XXII
MUUTAMA SANA OOPPERASTA
Ooppera, tämä Pariisin huvitemppeli, oli palanut kesäkuussa vuonna 1781. Sen raunioihin oli hukkunut parikymmentä ihmistä, ja kun tällainen onnettomuus sattui jo toisen kerran kahdeksantoista vuoden kuluessa, oli oopperan siihenastista paikkaa, Palais-Royalea, pidetty pariisilaisten huvituksille tuhoisana. Kuninkaallisella käskyllä olikin ooppera siirretty toiseen kaupunginosaan, joka ei ollut niin keskustassa.
Tämä suunnaton rykelmä puuta ja kangasta, pahvia ja maalauksia herätti naapureissa aina pahoja ennakkoluuloja. Eheänä ja kunnossa ooppera sytytti rahamiesten ja ylhäisön sydämet ja järkähdytti arvonimiä ja omaisuuksia, mutta kun se itse syttyi, saattoi se tuhota koko korttelin, ehkäpä koko kaupunginkin; se riippui vain tuulenpuuskasta.
Uudeksi paikaksi valittiin Porte-Saint-Martin. Kuningas oli huolissaan siitä, että hänen hyvä Pariisinsa joutui niin kauan olemaan ilman oopperaa, ja kävi alakuloiseksi, kuten hänen tapansa oli, jos viljantuonti viivästyi taikka leivänhinta nousi yli seitsemän soun neljältä naulalta.
Sieti nähdä vanhaa ylimystöä ja nuorta virkamiehistöä, sotilaita ja rahamaailmaa, kuinka tämä iltatyhjyys oli ne kaikki vienyt kuin tolalta pois; sieti myös nähdä oopperan kuuluisuuksia, hulluttelijasta ensi laulajattareen asti, harhailemassa ilman kattoa päänsä päällä.
Lohdutukseksi kuninkaalle ja hieman myös kuningattarelle esitettiin heidän majesteeteilleen muuan arkkitehti Lenoir, joka lupasi vallan ihmeitä.
Tämä kelpo mies levitti nähtäviksi uusia piirustuksia, joissa kiertokulku oli niin mainiosti suunniteltu, ettei tulipalonkaan sattuessa kukaan tukehtuisi käytävissä. Hän ehdotti kahdeksan ovea pakeneville, ja lisäksi oli ensi kerroksessa viisi suurta akkunaa niin matalalla, että arimmatkin voisivat niistä loikata bulevardille, pelkäämättä muuta kuin niukahdusta.
Sen kauniin salongin sijaan, jonka oli suunnitellut Moreau ja jossa oli Durameauxin maalauksia, esitti Lenoir rakennusta, jonka kuuden yhdeksättä jalan mittainen julkisivu olisi bulevardille päin; ja siinä kahdeksan naisenmuotoista pilaria tukipylväiden varassa kolmen sisäänkäytävän muodostamiseksi; kahdeksan pilaria nojasi kivijalkaan, ja niiden päiden yläpuolella oli matalia korkokuvia; vielä oli parveke kolmine akkunineen, nämä koristettuina alikaarilla.
Näyttämön aukeama oli 36 jalan suuruinen, katsomo 72 jalkaa syvä ja 84 leveä seinästä toiseen. Lisäksi oli lämpiöitä, joita koristettaisiin kuvastimilla, yksinkertaiseen, ylevään tyyliin.
Koko katsomon leveydeltä, orkesterin alle, suunnitteli Lenoir kahdentoista jalan alalle tavattoman isoa vesisäiliötä ja kahta pumppulaitosta, joiden miehistöksi otettaisiin kaksikymmentä miestä Ranskan kaartista. Lopuksi, lupaustensa kukkuraksi, Lenoir pyysi vain seitsemänkymmentäviisi päivää ja yhtä monta yötä, ei tuntiakaan enempää tai vähempää, jättääkseen oopperan ihan valmiina yleisölle.
Tämä viimeinen ehto tuntui ilmeiseltä kerskaukselta ja alussa sille naurettiin aika lailla, mutta kuningas laati laskelmat yhdessä herra Lenoirin kanssa ja suostui kaikkeen.
Lenoir ryhtyi työhön ja piti sanansa. Salonki valmistui sovitussa ajassa.
Mutta yleisö, joka ei koskaan tyydy tai rauhoitu, rupesi miettimään, että uusi salonki oli rakennettu hirsistä ja että se vain tällä keinoin saatiin kiireesti valmiiksi, mutta että kiireellisyys oli myös syynä sen hataruuteen ja että uusi ooppera ei ollut kyllin vankka. Tähän teatteriin, jota oli niin ikävöity ja uteliain silmin katseltu, kun se kohosi hirsi hirreltä, tähän muistomerkkiin, jonka kasvamista koko Pariisi oli iltaisin tullut silmäilemään, jo ennakolta valiten siinä itselleen paikan, ei kukaan tahtonut tulla sitten, kun se oli valmis. Rohkeimmat, hullut, tilasivat kyllä liput ensi-iltaan, jolloin esitettäisiin Adèle de Ponthieu, Piccinin säveltämä, mutta tekivät samalla testamenttinsa. Arkkitehti oli tästä perin huolissaan ja turvautui kuninkaaseen, joka antoi hänelle hyvän neuvon.
"Kaikki Ranskan pelkurit", sanoi kuningas, "ovat sitä väkeä, joka jaksaa maksaa; he antaisivat teidän saada kymmenen tuhannen livren vuositulot ja tukehduttaa itsensä tungoksessa, mutta eivät mene siihen alle. Älkää siis heistä välittäkö, vaan kutsukaa rohkeita, jotka eivät maksa. Kuningatar on minulle lahjoittanut dauphinin, ja koko kaupunki riemuitsee. Kuuluttakaa, että poikani syntymän juhlimiseksi ooppera avataan ilmaisella näytännöllä, ja ellei kaksi ja puoli tuhatta yhteen ahdettua ihmistä, arviolta noin kolmen tuhannen naulan paino, riitä koettelemaan rakenteen vahvuutta, niin pyytäkää niitä vekkuleita hieman jyhkimään; kuten tiedätte, herra Lenoir, lisääntyy paino viidenkertaiseksi pudotessaan neljän tuuman korkeudesta. Nuo puolikolmatta tuhatta uskaliasta ihmistä merkitsevät viidentoista tuhannen naulan painoa, jos annatte meidän tanssia; pankaa siis näytännön jälkeen toimeen tanssiaiset."
"Kiitän neuvosta, sire", sanoi arkkitehti.
"Mutta ensin tuumikaa, se on aika paino."
"Sire, omasta työstäni olen varma ja menen itsekin tanssiaisiin."
"Ja minä", sanoi kuningas, "lupaan saapua toiseen näytäntöön."
Arkkitehti seurasi kuninkaan neuvoa. Adèle de Ponthieu näyteltiin kolmelle tuhannelle plebeijille, jotka taputtivat käsiään paremmin kuin ylimykset.
Tämä alhaiso tahtoi mielellään tanssia näytännön jälkeen ja huvitella oikein kyllikseen, ja niin sen paino kävi ihan kymmenkertaiseksi. Mutta rakennus ei siitä tärähtänytkään.
Jos olisi tarvinnut onnettomuutta pelätä, olisi siihen ollut enemmän syytä seuraavina iltoina, sillä ylhäiset pelkurit täyttivät salongin ahdinkoon asti, juuri sen salin, jonne kolme vuotta sen avaamisen jälkeen kardinaali de Rohan ja rouva de la Motte saapuivat naamiohuveihin.
Tällainen johdanto piti antaa lukijoillemme, ja nyt palatkaamme tapaamaan kertomuksemme henkilöitä.