XLIII
HARHALUULOJA JA TOSIASIOITA
Jos lähetystön portinvartija olisi Manuelin käskyä noudattaen juossut Beausiren jäljestä, niin myöntäkäämme, että hänelle olisi siitä tullut aika puuha. Sillä heti kun Beausire oli varkaiden pesästä päässyt, lähti hän niin sanoaksemme lyhyttä neliä Coquillière-kadulle ja sieltä täyttä neliä Saint-Honorén kadulle. Luullen, että toverit yhä ajoivat takaa, hän sekoitti jälkiään luovien puolelta toiselle niillä mutkikkailla, risteilevillä kaduilla, jotka ympäröivät viljahallia. Muutaman minuutin päästä hän oli melkein varma, ettei kukaan ollut voinut häntä seurata; mutta toisestakin asiasta hän oli varma, siitä näet, että hänen voimansa olivat lopussa ja ettei hyvä ajohevonenkaan olisi sen paremmin juossut.
Beausire istuutui viljasäkille Viarmes-kadulla, joka kiertää hallin ympäri, ja oli mitä hartaimmin katselevinaan mediciläistä patsasta, jonka Bachaumont oli ostanut pelastaakseen sen talonpurkajain vasaran alta ja lahjoittaakseen kaupungintaloon. Mutta tosiasia on, ettei Beausire katsellut Filibert Delormen muovailemaa teosta eikä sitä aurinkokelloa, jolla Fingre oli sen koristanut. Hän puuskutti tuskallisesti keuhkojensa perältä asti vinkuvaa ja vuoroin käheää hengitystä kuin nääntyneistä palkeista. Pitkään aikaan hän ei jaksanut täydentää sitä ilmamäärää, mikä hänen täytyi kurkustaan purkaa, jotta taas syntyisi tasapainotila tukehtumisen ja liikaverisyyden välillä. Vihdoin se hänelle onnistui niin syvällä huokauksella, että se olisi kuulunut Viarmes-kadunkin asujanten korviin, elleivät he olisi olleet viljaansa myymässä ja punnitsemassa.
"Ah", tuumi Beausire, "nyt siis on unelmani toteutunut: minä olen rikas."
Ja taas hän henkäisi syvään.
"Nyt minusta voi tulla ihan rehellinen mies; tuntuupa jo melkein, kuin alkaisin lihota."
Tosiasia on, että ellei hän juuri lihonnut, niin ainakin oli pullistunut.
"Minä teen", jatkoi hän äänetöntä yksinpuhelua, "myös Olivasta yhtä rehellisen naisen kuin itse olen rehellinen mies. Hän on kaunis ja vaatimuksissaan hyvin yksinkertainen."
Mies poloinen!
"Hän ei tule hyljeksimään hiljaista elämää maaseudulla, sievällä maatilalla, jota sanomme omaksemme, likellä jotakin pientä kaupunkia, jossa meitä helposti luullaan oikein herrasväeksi."
"Nicole on hyvä; hänessä ei ole kuin kaksi vikaa: laiskuus ja ylpeys."
Ei enempää! Beausire parka! Kaksi kuolemansyntiä!
"Ja kun hankin sen, mitä noihin kahteen vikaan tarvitaan, saan minä, onnenonkija Beausire, täydellisen vaimon."
Tähän hän keskeytti ajatuksensa; hengitys oli taas tasaantunut. Hän pyyhki otsaansa, otti selville, että sata tuhatta livreä oli tallella, ja rupesi sekä ruumiin että sielun puolesta virkistyneenä harkitsemaan asemaansa.
Viarmes-kadulta häntä ei haettaisi, mutta haettaisiin muualta. Lähetystön herrat eivät niinkään hevillä hellittäisi osuuttaan saaliista. He jakaantuisivat eri joukkueiksi ja kävisivät ensin rosvon kotona.
Siinäpä se pulma oli! Hänen kotinsa oli myös Olivan. He varoittaisivat Olivaa, kenties pitelisivät pahoin; kukapa tietää, vaikka olisivat niin julmia, että ottaisivat hänet panttivangiksi.
Mikä estäisi niitä kerjäläisroistoja jo aikoja tietämästä, että Beausire intohimoisesti rakasti neiti Olivaa, ja miksi he, tämän tietäen, eivät käyttäisi hänen intohimoaan hyväkseen? Näiden kahden äärimmäisen vaaran rajalla Beausire oli tulla hulluksi, mutta lopulta voitti rakkaus. Hän ei sietänyt, että kukaan kajoisi hänen rakastettuunsa. Ja niin hän lähti Dauphine-katua kohti.
Hänellä oli muuten rajaton luottamus kulkunsa nopeuteen; kuinka nopsia olivatkaan vainoojat, eivät he voineet hänen edelleen ehtiä. Paremmaksi varmuudeksi hän otti ajurin, jolle näytti kuuden livren rahaa komentaen: Pont-Neufille! Hevoset eivät enää juosseet, ne lensivät.
Ilta oli jo tulossa. Beausire käski ajaa sillan vallikäytävälle, Henrik IV:n patsaan taakse. Siihen aikaan pääsi sinne ajoneuvoillakin; se oli ihmisten yhtymäpaikka, varsin arkipäiväinen, mutta suosittu.
Uskaltaen pistää päänsä vaunujen ovesta Beausire tähysteli Dauphine-kadulle päin. Hän oli jonkun verran tutustunut poliisin kätyreihin: kymmenen vuotta hän oli elämästään käyttänyt oppiakseen heitä tuntemaan, jotta osaisi tarpeen tullen karttaa. Sillankorvassa Dauphine-kadun puolella hän huomasi kaksi miestä, jonkun matkan päässä toisistaan, kurottamassa kaulojaan mainitulle kadulle päin, ikäänkuin siellä olisi jotakin katseltavaa. Nuo miehet olivat urkkijoita. Eikä ollutkaan harvinaista nähdä urkkijoita Pont-Neufillä, koska silloin oli sananlaskukin, jossa sanottiin, että oli parasta mennä Pont-Neufille, jos teki mieli nähdä pappi, ilotyttö ja valkoinen hevonen; ovathan valkoiset hevoset, pappispuvut ja ilotytöt aina olleet poliisin silmätikkuna.
Beausire ei tuosta ollut kuin harmissaan, hieman pulassa; hän tekeytyi kyttyräselkäiseksi ja ontuvaksi, muuttaakseen käyntitapaansa, ja tunkeutuen väkijoukon halki hän pääsi Dauphine-kadulle. Missään ei näkynyt merkkiä siitä, mitä hän pelkäsi. Ja kaukaa hänelle loisti se talo, jonka akkunoissa usein näyttäytyi kaunis Oliva, hänen elämänsä tähti.
Nyt sen akkunat olivat kiinni; arvatenkin Oliva lepäsi sohvalla lukemassa huonoa romaania, tai nakertelemassa makeisia. Äkkiä Beausire luuli nähneensä vastapäisessä porttikäytävässä poliisikonstaapelin päällysviitan. Ja lisäksi näkyi toinen viranomainen salin akkunassa. Häntä alkoi taas hiottaa, ja kylmä hiki on epäterveellistä. Nyt oli myöhäistä peräytyä: täytyi mennä talon ohitse. Senkin hän uskalsi, hiipi sivutse ja katsahti sinne. Sepä vasta näky! Porttikäytävä täynnä Pariisin kaartilaisia, joiden keskellä näkyi muuan Châteletin mustapukuinen komisario.
Beausiren nopea silmäys keksi kuitenkin heti, että nuo miehet olivat hämillään, ihmeissään ja noloja. Jos kellä on, kuten Beausirella oli, tottumus lukea poliisimiesten kasvoista, niin ei tarvitse kahdesti silmäillä näitä herroja älytäkseen, onko otus päässyt heiltä karkuun. Hän tuumi, että Crosne, saatuaan asioista tiedon miten ja keltä tahansa, oli tahtonut vangita Beausiren, mutta tavannut vain Olivan. Ja siitä tuo nolous! Jos Beausiren asiat olisivat olleet tavallisella kannalla ja ellei hänellä olisi ollut mukanaan sataa tuhatta livreä, olisi hän syössyt keskelle kärkkyjiä ja Nisuksen tavoin huutanut: Tässä minä olen, minä sen tein!
Mutta se ajatus, että nuo miekkoset hypistelisivät sataa tuhatta livreä ja pitelisivät kurkkuaan kuumana koko elinikänsä, että niin rohkeasta ja sukkelasta tempusta, jonka hän, Beausire, oli suorittanut, olisi hyötyä vain poliisin kätyreille, se ajatus pääsi kaikista hänen arveluistaan voitolle ja tukahutti kaikki hänen rakkaushuolensa.
"Järjellisesti puhuen", tuumi hän, "jos annan siepata itseni, siepataan myös sata tuhatta livreä. Se ei auta Olivaa… syöksyn häviöön… todistan hänelle, että rakastan kuin mielipuoli… mutta hänen sietäisi sanoa minulle: sinä olet nauta; piti rakastaa minua vähemmän ja pelastaa minut. Parasta siis on pötkiä tieheni ja panna talteen rahat, joista kaikki hyvä tulee: vapaus, onni ja filosofia."
Näin harkiten Beausire puristi rahoja rintaansa vasten ja lähti juoksemaan Luxembourgin puistoa kohti, sillä jo tunnin aikaa hän oli kulkenut vain vaistomaisesti, ja kun hän oli sadat kerrat ennen hakenut Olivaa Luxembourgista, veivät jalat häntä sinne nytkin. Tämä oli kuitenkin huonosti harkittua, jos kerran oli niin piintynyt järkevyyteen kuin Beausire; sillä poliisi, tuntien varkaiden tavat yhtä hyvin kuin hän tunsi poliisin, hakisivat häntä tietysti Luxembourgin puistosta.
Mutta taivas tai paholainen oli päättänyt, ettei herra de Crosne joutuisi tällä kertaa tekemisiin Beausiren kanssa. Tuskin oli Nicolen rakastaja kääntynyt Saint-Germain-des-Prés-kadun kulmasta, kun oli vähällä joutua komeiden vaunujen alle, joiden hevoset ravasivat uljaasti Dauphine-kadulle päin. Pariisilaisen ketteryytensä avulla, joka on muille eurooppalaisille outo, hänen onnistui juuri paraiksi väistää väliaisaa. Tosin hän ei ehtinyt pelastua ajajan kiroukselta ja piiskansivallukselta, mutta sadan tuhannen livren omistaja ei sellaisista pikkuasioista ole milläänkään, varsinkaan pariisilaiskaartin ollessa ihan kintereillä.
Beausire heittäytyi siis syrjään, mutta samassa hän näki vaunuissa Olivan ja pulskan herran, jotka puhelivat keskenään vilkkaasti. Hänen päästämänsä pieni huudahdus ei vaikuttanut muuta kuin yllytti hevosia. Hän olisi seurannut vaunuja, mutta ne kulkivat Dauphine-kadulle päin, mille ainoalle kadulle Beausire ei nyt halunnut mennä. Ja sitäpaitsi, vaikka vaunuissa istuja näyttikin Olivalta, täytyi sen olla kuvittelua, näköhäiriötä; se ei ollut vain erehdys, vaan samaa kuin nähdä kaksinaisesti, nähdä Oliva kaikkialla. Vielä oli muistettava, ettei Oliva voinut istua vaunuissa, koska poliisi hänet vangitsi Dauphine-kadun varrella.
Beausire-parka poikkesi siveellisesti ja ruumiillisesti tuskaantuneena Fossés-Monsieur-le-Prince-kadulle, joutui Luxembourgiin, kulki jo autioksi käyneen korttelin halki ja löysi tullin takana turvapaikakseen pienen hökkelin, jonka emäntä koki kaikin tavoin olla hänelle mieliksi. Sinne hän asettui, kätki rahat erään lattiakiven alle, sovitti sängynjalan kivelle ja pani maata hikoillen ja kiroillen, mutta väliin taas ylistäen Merkuriusta ja rauhoittaen kuumeista ellotustaan sokeroidulla, kanelinsekaisella viinillä, jollainen juoma sopiikin hikoilevalle ruumiille ja levottomalle sielulle.
Hän oli nyt varma, ettei poliisi häntä löytäisi, ettei kukaan pääsisi hänen rahojaan ryöstämään. Lisäksi hän oli varma siitä, että Nicole ei ollut syypää mihinkään rikokseen ja että syyttömän pitäminen ikuisessa vankeudessa ei enää käynyt päinsä. Lopulta hän varmistui siitäkin, että sadalla tuhannella livrellä voisi vapauttaa Olivan, hänen ainaisen seuralaisensa, jos häntä pidettäisiin vangittuna.
Jäljellä olivat lähetystötoverit; näiden kanssa oli pahempi tehdä tiliä. Mutta Beausire oli ottanut rettelöitä lukuun. Hänen olisi kai parasta jättää heidät Ranskaan ja lähteä Sveitsiin, vapaaseen ja siveelliseen maahan, heti kun Oliva pääsisi vapaaksi.
Mikään niistä tuumista, joita Beausire suunnitteli ryyppiessään kuumennettua viiniä, ei toteutunut; se ei ollut sallittu. Ihminen tulee melkein aina tehneeksi virheen kuvitellessaan näkevänsä, vaikkei näe, ja erehtyy vielä pahemmin luullessaan, ettei ole nähnyt, vaikka todella on nähnyt. Käymme nyt selittämään tätä mietelmää lukijalle.