VIIDESVIIDETTÄ LUKU
Ensimmäinen vaikutelma on aina paras
Matkalaiset kääntyivät Picardien tielle, joka niin tuttuna johdatti Aatoksen ja Aramiin muistiin muutamia heidän jännittävimpiä nuoruudenseikkailujaan.
"Jos Mousqueton olisi mukana", sanoi Atos heidän tullessaan paikalle, missä muskettisoturit olivat joutuneet riitaan tienkorjaajien kanssa, "niin kylläpä hän tutisisi ratsastaessaan tästä ohi! Muistathan, Aramis, että hän sai tässä sen merkillisen luodin?"
"Hitto, minä en sanoisi siitä mitään", vastasi Aramis, "sillä minuakin värisyttää se muisto; katsos, tuolla, tuon puun takana, on pikku aukio, jolla luulin loppuni tulleen."
Kuljettiin edelleen. Pian tuli Grimaudin vuoro muistella menneitä vaiheita. Heidän ollessaan ravintolan kohdalla, missä kreivi ja hän olivat entiseen aikaan suorittaneet tavattoman juominkinsa, hän lähestyi Atosta ja virkahti kellarinluukkuun viitaten:
"Makkaroita."
Atos purskahti nauruun, ja tämä nuoruudenhullutus huvitti häntä nyt yhtä suuresti kuin hän olisi kuullut sitä kerrottavan kaskuna jostakusta muusta.
Kaksi päivää ja yhden yön ratsastettuaan he viimein eräänä ihanana ehtoopäivänä saapuivat Boulogneen, joka oli silloin melkein autio kaupunki ja kokonaan ylänteelle rakennettu; nykyistä alikaupunkia ei vielä ollut. Boulognella oli valloittamaton asema.
Heidän tullessaan kaupunginportille sanoi Winter:
"Hyvät herrat, menetelkäämme täällä kuten Pariisissakin. Eritkäämme epäluulojen välttämiseksi. Tiedän verrattain vähäliikkeisen majatalon, jonka omistaja on minulle täysin uskollinen; lähden sinne, sillä siellä odotan saavani kirjeitä. Te voitte poiketa kaupungin parhaaseen ravintolaan, 'Suuren Henrikin miekkaan'; nauttikaa virvokkeita ja tulkaa kahden tunnin kuluttua alas satamaan, missä veneemme on lähtövalmiina."
Niin sovittiin. Loordi Winter pitkitti kulkuansa ulkoviertotietä myöten, ratsastaakseen kaupunkiin toisesta portista, sillävälin kun molemmat toiset käyttivät kohdallaan olevaa pääsytietä. Parinsadan askeleen päässä he näkivät neuvotun ravintolan.
Hevoset saivat haukata, mutta satuloita ei niiltä riisuttu. Lakeijat söivät illallista, kun alkoi jo olla myöhä, ja heidän isäntänsä, jotka olivat kiihkeitä pääsemään ulapalle, käskivät heidän tulla jälkeenpäin satamaan, millään ehdolla antautumatta puheisiin kenenkään kanssa. Tietenkin koski tämä kielto ainoastaan Blaisoisia; Grimaudille se oli aikapäiviä ollut tarpeeton.
Atos ja Aramis lähtivät satamaan päin.
Pölyisillä vaatteillaan ja huolettomalla ryhdillään, josta aina tuntee matkoihin tottuneet henkilöt, ystävykset herättivät muutamien ohikulkijain huomiota.
He havaitsivat tulonsa tehoavan varsinkin erääseen henkilöön. Ensiksi panivat he merkille tämän miehen samasta syystä, mikä oli heidätkin saanut huomatuiksi, nähdessään hänen alakuloisena astelevan edes takaisin satamassa. Heti kun hän oli huomannut heidät, ei hän puolestaan lakannut tuijottamasta heihin, ja hänellä näytti olevan kova halu puhutella heitä.
Mies oli nuori ja kelmeä; hänen silmiensä sini oli niin epämääräinen, että ne näyttivät vivahtelevan kuten tiikerin, mikäli heijastivat eri värejä; hitaista ja epävakaisista käänteistä huolimatta oli hänen ryhtinsä suora ja rohkea; hänellä oli musta puku ja jokseenkin soreasti heilahteleva pitkä miekka.
Alas satamaan tultuaan pysähtyivät Atos ja Aramis katselemaan pikku venettä, joka oli kiinnitetty paaluun ja täydellisesti varustettu ikäänkuin piammiten tapahtuvaa lähtöä varten.
"Tuossa on arvattavasti meidän veneemme", virkkoi Atos.
"Niin", vastasi Aramis, "ja pursi, joka valmistautuu retkelle tuolla ulohtaalla, on luultavasti se, joka vie meidät määräpaikkaamme. Kunhan nyt vain Winter ei siekailisi", hän jatkoi. "Täällä ei ole hauska viipyä; ei ainoatakaan naista mene ohi."
"Hiljaa!" käski Atos; "meitä kuunnellaan."
Kävelijä oli ystävysten tarkastellessa venettä astellut muutamaan kertaan heidän taitseen, mutta tosiaan seisahtunut loordi Winteria mainittaessa. Hänen kasvonsa eivät kuitenkaan ilmaisseet mitään liikutusta, joten hänen pysähtymisensä saattoi yhtä hyvin johtua pelkästä sattumasta.
"Messieurs", sanoi nuori mies tervehtien kohteliaasti ja huolettomasti, "suokaa anteeksi uteliaisuuteni, mutta näen tulevanne Pariisista tai ainakin olevanne vieraita Boulognessa."
"Kyllä, monsieur, me tulemme Pariisista", vastasi Atos yhtä kohteliaasti. "Millä voimme palvella teitä?"
"Monsieur", virkkoi nuori mies, "suvaitsisitteko ilmoittaa minulle, onko totta, että kardinaali Mazarin ei enää ole ministeri?"
"Sepä kummallinen kysymys", tokaisi Aramis.
"Hän sekä on että ei ole", vastasi Atos, "kun seikka on sellainen, että puoli Ranskaa tahtoo ajaa hänet pois, mutta hän toisen puolen tukemana saa pysytellyksi paikallaan kaikenlaisten vehkeiden ja lupausten avulla. Tätä saattaa vielä kestää hyvinkin kauan, kuten huomannette."
"Hän ei siis ole pakosalla eikä vankilassa, monsieur?" pitkitti vieras.
"Ei, monsieur, ei ainakaan juuri tällähaavaa."
"Kiitän kohteliaisuudestanne, messieurs", sanoi nuori mies poistuen.
"Mitä sanot tuosta utelijasta?" virkkoi Aramis.
"Että hän on ikävystynyt pikkukaupunkilainen tai kuulusteleva vakooja."
"Ja sinä vastasit hänelle tuolla tavoin?"
"Mikään ei oikeuttanut minua vastaamaan toisin. Hän esiintyi kohteliaasti, ja minä olin samaten säädyllinen."
"Mutta kuitenkin, jos hän on vakooja…"
"Mitä luulet vakoojan voivan tehdä nykyään? Emme elä enää kardinaali de Richelieun aikoina, — hänen, joka pelkän epäluulon nojalla suljetti satamat."
"Silti teit väärin vastatessasi hänelle sillä lailla", väitti Aramis, seuraten katseillaan nuorta miestä, joka katosi hietakumpujen taakse.
"Ja sinä unohdat itse olleesi vielä varomattomampi, kun nimittäin lausuit loordi Winterin nimen. Etkö huomannut, että juuri hänen mainitsemisensa sai miehen pysähtymään?"
"Sitä suurempi syy käskeä hänen laputtaa tiehensä, kun hän puhutteli sinua."
"Tehdä riitaa?" sanoi Atos.
"Milloin olet sinä pelännyt riitaa?"
"Pelkään kaikkea rettelöä, kun minua odotetaan jossakin ja häiriö saattaa estää minut pääsemästä perille. Sitäpaitsi on minun tunnustettava sinulle eräs seikka: olin myöskin utelias tähystämään sitä nuorta miestä ihan läheltä."
"Minkätähden?"
"Aramis, sinä kenties naurat minulle, sanot ainiaan hokevani samaa asiaa, moitit kaikista henkinäkijöistä arimmaksi."
"No?"
"Kenen näköinen on tuo mies mielestäsi?"
"Rumuuden vai kauneuden puolesta?" kysyi Aramis nauraen.
"Rumuuden, ja niin suuresti kuin mies voi muistuttaa naista."
"Hiisi vieköön!" huudahti Aramis; "sinä saat minut ajattelemaan sitä. Ei, sinä et tosiaankaan ole nyt henkinäkijänä, veikkonen, ja miettiessäni huomaan sinun olevan oikeassa, kautta kunniani; nuo ohuet ja yhteenpuristuneet huulet, nuo silmät, jotka tuntuvat ainiaan tottelevan järkeä eivätkä milloinkaan sydäntä … hän on joku myladyn heimoa."
"Sinä naurat, Aramis?"
"Vanhasta tavasta vain, sillä vannonpa, että minulle on yhtä vastenmielistä kuin sinullekin tuon käärmeenpoikasen kohtaaminen tielläni."
"Kas, tuolla tulee Winter!" huudahti Atos.
"Hyvä", sanoi Aramis; "nyt puuttuisi vain, että joutuisimme odottelemaan lakeijoitamme."
"Ei", huomautti Atos, "minä näen heidätkin, parinkymmenen askeleen päässä loordin takana. Tunnen kankeasta kaulasta ja pitkistä koivista Grimaudin. Tony kantaa muskettejamme."
"Lähdemme siis merelle tänä iltana?" kysyi Aramis, luoden silmäyksen länttä kohti, missä aurinko taivaanrannan alle painuessaan oli jättänyt jälkeensä vain kultaisen pilven, jonka hohde hiipui vähitellen.
"Luultavasti", vastasi Atos.
"Perhana!" noitui Aramis. "En paljoakaan pidä merestä päivisin, mutta vielä vähemmän yöllä; aaltojen pauhu, tuulten ulvonta, aluksen ilkeä vaaruminen … tunnustanpa, että Noisyn luostari on minusta mieluisampi."
Atos myhäili suruista hymyään, sillä hän kuuli ystävänsä sanat, vaikka ilmeisesti ajattelikin jotakin muuta. Hän meni Winteria vastaan.
Aramis kääntyi mukaan.
"Mikä vaivaakaan ystäväämme?" oudoksui Aramis. "Hän muistuttaa Danten kadotettuja, joilta sielunvihollinen on kiertänyt niskat, niin että he katselevat kantapäitänsä. Mitä lempoa hän niin tiukasti tähystelee taaksensa?"
Kun Winter vuorostaan huomasi toiset, joudutti hän askeleitansa ja lähestyi heitä ihmeteltävän nopeasti.
"Mikä on hätänä, mylord?" kysyi Atos; "miksi olette niin hengästyksissä?"
"Ei mikään", vastasi Winter, "ei mikään. Luulin vain hietakumpujen ohi tullessani…"
Ja hän kääntyi taas katsomaan.
Atos katsoi kumppaniinsa.
"Mutta lähtekäämme", jatkoi Winter; "lähtekäämme, vene on valmiina, ja tuolla on purtemme ankkurissa — näettekö sen täältä? Soisinpa jo olevani ulapalla."
Ja taaskin kääntyi hän katsomaan.
"Mutta, hiisi vieköön", sanoi Aramis, "olette siis unohtanut jotakin?"
"Ei, olen vain hajamielinen."
"Hän on nähnyt sen miehen", virkkoi Atos hiljaa Aramiille.
Tällävälin oli tultu portaille, jotka johtivat veneeseen. Winter antoi lakeijain mennä edeltä aseineen ja kantajien seurata heitä reppuineen, ennen kuin alkoi itse laskeutua alas heidän perässään.
Samassa huomasi Atos miehen, joka asteli pitkin merenrantaa yhdensuuntaisesti satamahaaran vieritse ja joudutti käyntiänsä, ikäänkuin katsellakseen heidän lähtöänsä sataman toiselta sivulta, tuskin kahdenkymmenen askeleen päästä.
Leviävästä pimeydestä huolimatta oli Atos tuntevinaan sen nuoren miehen, joka oli äsken puhutellut heitä.
— Kas vain, — tuumi hän itsekseen, — oliko hän todellakin vakooja ja aikooko hän estää meitä lähtemästä liikkeelle?
Mutta kun oli jo jokseenkin myöhä toteuttaa sitä aikomusta, jos vieras sellaista suunnitteli, astui Atos vuorostaan alas portaita, silti menettämättä nuorta miestä näkyvistään. Lyhyimmän tien valiten näyttäysi tämä nyt likeisimmän sulun ääressä.
— Meitä hän varmasti tavoittelee, — tuumi Atos, — mutta menkäämme kuitenkin veneeseen; kerran ulapalle päästyämme sopii hänen tulla.
Atos hyppäsi veneeseen, joka heti loittoni rannasta neljän voimakkaan miehen soutamana.
Nuori mies alkoi saattaa venettä tai oikeammin kävellä sen edellä. Veneen piti pujahtaa vastasytytetyn majakan valaiseman satamanhaaranpään ja mereen äkkijyrkästi laskeutuvan kallion välitse. Hänen nähtiin etäällä kapuavan kalliolle, voidakseen seistä veneen yläpuolella, tämän soluessa ohitse.
"Mutta, hitto vieköön", sanoi Aramis Atokselle, "tuo nuori mies on selvästi vakooja!"
"Mikä nuori mies se on?" kysyi Winter kääntyen katsomaan.
"No, hän puhutteli meitä ja lähti sitten pitämään lähtöämme silmällä, odottaen nyt tuolla — katsokaa!"
Winter tähysti Aramiin sormen suuntaan. Majakka levitti hohdettansa pikku aukkoon, josta veneen piti mennä, ja kalliolle, jolla nuori mies seisoi odottamassa avopäin ja käsivarret rinnalla ristikkäin.
"Hän se on", huudahti loordi Winter tarttuen Atoksen käsivarteen, "hän se on! Minä olinkin tuntevinani hänet enkä siis erehtynyt."
"Kuka hän?" kysyi Aramis.
"Myladyn poika", vastasi Atos.
"Munkki?" huudahti Grimaud.
Nuori mies kuuli nämä sanat; olisi voinut luulla hänen tahtovan syöksyä alas, kun hän nojautui merelle päin ihan kallion äärimmäiseltä reunalta.
"Niin, minä se olen, setä, — minä, myladyn poika, munkki, Cromwellin kirjuri ja ystävä, ja minä tunnen teidät ja saattolaisenne."
Veneessä oli tosin kolme säikkymätöntä miestä, joiden urheutta ei kukaan olisi uskaltanut epäillä, mutta heitäkin värisytti tuo ääni, sävy ja asento.
Grimaud tunsi tukkansa nousevan pystyyn, ja hiki helmeili hänen otsallaan.
"Kas", sanoi Aramis, "se on siis veljenpoika, munkki, myladyn poika, kuten hän itse sanoi!"
"Voi, niin!" mutisi Winter.
"Malttakaahan!" jatkoi Aramis.
Hirvittävän kylmäverisenä, kuten aina tärkeissä tilanteissa, hän otti Tonyn kädestä musketin, viritti hanan ja tähtäsi nuoreen mieheen, joka seisoi suorana kalliolla kuin kadotuksen enkeli.
"Ampukaa!" huusi Grimaud kuohuksissaan.
Atos heittäysi musketinpiipun yli ja esti laukaisemasta.
"Hiisi sinut vieköön!" huudahti Aramis. "Olin saanut niin varman tähtäyksen; luoti olisi lentänyt keskelle rintaa."
"Se riittää, että olemme surmanneet äidin", huomautti Atos kumeasti.
"Äiti oli rikollinen nainen, joka teki meille kaikille pahaa, — meille tai niille, jotka olivat meille rakkaita."
"Niin kyllä, mutta poika ei ole tehnyt meille mitään."
Grimaud oli noussut seisaalle katsomaan laukauksen tehoa, mutta vaipui nyt alakuloisena istualleen, lyöden kätensä yhteen.
Nuori mies puhkesi ivanauruun.
"Vai niin, te siellä olettekin", huusi hän, "te tosiaan, ja nyt tunnen teidät."
Tuuli vei hänen vihlovan naurunsa ja uhkaavat sanansa veneen yli kauas ulapalle.
Aramis värähti.
"Ole levollinen", sanoi Atos. "Hitto, emmekö siis enää ole miehiä!"
"Kyllä", vastasi Aramis, "mutta tuo on hornanhenki. Ja kysypäs hänen sedältään, olinko väärässä, kun tahdoin vapauttaa hänet rakkaasta veljenpojastaan."
Winter vastasi vain huokauksella.
"Kaikki olisi silloin ollut selvänä", jatkoi Aramis. "Voi, pelkään toden teolla, että sinun viisautesi, Atos, pakotti minut menettelemään tyhmästi!"
Atos tarttui Winterin käteen ja yritti kääntää puheen toisaanne.
"Milloin astumme maihin Englannissa?" kysyi hän ylimykseltä, mutta tämä ei kuullut eikä vastannut.
"Kuulehan, Atos", esitti Aramis, "kenties olisi vielä aika. Katso, hän seisoo yhä samalla paikalla."
Atos kääntyi vastahakoisesti, nuoren miehen näkeminen oli hänelle ilmeisesti kiusallinen.
Kostaja seisoi tosiaan vielä kalliollansa, ja majakka loi ikäänkuin sädekehän hänen ympärilleen.
"Mutta mitä hän Boulognessa tekee?" kysyi Atos, joka ainiaan järkevänä etsi kaiken syytä, vähemmin välittäen seurauksesta.
"Hän väijyi minua, hän väijyi minua", vastasi Winter, joka oli tällä kertaa kuullut Atoksen äänen, kun se oli sopusoinnussa hänen omien ajatustensa kanssa.
"Väijyäksensä teitä, hyvä ystävä", huomautti Atos, "olisi hänen täytynyt tietää meidän lähtömme; mutta kaikesta päättäen on hän päin vastoin tullut tänne edellämme."
"Sitten en ymmärrä koko asiaa", sanoi englantilainen pudistaen päätänsä kuten mies, joka katsoo turhaksi yrittää taistella yliluonnollista voimaa vastaan.
"Aramis", myönsi nyt Atos, "luulen tosiaan tehneeni väärin, kun en antanut sinun toimia."
"Vaikene!" vastasi Aramis; "sinä voisit saada minut itkemään, jos siihen kykenisin."
Grimaud murisi kumeasti kuin saaliinsa menettänyt peto.
Samassa huusi heille ääni purresta. Peräsimessä istuva luotsi vastasi, ja vene asettui aluksen kupeelle.
Tuossa tuokiossa olivat herrat, palvelijat ja kapineet kannella. Laivuri oli odottanut vain matkustajiansa, lähteäkseen purjehtimaan, ja tuskin olivat he tulleet, kun suunta jo ohjattiin Hastingsia kohti, missä aiottiin nousta maihin.
Lähtöhetkellä loivat kaikki kolme ystävystä väkisinkin jäähyväiskatseen kalliolle, missä heitä vainoava uhkaava varjo vielä kuvastui selvästi.
Silloin tunkeutui heidän kuuluviinsa ääni, joka lähetti heille tämän viimeisen uhkauksen:
"Me tapaamme toisemme, hyvät herrat, Englannissa!"