YHDEKSÄSKYMMENES LUKU
Järki ja jännervoima
Ateria nautittiin ääneti, muttei painostuneella mielellä, sillä d'Artagnanin kasvoja valaisi tuon tuostakin sellainen viekas myhäily, joka oli hänellä tavallista hyvällä tuulella ollessaan. Portoksen huomiota ei välttänyt ainoakaan noista hymyilyistä, ja hän säesti niitä joka kerta jollakin huudahduksella, joka ilmaisi hänen ystävälleen, että vaikka voimamies ei käsittänytkään ilahduksen merkitystä, hän tahtoi kuitenkin tarkoin seurata sen ajatuksen kulkua, joka nyt pyöri järkimiehen aivoissa.
Jälkiruokaan päästyä d'Artagnan nojausi taaksepäin tuolillaan, laski säärensä ristiin ja huojui edes takaisin näköjään mitä tyytyväisimpänä itseensä.
Portos laski leukansa molempien käsien varaan, tuki kyynäspäitänsä pöytään ja silmäili d'Artagnania sillä luottavaisella katseella, joka antoi tälle jättiläiselle niin herttaisen suopeuden sävyn.
"No?" virkahti d'Artagnan tovin kuluttua.
"No?" kertasi Portos.
"Sinullahan on vielä yhtä jäntevät käsivarret kuin ennenkin, Portos, vai mitä?"
Portos avasi takinhihojensa napit, kääri ylös paidan hihansa ja silmäili tyytyväisenä vankkoja käsivarsiaan, jotka olivat yhtä paksut kuin tavallisen miehen reidet.
"Kyllähän näillä vielä tulee toimeen", vastasi hän.
"Kykenisit kai suuremmattakaan vaivatta vääntämään vanteen näistä hiilipihdeistä ja kiertämään tästä kohennusraudasta tulppavääntiön?"
"Varmastikin", vakuutti Portos.
"Katsotaanpa", pyysi d'Artagnan.
Jättiläinen otti mainitut kaksi esinettä ja toteutti mitä helpoimmin ja ilman näkyvää ponnistusta kumppaninsa haluamat muodonvaihdokset.
"Noin!" virkahti Portos.
"Suurenmoista!" kehaisi d'Artagnan; "sinä olet tosiaan saanut luonnolta runsaat antimet, Portos."
"Olen kuullut puhuttavan", kertoi Portos, "eräästä Krotonin Milosta, joka teki tavattomia voimatemppuja, — sitoen nuoran otsalleen ja pingoittaen sen poikki päälihaksillaan, tappaen härän nyrkiniskulla ja kantaen sen kotiin olallaan, pysähdyttäen juoksevan hevosen takajaloista ja niin edelleen. Kaikki nuo näytteet annoin kertoa itselleni Pierrefondsissa ja tein perässä ne temput, paitsi että nuoraa minä en saanut katkaistuksi ohimoitteni pullistuksella."
"Se johtuu siitä, että sinulla ei ole voima päässäsi, Portos", huomautti d'Artagnan.
"Ei, se on käsivarsissani ja hartioissani", vastasi Portos yksinkertaisesti.
"No niin, hyvä ystävä, lähestykäämme ikkunaa, ja käytä voimaasi yhden rautakangen irroittamiseen. Odota, kunnes sammutan lampun."
Portos astui ikkunan ääreen, tarttui molemmin käsin rautakankeen, veti sitä itseensä päin ja taivutti sen kaarelle, jotta molemmat päät heltisivät muurin syvennyksistä, joihin ne olivat olleet iskostettuina kolmekymmentä vuotta.
"Oivallista, hyvä ystävä!" kiitti d'Artagnan; "siinäpä temppu, johon kardinaali ei koskaan pystyisi, niin nerokas kuin hän onkin."
"Irroitanko lisää?" kysyi Portos.
"Ei, tuo riittää; mies mahtuu nyt aukosta."
Portos yritti ja pisti ulos koko yläruumiinsa.
"Kyllä mahtuu", hän sanoi.
"Aikamoinen läpi siihen tosiaan tulikin. Ojenna nyt käsivartesi."
"Mihin?"
"Ulos aukosta."
"Miksi?"
"Sen saat hetimiten tietää. Tee kuten sanoin."
Portos totteli sokeasti kuin sotamies ja ojensi käsivartensa ristikon läpi.
"Mainiota!" tuumi d'Artagnan.
"Näkyy siis luistavan?"
"Kuin öljytty, veikkonen."
"Hyvä on. Mitä minun on nyt tehtävä?"
"Ei mitään."
"Onko siis kaikki valmista?"
"Ei vielä."
"Tekisi kuitenkin mieleni ymmärtää", sanoi Portos.
"Kuulehan siis, hyvä ystävä, ja parilla sanalla selviää sinulle koko juttu. Vartiohuoneen ovi avautuu, kuten näet."
"Näen kyllä."
"Nyt lähetetään meidän pihallemme, jonka poikki Mazarinin täytyy astua mennessään kasvihuoneeseen, ne kaksi kaartilaista, jotka saattavat häntä."
"Kas tuolla he astuvatkin ulos."
"Kunhan vain sulkisivat vartiohuoneen oven perässään! Hyvä, he painavat sen kiinni."
"Edelleen?"
"Hiljaa! He voisivat kuulla."
"Mutta silloin en saa tietää mitään."
"Saat kyllä, sillä sikäli kuin panet hommaa täytäntöön, käsität jutun."
"Mieluisampaa olisi kuitenkin…"
"Hauskempaa on nauttia yllätyksestä."
"Aivan oikein, se kyllä on totta", myönsi Portos.
"Vaiti nyt!"
Portos jäi mykäksi ja hievahtamattomaksi.
Molemmat sotamiehet lähestyivät tosiaan ikkunaa, hieroen käsiään, sillä helmikuun ilta oli jokseenkin kylmä.
Samassa avautui vartiohuoneen ovi jälleen, ja toista sotamiestä huudettiin takaisin. Tämä jätti kumppaninsa ja palasi vartiohuoneeseen.
"Käykö se vieläkin laatuun?" kysyi Portos.
"Paremmin kuin koskaan", vastasi d'Artagnan. "Kuulehan nyt: minä huudan tänne tuon sotamiehen, puhellakseni hänen kanssaan, niinkuin eilen kutsuin erään hänen kumppaninsa, muistathan?"
"Kyllä, mutta minä en vain ymmärtänyt sanaakaan hänen puheestaan."
"Niin, hänen ääntämisensä oli hyvinkin murteellista. Mutta ota nyt huomioon jokainen sana, mitä sinulle virkan; kaikki riippuu toimeenpanemisesta, Portos."
"Hyvä! Toimeenpaneminen on juuri vahvana puolenani."
"Sen tiedän hiton hyvin; sentähden luotankin sinuun."
"Puhu pois."
"Minä siis kutsun sotamiehen tänne ja juttelen hänen kanssaan."
"Sen olet jo sanonut."
"Minä käännyn vasemmalle, jotta hän joutuu oikealle puolellesi, noustessaan penkille."
"Mutta jollei hän nousekaan?"
"Nousee kyllä, ole huoletta. Samassa kun hän nousee penkille, ojennat sinä peloittavan käsivartesi ja tartut häntä kurkkuun. Sitten vedät hänet huoneeseemme niinkuin Tobias kiskoi kalan maalle kitusista, mutta muista kouristaa niin lujasti, että hän ei pääse älähtämään."
"Kyllä", lupasi Portos; "mutta jos kuristan hänet?"
"No, sitten olisi yhtä sveitsiläistä vähemmän; mutta toivottavasti et sentään tule häntä tukehduttaneeksi. Sinä lasket hänet hiljaa pitkäkseen täällä, me sullomme kapulan hänen suuhunsa ja sidomme hänet johonkin kiinni. Sillä tavoin saamme heti univormun ja miekan."
"Mainiota!" virkahti Portos katsellen d'Artagnania ihailevasti.
"Eikö olekin?" vastasi gascognelainen.
"Niin", älysi Portos muistuttaa, "mutta yksi univormu ja miekka ei riitä meille kahdelle."
"No, onhan hänellä kumppani!"
"Aivan oikein", huomasi Portos.
"Kun yskäisen, kurottaudu kaappaamaan; silloin on oikea hetki."