meilleraie ja herra de Villeroy Mazarinin miehinä, Chavigny ja Seguier parlamentin vihaajina sekä Guitaut ja Comminges kuningattaren ystävinä.
Tämän neuvottelun päätöksistä ei kuulunut mitään. Tiedettiin vain, että seuraavana sunnuntaina veisattaisiin Notre-Damessa Te Deum Lensin vastasaadun voiton johdosta.
Seuraavana sunnuntaina heräsivät siis pariisilaiset riemuun ja rattoon; kiitosjumalanpalvelus oli siihen aikaan hyvinkin suurenmoinen tilaisuus. Tätä hartausmenoa ei vielä silloin käytetty väärin, ja se teki asianmukaisen tehonsa. Aurinkokin näytti puolestaan ottavan osaa juhlaan ja oli noussut säihkyvänä kultaamaan kaupungin komeimman kirkon tummia torneja, hartaussuojaman jo ollessa suunnattoman väenpaljouden täyttämä. Keskikaupungin vähäpätöisimmätkin kadut olivat saaneet juhlallisen näön, ja pitkin laitureita nähtiin loppumattomana jonona porvareita, käsityöläisiä, naisia ja lapsia solumassa Notre-Dameen tulvan tavoin, joka virtaa takaisin lähteeseensä.
Myymälät olivat tyhjillään, talot lukittuina; kaikki tahtoivat nähdä nuoren kuninkaan, hänen äitinsä ja kuuluisan kardinaali Mazarinin, jota vihattiin siinä määrin, ettei kukaan tahtonut jäädä osattomaksi hänen katselemisestaan.
Mitä suurin vapaus vallitsi muuten tässä epälukuisessa ihmispaljoudessa; kaikenlaisia mielipiteitä lausuttiin avoimesti ja ikäänkuin soiteltiin siten katumeteliin, niinkuin Pariisin kaupungin kaikkien kirkkojen tuhannet kellot kutsuivat kiitosjumalanpalvelukseen. Kun järjestyksen säilyttäminen oli kaupungin omassa hallussa, ei mikään uhannut häiritä yleisen vihan sopusointua tai jäähdyttää herjauksia.
Jo kello kahdeksan aamulla olivat kuningattaren kaartilaiset Guitautin ja hänen sisarenpoikansa Commingesin johtamina lähteneet liikkeelle rummuin ja torvin ja asettuneet eri osastoiksi säännöllisten välimatkain päähän toisistaan, ulottuen siten Palais-Royalista Notre-Dameen saakka. Sitä järjestäytymistä olivat pariisilaiset katselleet levollisesti, halukkaina kuten aina kuulemaan sotilassoittoa ja näkemään loistavia univormuja.
Vanha tuttavamme Friquet, pikku tarjoilija ja kuoripoika, oli pyhäasussa, ja esimieheltään Bazinilta oli hän hankkinut lomaa koko päiväksi paiseen perusteella, jonka hän oli tähän tarpeeseen muovannut sullomalla toiseen suupieleensä tavattoman määrän kirsikansiemeniä.
Bazin oli aluksi evännyt, sillä hän oli pahalla tuulella ensiksikin siitä, että Aramis oli lähtenyt matkalle sanomatta hänelle päämääräänsä, ja toisekseen syystä, että hänen oli avustettava messun toimittamisessa sellaisen voiton kunniaksi, joka ei ollut hänen katsantokannalleen mieluinen. Muistettaneen, että Bazin oli frondelainen, ja jos olisi ollut mitenkään mahdollista pedellin pysytellä poissa tuollaisesta juhlallisuudesta kuten pelkän kuoripojan, olisi Bazin varmaan esittänyt arkkipiispalle saman anomuksen, jonka Friquet oli vastikään tehnyt hänelle. Hän oli, kuten sanottu, aluksi evännyt kaiken vapautuksen, mutta ihan Bazinin omissa silmissä oli Friquetin poski yhäti turvonnut siinä määrin, että hän oli vihdoin nurkuen taipunut, jotta tuollainen rumentava piirre ei olisi häväissyt kuoripoikien arvokkuutta. Kirkonoven ulkopuolella sylkäisi Friquet paisumansa katuojaan ja omisti Bazinille tuollaisen eleen, joilla pariisilainen vekara ylläpitää ylemmyyttänsä maailman kaikkiin muihin katupoikiin verraten. Viinituvassa palvelemasta oli hän luonnollisesti päässyt vapaaksi siten, että sanoi avustavansa Notre-Damen messussa.
Friquet oli siis vapaa ja parhaimpiinsa pukeutunut, kuten jo olemme kuulleet. Erityisenä ulkonaisena kaunistuksenaan hän käytti tuollaista päähinettä, joita on mahdoton kuvata, keskiajan kypärilakkien ja Ludvig XIII:n aikana sommiteltujen hattujen välimuotoa. Hänen äitinsä, parlamenttineuvos Brousselin vanha emännöitsijä, oli hänelle valmistanut tämän kummallisen päähineen, ja joko oikun takia tai samanlaisen kankaan puutteessa ei hän ollut huolinut valita soveliaita värejä, joten tämän seitsemännentoista vuosisadan hattutehtailun mestarituote oli toiselta sivulta keltainen ja vihreä, toiselta valkea ja punainen. Mutta Friquet oli aina pitänyt räikeistä väriyhtymistä ja tunsi itsensä sitä ylpeämmäksi ja mahtavammaksi päähineensä johdosta.
Bazinin jätettyään juoksi Friquet minkä jaksoi Palais-Royalin luo, saapuen perille juuri kun kaartilaiset lähtivät liikkeelle. Tulleena ainoastaan nauttimaan heidän näkemisestään ja kuulemaan soittoa asettui hän osaston etunenään, rummutti kahdella liuskakiven sirpaleella ja siirtyi tästä harjoittelusta toitotukseen, matkien torven ääntä suullaan samaan tapaan, jolla hän oli jo useasti ansainnut ylistystä hyvän jäljittelyn harrastajilta.
Tätä huvia kesti Barrière-Sergentsistä aina Notre-Damen aukiolle asti, ja Friquetillä oli hyvin hauskaa. Mutta kun rykmentti pysähtyi ja komppaniat jakaantuivat, tunkeutuen ihan keskikaupungille ja ulottuen Saint-Christophe-kadun päähän asti, lähelle Cocatrix-katua, jonka varrella Broussel asui, silloin muisti Friquet, että hän ei ollut murkinoinut. Hän mietti, mille taholle suuntaisi askeleensa toteuttaakseen tämän tärkeän toimituksen, ja päätti tarkoin harkittuaan, että Brousselin piti tällä kertaa kustantaa hänen aamiaisensa.
Niinpä hän porhalsi täyteen juoksuun, säntäsi hengästyneenä parlamenttineuvoksen ulko-ovelle ja kolkutti kiivaasti. Hänen äitinsä tuli avaamaan.
"Mitä sinä täältä haet, epäkelpo", kysyi hän, "ja minkätähden et ole
Notre-Damessa?"
"Minä olin siellä, äiti Nanette", vastasi Friquet, "mutta näin siellä sellaista hommaa, josta parlamenttineuvos Brousselin tulee saada tieto, ja herra Bazinin luvalla — tiedättehän herra Bazinin, pedellin, äiti Nanette? — tulen nyt puhuttelemaan herra Brousselia."
"Mitä pitäisi sinun sanoa herra Brousselille, senkin apina?"
"Tahdon puhutella häntä itseään."
"Se ei käy päinsä, hän tekee työtä."
"Sitten minä odotan", sanoi Friquet, jolle viivytys soveltui sitä paremmin, kun hän kyllä tiesi osaavansa käyttää aikaa edukseen.
Hän nousi nopeasti ylös portaita, ja Nanette-muori seurasi hitaasti perässä.
"Mutta sanohan minulle, mitä tahdot herra Brousselista?"
"Tahdon sanoa hänelle", kirkui Friquet täyttä kurkkua, "että koko kaartilaisjoukko marssii tälle tienoolle. Ja kun olen kuullut kaikkialla sanottavan, että hovilla on pahaa mielessä häntä kohtaan, tulen ilmoittamaan hänelle, jotta hän tietää olla varuillaan."
Broussel kuuli nuoren jolpin huudon, ja ihastuksissaan tämän erinomaisesta innosta tuli hän alas ensimmäiseen huonekertaan, sillä hän oli tosiaan puuhaillut työhuoneessaan portaita ylempänä.
"Kuules, pikku mies", hän sanoi, "mitä tekemistä meillä on kaartilaisten kanssa, ja etkö ole hupsu, kun pidät sellaista ääntä? Etkö tiedä, että noiden herrain menettely on tavallista ja että kaartilla on aina määränä asettua riveihin pitkin kuninkaan tietä?"
Friquet teeskenteli ihmettelyä ja hieroi uutta päähinettä käsiensä välissä.
"Ei ole ihme, että te tiedätte sen, herra Broussel, te kun tiedätte kaikki; mutta vannon hyvän Jumalan nimessä, että minä en tietänyt, vaan luulin antavani teille hyvän neuvon. Hyvä on Broussel, älkää panko pahaksenne."
"Päin vastoin, poikani, päin vastoin, olen hyvilläni harrastuksestasi. Matami Nanette, hakekaa ne aprikoosit, jotka madame de Longueville lähetti meille eilen Noisystä, ja antakaa pojallenne niistä puoli tusinaa pehmeän leivänviipaleen keralla."
"Voi, kiitoksia, herra Broussel!" sanoi Friquet. "Kiitos, minä pidän ihan erityisesti aprikooseista."
Broussel meni nyt vaimonsa luo ja pyysi aamiaistansa. Kello oli puoli kymmenen aamupäivällä. Parlamenttineuvos asettui ikkunan ääreen. Katu oli aivan tyhjillään, mutta etäältä kuului ikäänkuin tulvavirran kohua, kun väkijoukon aallot soristen yhäti lisääntyivät Notre-Damen ympärillä.
Melu yltyi vielä enemmän, kun d'Artagnan toi komppanian muskettisotureita ja asettui Notre-Damen portille, pitääkseen huolta kirkon sisäpuolen vartioimisesta. Hän oli kehoittanut Portosta käyttämään hyväkseen tilaisuutta juhlamenojen katselemiseen, ja Portos olikin loistavimmassa asussaan noussut komeimman ratsunsa selkään ja tullut mukaan kunniasoturiksi, jollaisena d'Artagnan oli entiseen aikaan useasti esiintynyt. Tämän komppanian kersantti, Espanjan sodassa koeteltu urho, tunsi vanhan kumppaninsa Portoksen ja kertoi pian kaikille käskettävilleen, mitä merkillisiä urotöitä tämä jättiläinen oli tehnyt ollessaan Trévillen entisten muskettisoturien merkkimiehiä. Komppania kohteli Portosta senvuoksi ystävällisesti ja silmäili häntä ihaillenkin.
Kello kymmenen ilmoittivat Louvren kanuunat, että kuningas lähti sieltä. Niinkuin puiden latvat taipuvat ja huojuvat myrskypuuskan tuivertamina, samaten nyt liikehti väkijoukko, joka tunkeili kaartilaisten liikkumattomain muskettien takana. Vihdoin ilmestyivät kuningas ja kuningatar näkyviin kauttaaltaan kullatuissa vaunuissa. Kymmenen muuta ajoneuvoa tuli perässä, väkenänsä hovilaiset, arvohenkilöt ja muut hovin jäsenet.
"Eläköön kuningas!" huudettiin joka taholta.
Nuori kuningas katsoi juhlallisesti vaununovesta, antoi näkyä jokseenkin kiitollisen pikku hymyn, vieläpä alentui keveään tervehdykseen, joka innostutti väkijoukon hurraamaan kahta huikeammin.
Kulkue eteni vitkallisesti ja tarvitsi lähes puoli tuntia ehtiäkseen Louvresta Notre-Damen aukiolle. Sinne saavuttuaan se vähitellen astui hämärän kirkon jättiläisholvin alle, ja jumalanpalvelus alkoi.
Samassa kun hovi asettui paikoilleen poistuivat Commingesin vaakunalla koristetut vaunut hovivaunujen rivistä ja vierivät hiljalleen aivan tyhjän Saint-Christophe-kadun päähän. Perille tultua astuivat saattueena olleet neljä kaartilaista ja poliisikivalteri tuohon raskaaseen koneeseen ja sulkivat nahkavarjostimet; sitten alkoi kivalteri tähyillä pitkin Cocatrix-katua aukosta, joka oli varovasti sovitettu kaihtimien väliin. Hän ikäänkuin odotti jotakuta saapuvaksi.
Kaikki ihmiset olivat kohdistaneet huomionsa juhlamenoihin, niin että kukaan ei pannut merkille vaunuja tai niissä istuvien varokeinoja. Friquet, jonka ainiaan vaaniva silmä yksin olisi voinut havaita tuon kaiken, istui aprikoosejansa nauttimassa erään rakennuksen kivijalan reunalla vastapäätä Notre-Damen porttia. Sieltä hän näki kuninkaan, kuningattaren ja herra Mazarinin sekä kuuli messun yhtä hyvin kuin olisi hän itse ollut sitä avustamassa.
Jumalanpalveluksen lopulla, kun kuningatar näki lähellään seisovan Commingesin odottavan vahvistusta käskylle, jonka hän oli soturille antanut ennen kuin lähti Louvresta, sanoi hän puoliääneen:
"Menkää, Comminges, ja Jumala olkoon kanssanne!"
Comminges lähti heti, astui ulos kirkosta ja poikkesi
Saint-Christophe-kadulle.
Friquet huomasi komean upseerin, jota saattoi kaksi kaartilaista. Häntä huvitti lähteä mukaan, sitäkin enemmän, kun juhlamenot juuri samassa päättyivät ja kuningas jälleen istuutui vaunuihinsa.
Heti kun kivalteri näki Commingesin tulevan Cocatrix-kadun alkupäässä, virkkoi hän ajurille sanan, ja liikkeelle lähtien rämisivät vaunut Brousselin ulko-ovelle.
Comminges kolkutti tälle ovelle juuri kun kaleesit pysähtyivät sen edustalle.
Friquet odotti Commingesin takana oven avaamista.
"Mitä sinä täällä teet, roikale?" kysyi Comminges.
"Odotan pääsyä herra Brousselin luo, herra upseeri", vastasi Friquet omaksuen sen mielistelevän sävyn, jota pariisilaispoika tarpeen tullen osaa erinomaisesti käyttää.
"On siis varmaa, että hän asuu täällä?" kysyi Comminges.
"Kyllä, monsieur."
"Missä huonekerrassa hän asuu?"
"Hän asuu koko talossa", vastasi Friquet; "rakennus on hänen omansa."
"Mutta missä häntä yleensä tapaa?"
"Työskennellessään hän on toisessa huonekerrassa; aterioimaan hän tulee ensimmäiseen ja tällähaavaa hän kai syökin puolipäivällistä, sillä kello on kaksitoista."
"Hyvä!" sanoi Comminges.
Samassa avautui ovi. Upseeri kysyi palvelijalta ja sai kuulla, että herra Broussel oli kotona, tosiaankin syömässä puolipäivällistä. Comminges seurasi lakeijaa ja Friquet Commingesia.
Broussel istui pöydässä perheensä parissa; vastapäätä häntä istui hänen puolisonsa, hänen vieressään molemmat tyttäret ja pöydän toisessa päässä hänen poikansa, Louvières. Vanhus oli jo täydellisesti toipunut ennenmainitusta tapaturmasta ja maisteli parhaillaan madame de Longuevillen lähettämiä kauniita hedelmiä.
Comminges oli tarttunut palvelijan käsivarteen, kun tämä tahtoi avata oven ilmoittaakseen hänet; hän avasi sen itse ja ilmestyi keskelle tätä perhepiiriä.
Upseerin nähdessään tunsi Broussel hiukan levottomuutta, mutta kun tämä tervehti kohteliaasti, nousi hänkin tervehtimään.
Tästä molemminpuolisesta kohteliaisuudesta huolimatta kuvastui naisten kasvoilla rauhattomuutta. Louvières kävi hyvin kalpeaksi ja odotti kärsimättömästi selitystä upseerilta.
"Monsieur", sanoi Comminges, "tuon kuninkaallisen määräyksen."
"Hyvä on, monsieur", vastasi Broussel. "Ja mitä se sisältää?"
Hän ojensi kätensä.
"Olen saanut toimekseni ottaa huostaani teidät, monsieur", ilmoitti Comminges yhäti yhtä tyynesti ja kohteliaasti; "ja jos noudatatte minun neuvoani, niin ette turhaan vaivaudu lukemalla pitkää kirjettä, vaan seuraatte minua heti."
Jos salama olisi iskenyt näiden hiljaisten ja rauhallisesti kokoontuneiden ihmisten keskelle, ei se olisi aiheuttanut suurempaa järkkymystä. Broussel hätkähti vapisten taaksepäin. Siihen aikaan oli kamalaa joutua vangituksi kuninkaallisen epäsuosion johdosta. Louvières liikahti ikäänkuin juostakseen sieppaamaan miekkansa, joka oli tuolilla huoneen etäisimmässä sopessa, mutta hurjamielisen aikeen pidätti katseellaan vanha Broussel, joka yllätettynäkään ei menettänyt malttiansa. Rouva Broussel, jonka eroitti miehestään pöydän leveys, niiskutti haikeasti, ja molemmat nuoret tytöt syleilivät isäänsä.
"Kas niin, monsieur", sanoi Comminges, "kiirehtikäämme! Kuningasta on toteltava."
"Monsieur", vastasi Broussel, "olen huonovointinen enkä saata tässä tilassa antautua vangiksi; pyydän lykkäystä."
"Mahdotonta", epäsi Comminges; "määräys on selvä ja heti toimeenpantava."
"Mahdotontako!" huudahti Louvières; "varokaa ahdistamasta meitä epätoivoon, monsieur!"
"Mahdotontako!" kirkaisi kimakka ääni huoneen perältä.
Comminges kääntyi katsomaan ja näki muori Nanetten vihasta hehkuvat silmät, tämän seistessä varsiluuta ojolla.
"Hyvä Nanette, pysykää rauhallisena", sanoi Broussel, "minä pyydän."
"Minäkö pysyisin rauhallisena, kun isäntäni vangitaan, — köyhän kansan tuki, vapauttaja ja isä! Kyllä kai! Hyvin te minut tunnettekin… Menettekö tiehenne?" hän tiuskasi Commingesille.
Comminges hymyili.
"Kuulkaa nyt, monsieur", hän virkkoi Brousseliin kääntyen, "vaientakaa tuo nainen ja seuratkaa minua."
"Minutko vaiennettaisiin! minut!" ärjyi Nanette; "jopa jotakin! Siihen tarvittaisiin toisenlainen lintu kuin tuollainen hovihippiäinen! Saattepa nähdä."
Ja muori Nanette ryntäsi ikkunaan, avasi sen ja kirkui niin vihlovalla äänellä, että se kuului Notre-Dameen asti:
"Apua! Isäntäni vangitaan — parlamenttineuvos Broussel vangitaan!
Apua!"
"Monsieur", tiukkasi Comminges, "selittäkää heti kantanne: totteletteko vai aiotteko vastustaa kuningasta?"
"Tottelen, tottelen, monsieur", huudahti Broussel yrittäen irroittautua tyttäriensä syleilystä ja katseellaan pidätellä poikaansa, joka oli hädin hallittavissa.
"Siinä tapauksessa pakottakaa akka sulkemaan suunsa", vaati Comminges.
"Vai akka!" tulistui Nanette ja sydäntyi kiljumaan kaikin voimin, pidellen kiinni ikkunan puitteista:
"Auttakaa! auttakaa! Herra Broussel vangitaan kansan puolustajana!
Auttakaa!"
Comminges sieppasi palkollista vyötäisiltä ja tahtoi kiskaista hänet taamma, mutta samassa kuului alemmasta huonekerrasta vinkuvaa luikkausta:
"Murhaa! tulipalo! salamurhaajia! Herra Broussel tapetaan! herra
Broussel kuristetaan!"
Se oli Friquetin ääni. Havaitessaan saaneensa kannatusta alkoi muori
Nanette uusin voimin säestää häntä.
Ikkunoissa näkyi jo uteliaita päitä. Kadun päähän puikahtaneita ihmisiä riensi paikalle, ensin joitakuita, sitten ryhminä ja viimein sankkana parvena; kuultiin huudot, nähtiin vaunut, mutta asemaa ei oivallettu. Friquet hyppäsi välikerrasta vaunujen katolle.
"Ne tahtovat vangita herra Brousselin!" huikkasi hän; "vaunuissa on kaartilaisia, ja upseeri on yläkerrassa."
Väkijoukko alkoi nurista ja lähestyi hevosia. Ne kaksi kaartilaista, jotka olivat jääneet ovikäytävään, kiirehtivät ylös Commingesin avuksi, kaleeseissa istuvat avasivat vaunuovet ja laskivat peitsensä tanaan.
"Näettekö niitä?" kirkui Friquet; "näettekö niitä? Siinä ne ovat!"
Ajaja kääntyi päin ja hotaisi poikaa ruoskalla, niin että tämä kiljahti kivusta.
"Sinua ajajan paholaista!" ärjäisi Friquet; "sekaannutko sinäkin jupakkaan! Maltahan!"
Ja hän loikkasi takaisin välikertaan, mistä alkoi pommitella ajajaa kaikilla käsiinsä osuvilla kapineilla.
Kaartilaisten vihamielisestä asennosta huolimatta ja kenties juuri sen johdosta alkoi väkijoukko uhkaavasti murista, yhä läheten hevosia. Kaartilaiset torjuivat pahimpia tungettelijoita kiivailla peisten survaisuilla.
Meteli yltyi taukoomatta; kadulle eivät enää mahtuneet kaikkialta tulvivat katselijat, ja ahdinko anasti tilan, jonka kaartilaisten peloittavat peitset olivat muodostaneet vaunujen ympärille. Sotamiehet työnnettiin takaisin ikäänkuin elävien muurien likistäminä, ja he olivat rusentua kuoliaiksi pyörännapoja ja vaununkehystä vasten. Hyvinkin kahteenkymmeneen kertaan hoki poliisikivalteri huutoansa: "kuninkaan nimessä!" — mutta se ei ollenkaan säikyttänyt tätä valtavaa väenpaljoutta, vaan näytti vain kiihdyttävän sitä yhä enemmän. Mutta huutojen johdosta kiirehti muuan ratsumies paikalle ja nähdessään sotureita hätyytettävän ryntäsi mylläkkään miekka kädessä, tuoden odottamatonta apua kaartilaisille.
Ratsastaja oli nuori mies, tuskin viiden- tai kuudentoista ikäinen, ja hän oli vaalea suuttumuksesta. Hän laskeusi ratsailta kuten kaartilaisetkin nyt ponnistelivat jalkaisin, asettui selin aisaa vasten, sijoitti hevosensa etuvarustuksekseen, veti satulakoteloista pistoolit esille ja pisti ne vyöhönsä sekä alkoi heilutella lyömämiekkaansa miehen tavoin, jolle sen aseen käyttö on tuttua.
Kymmenen minuutin ajan pidätteli nuori mies yksinään koko joukon yrityksiä.
Silloin nähtiin Commingesin ilmestyvän, työntäen Brousselia edellään.
"Särkekäämme vaunut!" kiljuttiin väkijoukosta.
"Apua!" kirkui vanha palkoillinen.
"Murhaa!" luikkasi Friquet, yhä viskellen kaartilaisia kaikella heltiävällä.
"Kuninkaan nimessä!" karjui Comminges.
"Ensimmäinen, joka lähestyy, on kuoleman oma!" uhkasi Raoul; tuntiessaan olevansa liiaksi puserruksissa hän kutkutti miekkansa kärjellä erästä jättiläistä, joka oli ollut vähällä likistää hänet kuoliaaksi ja nyt haavoittuessaan kavahti ulvoen taaksepäin.
Raoul se tosiaan oli kreivi de la Fèrelle antamansa lupauksen mukaisesti palannut Bloisista, viisi päivää poissa oltuaan, ja tahtonut pikimältään katsastaa juhlamenoja. Ratsastaessaan pitkin katuja, jotka johtivat lyhyintä tietä Notre-Damen luo, hän oli Cocatrix-kadun lähistölle tultuaan joutunut väenvirtaukseen ja kuullut huudeltavan: "kuninkaan nimessä!" Hän oli silloin muistanut Atoksen sanat: "palvele kuningasta" ja rientänyt taistelemaan kuninkaan puolesta, jonka kaartilaisia rääkättiin.
Comminges ikäänkuin viskasi vaunuihin Brousselin ja hyppäsi hänen perässään ylös. Samassa pamahti kiväärinlaukaus; luoti lävisti Commingesin hatun ja mursi eräältä kaartilaiselta käsivarren. Comminges kohotti päätänsä ja näki ruudinsavun keskeltä Louvièresin uhkaavat kasvot toisen huonekerran ikkunassa.
"Hyvä on, monsieur", äännähti Comminges, "saatte kuulla minusta!"
"Samoin te, monsieur", vastasi Louvières, "ja silloin näemme, kumpiko puhuu äänekkäämmin."
Friquet ja Nanette kiljuivat yhäti; huudot, laukaus ja ainiaan päihdyttävä ruudinsavu tekivät tehonsa.
"Kuolema upseereille! kuolema!" karjui väkijoukko.
Syntyi raju sekasorto.
"Vielä askel", huusi Comminges työntäen sivulle nahkasuojustimet, jotta vaunuihin voitiin nähdä, ja asettaen miekkansa Brousselin rintaa vasten, "vielä askel, niin minä surmaan vangin! Minulla on käsky tuoda hänet elävänä tai kuolleena — vien hänet kuolleena, siinä kaikki!"
Kajahti kamala kirkaus. Brousselin vaimo ja tyttäret ojensivat kätensä rukoilevasti metelöitsijöitä kohti.
Väkijoukko oivalsi, että kalpea, mutta sävyltään jyrkän päättäväinen upseeri aikoi menetellä sanojensa mukaan; uhkailtiin, mutta vetäydyttiin pois tieltä.
Comminges antoi haavoittuneen kaartilaisen nousta luokseen vaunuihin ja käski toisten sulkea vaununovet.
"Aja palatsiin", sanoi hän ajajalle, joka oli enemmän kuollut kuin elävä.
Tämä ruoski hevosia, jotka avasivat leveän tien väkijoukkoon; mutta rantakadulla oli pysähdyttävä. Vaunut kaatuivat, tungos valtasi, tukehdutti ja rusensi hevoset. Raoul oli kulkenut mukana jalkaisin, sillä hän ei ollut saanut aikaa nousta jälleen ratsaille; hän väsyi jakelemaan iskuja miekkansa lappeella, niinkuin kaartilaiset peitsien reunoilla, ja alkoi käyttää kärkeä kuten nyt hekin. Mutta tämä kamala ja viimeinen keino vain ärsytti joukkoa. Alettiin nähdä siellä täällä väenpaljoudessakin musketinpiipun tai säilänterän välkkyvän; pamahti joitakuita laukauksia, epäilemättä ilmaan ammuttuja, mutta niiden kaiku kuohutti kuitenkin mieliä; heittoaseita sateli yhä ikkunoista. Kuultiin ääniä, joita kaikuu vain kapinapäivinä; nähtiin kasvoja, joita ilmestyy esille ainoastaan veren vuotaessa. Huudot: "kuolema, kuolema kaartilaisille! Seine-virtaan upseeri!" pauhasivat yli kaiken tämän melun, niin huumaavaa kuin se olikin. Revityin hatuin ja verisin kasvoin tunsi Raoul, että häneltä alkoi loppua sekä voimat että tajunta; hänen silmissään häämötti punertavaa usmaa, jonka läpi hän näki satojen käsivarsien kurottautuvan uhkaavasti, valmiina tarttumaan häneen uhrinsa kaatuessa. Kumoutuneissa vaunuissa repi Comminges raivoissaan tukkaansa. Kaartilaiset eivät kyenneet auttamaan ketään, kun kullakin oli täysi työ omassa puolustautumisessaan. Kaikki oli hukassa: vaunut, hevoset, kaartilaiset ja kenties vankikin olivat tulla revityiksi, kun äkkiä kuului Raoulille tuttu ääni, ja ilmassa välähti pitkä miekka; samassa avautui väkijoukko, sivulle työnnettynä, kumoon survaistuna tai kasaan iskettynä; muskettisoturien upseeri, joka huitoi ja sohi oikealle ja vasemmalle, riensi Raoulin luo ja kaappasi hänet syliinsä juuri kun nuorukainen oli lyyhistymäisillään.
"Taivaan vallat!" huudahti upseeri; "ovatko ne murhanneet hänet? Siinä tapauksessa heidät paha perii!"
Ja hän kääntyi ahdistajiin niin hirmuisen voimallisena, vimmastuneena ja uhkaavana, että hurjimmatkin kapinoitsijat säntäsivät toistensa yli pakosalle, ja muutamia kierähti alas virtaankin.
"Herra d'Artagnan!" mutisi Raoul.
"Niin, kautta taivaan, minä omassa persoonassani, ja parahiksi sinulle, kuten näyttää, nuori ystäväni! Kas niin, tänne te toiset!" huusi hän kohottautuen jalustimissa ja nostaen korkealle miekkansa, sekä äänellä että eleellä kutsuakseen paikalle ne muskettisoturit, jotka eivät olleet pysyneet hänen nopean ratsastuksensa tasalla. "Muistakaakin lakaista pois kaikki tuo! Tarttukaa musketteihin! Valmiiksi asentoon! Tähdätkää…"
Se käskysana sai kasautuneet laumat hajautumaan niin kiireesti, että d'Artagnan ei voinut olla remahtamatta nauruun.
"Kiitos, d'Artagnan!" sanoi Comminges puolittain kumartuen ulos kumoutuneiden vaunujen ovesta; "kiitos, nuori aatelismies! Nimenne, ilmoittaakseni sen kuningattarelle?"
Raoul oli vastaamaisillaan, kun d'Artagnan kallisti päänsä hänen korvansa lähelle.
"Vaikene", hän neuvoi, "ja anna minun vastata."
Sitten hän kääntyi Commingesiin.
"Älkää menettäkö aikaa, Comminges", hän sanoi; "astukaa ulos vaunuista, jos voitte, ja hankkikaa tänne toiset ajoneuvot."
"Mutta mitkä?"
"Hitto, ensimmäiset, mitä Pont-Neufillä näette! Siellä ajelevat ovat luullakseni onnellisia, jos saavat luovuttaa vaununsa kuninkaan palvelukseen."
"Hm", arveli Comminges, "ties hänet."
"Kiirehtikää toki, muutoin nuo rähisijät tulevat kaikki viiden minuutin kuluttua takaisin miekoin ja musketein. Teidät surmataan, ja vankinne vapautetaan. Menkää! Kas, tuolla alhaalla juuri tuleekin vaunut."
Ja jälleen Raoulin puoleen kumartuen hän kuiskasi:
"Älä millään ehdolla ilmaise nimeäsi!"
Nuori mies katseli häntä ihmeissään.
"Hyvä, minä juoksen", päätti Comminges, "ja jos he palaavat, niin ampukaa."
"Ei, ei", vastasi d'Artagnan; "päin vastoin, älköön ainoakaan hievahtako! Yksi tällä hetkellä ammuttu laukaus olisi huomenna liian kalliisti maksettava."
Comminges otti neljä kaartilaistansa ja yhtä monta muskettisoturia ja kiirehti vaunujen luo. Hän pakotti niissä istuvat herrasmiehet astumaan ulos ja toi heidät mukanaan kumoutuneiden vaunujen lähelle.
Mutta kun hänen piti siirrättää Broussel rikkoutuneista kaleeseista toisiin, huomasi väkijoukko miehen, jota se sanoi vapauttajakseen, puhkesi hurjiin huutoihin ja ryntäsi jälleen paikalle.
"Lähtekää!" käski d'Artagnan. "Ottakaa kymmenen muskettisoturia saattueeksenne, minä pidän kaksikymmentä väkijoukon hallitsemiseksi; lähtekää minuuttiakaan siekailematta! Kymmenen miestä herra de Commingesin matkaan!"
Määrätty ryhmä erosi muusta joukosta, saarsi uudet vaunut ja karautti liikkeelle.
Vaunujen lähtiessä yltyi pauhina kahta hullummaksi; runsaasti kymmenen tuhatta ihmistä sulloutui laiturille, sulkien Pont-Neufin ja likeiset kadut.
Pamahti joitakuita laukauksia. Muuan muskettisoturi haavoittui.
"Eteenpäin!" karjaisi d'Artagnan äärimmäisyyteen häädettynä ja pureskellen viiksiään.
Ja hän teki kahdenkymmenen miehensä etunenässä hyökkäyksen koko tätä väenpaljoutta vastaan, joka pelästyen tulvahti taaksepäin. Yksi ainoa mies jäi paikalleen, musketti kädessä.
"Haa!" huudahti mies; "sinä se jo kerran tahdoit surmata hänet!
Maltahan!"
Ja hän alensi muskettinsa d'Artagnania kohti, joka täyttä neliä läheni häntä.
D'Artagnan paiskautui hevosensa kaulalle, nuori mies laukaisi, ja luoti katkaisi hänen hatustaan töyhdön.
Esiin ryntäävä hevonen survaisi seinää vasten yltiöpään, joka oli yksinään yrittänyt pidättää myrskyä.
D'Artagnan pysähdytti äkisti hevosensa, ja muskettisoturiensa pitkittäessä rynnäkköä hän palasi miekka koholla miestä kohti, jonka oli ratsastanut nurin.
"Voi, monsieur", huudahti Raoul, joka tunsi nuoren miehen, nähtyään hänet Cocatrix-kadulla, "säästäkää häntä — hän on vangitun poika!"
D'Artagnan pidätti käsivartensa, joka oli ollut survaisemaisillaan.
"Kas, vai hänen poikansa!" hän sanoi; "se muuttaa asian."
"Monsieur, minä antaudun", virkkoi Louvières ojentaen laukaistun muskettinsa upseerille.
"Älkää toki! Hiisi vieköön, älkää antautuko! Livistäkää, päin vastoin, ja heti; jos minä nappaan teidät, niin joudutte hirteen."
Tätä ei tarvinnut nuorelle miehelle kahdesti sanoa; hän livahti hevosen kaulan alitse ja katosi Guénégaud-kadun kulmasta.
"Kautta sieluni", sanoi d'Artagnan Raoulille, "jopa olikin aika sinun pysähdyttää käsivarteni! Hän oli kuoleman oma, ja olisin totisesti katunut hänen loppuansa, kun olisin sitten kuullut, kuka hän oli."
"Voi, monsieur", vastasi Raoul, "sallikaa minun kiittää teitä sekä nuorukais-paran puolesta että omastani! Minäkin, monsieur, olin lähellä kuolemaa teidän tullessanne."
"Maltas, maltas, nuori mies, äläkä väsytä itseäsi puhumisella." Hän otti toisesta pistoolikotelostaan täysinäisen pullollisen espanjalaista viiniä. "Juo tästä pari kulausta", hän sanoi.
Raoul joi ja tahtoi palata kiitoksiinsa.
"Ystäväiseni", esti d'Artagnan, "siitä asiasta puhumme toisella kertaa."
Nähdessään nyt, että muskettisoturit olivat puhdistaneet laiturin Pont-Neufiltä Saint-Michelin laiturille asti ja että he olivat jo tulossa takaisin, hän kohotti säilänsä, jotta he jouduttaisivat kulkuaan.
Muskettisoturit saapuivat ravia; samassa tuli myös laiturin toiselta puolelta se kymmenmiehinen saattue, jonka d'Artagnan oli antanut Commingesille.
"Hoi!" huusi d'Artagnan näille; "onko mitään uutta tapahtunut?"
"Ka, monsieur", vastasi kersantti, "niiltä meni vaunut vielä kerran hajalle; ihan se on kirottu peli."
D'Artagnan kohautti olkapäitänsä.
"Niitä patuksia!" sanoi hän; "vaunuja valitessa on katsottava, että ne ovat tukevat — sellaisten vaunujen, joissa viedään Brousselia vankilaan, pitää kantaa kymmenenkintuhatta ihmistä."
"Mitä käskette, herra luutnantti?"
"Ottakaa osaston johto ja viekää se kasarmiin."
"Te siis lähdette kotiin yksin?"
"Tietenkin. Ettehän luulle, että minä tarvitsen saattuetta?"
"Mutta…"
"Menkää!"
Muskettisoturit ratsastivat pois, ja d'Artagnan jäi kahden kesken
Raoulin kanssa.
"Tunnetko kipua?" hän kysyi tältä.
"Kyllä tunnen, monsieur — päätäni jumottaa ja kuumottaa."
"Mikä siis onkaan päähän tullut?" sanoi d'Artagnan, kohottaen hattua.
"Kas vain, ruhjevamma!"
"Niin, taisin saada kukkaruukun takaraivooni."
"Senkin riiviöt!" tuumi d'Artagnan. "Mutta sinulla on kannukset — tulitko siis ratsain?"
"Tulin, mutta laskeusin maahan puolustamaan herra de Commingesia, ja hevoseni on viety. Kas, tuolla se onkin!"
Samassa ilmestyikin näkyviin Raoulin hevonen, ratsastajanaan Friquet, joka karautti neliä ohitse, heilutellen neliväristä lakkiaan ja luikaten:
"Broussel! Broussel!"
"Hei! Seis, vintiö!" huusi d'Artagnan; "tänne se hevonen!"
Friquet kuuli kyllä, mutta hän ei ollut kuulevinaan, vaan yritti pitkittää ratsastustansa.
D'Artagnanin teki ensi hetkenä mieli karauttaa veitikan perässä, mutta hän ei tahtonut jättää Raoulia yksikseen; hän tyytyi senvuoksi sieppaamaan kotelostansa pistoolin ja virittämään hanan.
Friquetilla oli nopea katse ja tarkka korva; hän näki d'Artagnanin liikkeen, kuuli hanan napsahduksen ja pysähdytti äkkiä ratsunsa.
"Kas, tekö siinä, herra upseeri!" hän huudahti lähestyen d'Artagnania; "olipa hyvä, että tapasin teidät."
D'Artagnan tähysti veitikkaa tiukasti ja tunsi hänet pikku tarjoilijaksi Rue de la Calandren varrelta.
"Vai niin, sinäkö se oletkin, vekkuli", hän virkkoi; "tules tänne."
"Niin, minä se olen, herra upseeri", vastasi Friquet mielistelevästi.
"Olet siis vaihtanut ammattia? Et ole enää kuoripoika tai tarjoilijakaan? Sinusta on tullut hevosvaras?"
"Voi, herra upseeri, mitä te sanottekaan!" huudahti Friquet. "Hain aatelismiestä, jolle tämä hevonen kuuluu, — komeata nuorta ritaria, urhoollista kuin Caesar…"
Nyt hän vasta oli huomaavinansa Raoulin.
"Hei, mutta ellen erehdy", hän jatkoi, "hän onkin tuossa! Monsieur, ettehän unohda poikaa?"
Raoul pisti käden taskuunsa.
"Mitä aiot tehdä?" kysyi d'Artagnan.
"Antaa kymmenen livreä kelpo pojalle", vastasi Raoul ottaen taskustaan kultarahan.
"Kymmenen potkua hän ansaitsee", sanoi d'Artagnan. "Tiehesi, lurjus, äläkä unohda, että minulla on osoitteesi!"
Friquet ei ollut odottanut pääsevänsä niin vähällä; hän poukkosi yhdellä ainoalla harppauksella laiturilta Dauphine-kadulle ja katosi sinne. Raoul nousi jälleen satulaan, ja käymäjalkaa ratsastaen suuntasivat molemmat kulkunsa Tiquetonne-kadulle, d'Artagnanin suojellessa nuorta miestä kuin omaa poikaansa.
Pitkin matkaa kuului kyllä kumeata sorinaa ja etäisiä uhkauksia; mutta kun nähtiin tämä sotilaallisen ryhdikäs upseeri ja hankkilukseen ripustettu vankka säilä ranteen vieressä heilumassa, väistyttiin aina tieltä, ja mitään vakavaa hyökkäystä ei tehty noita kahta ratsumiestä vastaan.
Seikkailuitta siis saavuttiin la Chevrette-hotelliin.
Sievä Madeleine ilmoitti d'Artagnanille, että Planchet oli palannut ja tuonut mukanaan Mousquetonin, joka oli sankarillisesti kestänyt luodin poistamisen ja jaksoi niin hyvin kuin hänen tilansa vain salli.
D'Artagnan käski silloin kutsua Planchetin, mutta mihinkään huhuiluun ei Planchet vastannut: hän oli kadoksissa.
"No, tuokaa viiniä!" käski d'Artagnan.
Viinin tultua, ja jäätyään Raoulin kanssa kahden kesken d'Artagnan silmäili nuorukaista vakavasti ja virkkoi:
"Olet kai hyvin tyytyväinen itseesi, vai mitä?"
"Olen toki", vastasi Raoul; "nähdäkseni olen tehnyt velvollisuuteni.
Enkö ole puoltanut kuningasta?"
"Ja kuka on sanonut, että sinun pitää puoltaa kuningasta?"
"No, kreivi de la Fère itse."
"Niin, kuningasta kylläkin; mutta tänään et ole puoltanut kuningasta, vaan Mazarinia, mikä on aivan toista."
"Mutta, monsieur…"
"Sinä olet kompastunut pahasti, nuori mies; olet sekaantunut asioihin, jotka eivät sinuun kuuluneet."
"Kuitenkin te itse…"
"Oh, minun laitani on toisin; minun on toteltava kapteenini määräyksiä. Sinun päällikkösi on hänen korkeutensa prinssi. Paina se mieleesi, — sinulla ei ole muuta esivaltaa. Onko nähtykään moista huimapäätä, joka tekeytyy mazarinilaiseksi ja auttaa Brousselin vangitsemisessa! Älä toki hiisku tästä sanaakaan; muutoin kreivi de la Fère raivostuisi."
"Luuletteko, että kreivi pahastuisi minulle?"
"Luulenko muka! Olen varma siitä. Muutoin kiittäisin sinua, sillä olethan toiminut meidän hyväksemme. Torun sinua nyt hänen sijaisenaan; usko minua, myrsky pauhaa täten lievempänä. Käytänkin, poikaseni", lisäsi d'Artagnan, "etuoikeutta, jonka holhoojasi on minulle suonut."
"En käsitä teitä, monsieur", sanoi Raoul.
D'Artagnan nousi, astui kirjoituspöytänsä ääreen, haki kirjeen ja ojensi sen Raoulille.
Nuorukaisen katseet sumenivat hänen silmättyänsä sisällön.
"Voi, hyvä Jumala", hän virkahti luoden d'Artagnaniin kauniit, kyynelten kostuttamat silmänsä, "kreivi on siis lähtenyt Pariisista minua tapaamatta?"
"Hän matkusti neljä päivää sitten", ilmoitti d'Artagnan.
"Mutta hänen kirjeensä tuntuu ilmaisevan, että hän antautuu hengenvaaraan."
"Mitä vielä, hänkö hengenvaaraan! Ei, ole huoletta: hän matkustaa liikeasioissa ja tulee tuotapikaa takaisin; toivoakseni et ole vastahakoinen sillävälin tunnustamaan minua holhoojaksesi?"
"Oi, en, herra d'Artagnan", vakuutti Raoul; "te olette niin urhea aatelismies, ja kreivi de la Fère pitää teistä kovin paljon!"
"No, taivaan nimessä, pidä sinäkin minusta; enpä juuri kiusaa sinua, kunhan lyöttäydyt frondelaiseksi, nuori ystäväni, ja oikein innokkaaksi."
"Mutta voinko edelleenkin käydä madame de Chevreusen luona?"
"Sen uskon hiton hyvin! Ja herra koadjutorinkin sekä madame de Longuevillen; ja jos täällä olisi kunnon Broussel, jonka vangitsemista niin päätäpahkaa autoit, niin sanoisin sinulle: Pyydä heti anteeksi herra Brousselilta ja suutele häntä molemmille poskille."
"Hyvä, monsieur, minä tottelen teitä, vaikken ymmärräkään."
"Turha sinun onkaan ymmärtää. Kas", jatkoi d'Artagnan kääntyen avautuvaa ovea kohti, "tässäpä tulee herra du Vallon ihan revityin vaattein."
"Niin kyllä", sanoi Portos hikisenä ja tomuisena, "mutta vastavuoroon olen repinyt monelta nahan. Eivätkös vain tahtoneet ne hylyt riistää minulta miekkaani! Hitto, mikä mylläkkä!" pitkitti jättiläinen rauhallisesti: "mutta runsaasti kaksikymmentä minä nitistin Balizarden nupilla… Tilkka viiniä, d'Artagnan!"
"Sen sinusta kyllä uskon", sanoi gascognelainen täyttäen Portoksen lasin reunoja myöten; "mutta juotuasi kysyn mielipidettäsi."
Portos tyhjensi lasin yhtenä siemauksena; laskettuaan sen pöydälle ja pyyhittyään viiksensä hän kysyi:
"Mistä niin?"
"No, katsohan", selitti d'Artagnan, "tässä on herra de Bragelonne, joka tahtoi kaikin voimin auttaa Brousselin vangitsemisessa, ja hädin sain hänet pidätetyksi puolustamasta herra de Commingesia!"
"Hiisi vieköön!" virkkoi Portos; "mitä sanoisikaan sen kuullessaan holhooja?"
"Siinä kuulet!" keskeytti d'Artagnan; "frondeile, ystäväiseni, frondeile, ja muista tulleeni kaikin puolin kreivin sijaiseksi."
Ja hän helisytti kukkaroansa.
Sitten hän virkkoi kumppaniinsa kääntyen:
"Tuletko mukaan, Portos?"
"Minne sitten?" kysyi Portos, kaataen itselleen toisen lasillisen viiniä.
"Osoittamaan alamaisuuttamme kardinaalille."
Portos tyhjensi toisen lasillisen yhtä levollisesti kuin ensimmäisenkin, otti hattunsa, jonka oli laskenut tuolille, ja seurasi d'Artagnania.
Raoul jäi ihan hämmennyksiinsä näkemästänsä; d'Artagnan oli kieltänyt häntä lähtemästä huoneesta ennen kuin mieltenkuohu oli kokonaan laannut.