XXIV
SAPFO
Rouva de la Motte, joka ei ollut hajamielinen, herätti kardinaalin haaveilemasta.
"Minne nämä ajoneuvot vievät minua?" kysyi hän.
"Kreivitär", sanoi kardinaali, "älkää pelätkö mitään, te lähditte omasta talostanne, ja vaunut vievät teidät sinne takaisin."
"Omasta talostani… sieltä esikaupungista?"
"Niin, hyvin pienestä talosta, johon kuitenkin sopii niin paljon suloa!"
Näin sanoen prinssi tarttui Jeannen toiseen käteen ja lämmitti sitä hellällä suudelmalla.
Vaunut pysähtyivät pienen talon eteen, johon niin paljon suloa koki mahtua. Jeanne hypähti kevyesti maahan, ja kardinaali aikoi häntä seurata.
"Ei maksa vaivaa, monseigneur", kuiskasi hänelle tämä kiusanhenki naisen hahmossa.
"Kuinka, kreivitär, eikö kannata viettää seurassanne muutamia hetkiä?"
"Ja nukkua, monseigneur."
"Otaksun talossanne olevan useampia kuin yhden makuuhuoneen."
"Minua varten kyllä, mutta teille…"
"Ei siis minulle ainoaakaan?"
"Ei vielä", vastasi Jeanne niin viehättävän ja samalla yllyttävän näköisenä, että kielto oli lupauksen veroinen.
"Hyvästi siis!" sanoi kardinaali niin ihastuneena, että hetkeksi unohti, mitä oli sattunut naamiohuveissa.
"Näkemiin, monseigneur!"
"Itse asiassa onkin näin parempi", mutisi kardinaali lähtiessään.
Jeanne astui sitten yksin uuteen kotiinsa. Kuusi palvelijaa, joiden unen oli keskeyttänyt juoksijan kolkutin, oli asettunut riviin eteisessä. Hän katseli heitä kaikkia tyynesti, ilmeessään se ylemmyys, jota rikkaus ei suo kaikille rikkaille.
"Ja kamarineitsyet?" sanoi hän.
Yksi palvelijoista astui kunnioittavasti esille ja selitti:
"Kaksi kamarineitsyttä odottaa rouvan makuuhuoneessa."
"Kutsukaa heidät."
Palvelija totteli. Pian ilmestyikin kaksi kamarineitsyttä.
"Missä te tavallisesti nukutte?" kysyi heiltä Jeanne.
"Meillä ei vielä ole määrättyä huonetta", vastasi vanhempi, "vaan makaamme siellä, missä rouva katsoo hyväksi."
"Antakaa tänne huoneuston avaimet."
"Ne ovat tässä, madame."
"Hyvä, tämän yön saatte viettää kaupungilla."
Kamarineitsyet katsahtivat emäntäänsä ihmetellen.
"Teillä on kai jokin olinpaikka muualla?"
"On kyllä, madame, mutta nyt on hieman myöhä. Jos rouva kuitenkin tahtoo olla yksin…"
"Nämä herrat saattavat teitä", lisäsi kreivitär laskien kuusi palvelijaa menemään, ja nämä olivatkin tyytyväisempiä kuin kamarineitsyet.
"Ja milloin pitää palata?" kysyi eräs heistä arasti.
"Huomenna kello kaksitoista."
Kuusi palvelijaa ja molemmat kamarineitsyet katselivat toisiaan tuokion, mutta Jeannen käskevän silmäyksen hallitsemina poistuivat ovelle päin. Jeanne seurasi heitä ja antoi heidän mennä ulos, mutta kysyi, ennenkuin sulki ulko-oven:
"Jääkö taloon enää ketään?"
"Ei, madame, täällä ei ole ketään. Mutta rouvan ei mitenkään sovi olla täällä ihan yksin; täytyy jättää ainakin yksi ihminen taloushuoneiden puolelle, mihin huoneeseen tahansa, kunhan hän vain on varalla."
"Minä en tarvitse ketään."
"Voi sattua tulipalo tai rouva sairastuu."
"Hyvää yötä, saatte nyt kaikki mennä."
Ja hän otti esille rahakukkaronsa.
"Ja tässä on vähän tuliaisia, koska nyt tulin pitämään emännyyttä", sanoi hän.
Iloinen sorina, säädyllisten palvelijain kiitos, oli ainoana vastauksena ja viimeisinä sanoina, ja kaikki poistuivat syvin kumarruksin. Jeanne kuunteli oven sisäpuolella; he toistivat keskenään, että kohtalo oli heille suonut eriskummaisen emännän. Kun äänien ja askelten kaiku oli häipynyt kauas, kiersi Jeanne oven lukkoon ja sanoi voitonriemuisesti:
"Vihdoinkin yksin! Yksin kodissani!"
Sitten hän otti kolmihaaraiseen kynttilänjalkaan tulta niistä. kynttilöistä, jotka paloivat eteisessä, ja pani salpaan myös sen raskaan oven, joka johti huoneisiin.
Silloin alkoi äänetön ja merkillinen kohtaus, erityisesti omansa huvittamaan jotakuta niistä "öisistä katselijoista", joiden runoilijan mielikuvitus suo leijailla kaupunkien ja palatsien kohdalla.
Jeanne tarkasteli omaisuuttaan: ihaili huone huoneelta koko tätä rakennusta, jonka pieninkin yksityiskohta sai hänen silmissään mittaamattoman arvon, heti kun syrjäisen uteliaisuuden sijalle oli tullut omistajan itsekkyys.
Pohjakerros, hyvin tilkitty ja kauttaaltaan vuorattu, sisälsi kylpyhuoneen-, taloushuoneet, ruokasalit, kolme salonkia ja kaksi vastaanottohuonetta.
Näiden suurten suojien kalustus ei ollut niin kallisarvoinen kuin jonkun Guimardin eikä niin keimaileva kuin herra de Soubisen ystävien, mutta siitä uhkui ylhäistä ylellisyyttä; myöskään ei se ollut uusi. Koti olisi vähemmän miellyttänyt Jeannea, jos se olisi päivää ennen kalustettu nimenomaan häntä varten.
Kaikki nämä antiikkiset, muotinaisten halveksimat kalleudet, mestarillisesti veistetyt mustapuiset huonekalut; kynttiläkruunut kristalliköynnöksineen, joiden kullatut haarat ulottivat ruusunväristen vahakynttiläin keskeltä heleitä liljoja; vanhanaikuiset seinäkellot, hienoa koho- ja emaljityötä; kiinalaisilla kuvioilla somistetut tulenvarjostimet; suunnattoman isot japanilaiset ruukut täynnä harvinaisia kukkia; ovien yläosat, joissa oli Boucherin tai Watteaun maalauksia harmaavärisinä tai väritettyinä — kaikki tämä herätti uudessa omistajassa kuvaamatonta huimausta.
Tuossa seisoi uunin reunustalla kaksi kullattua merenhaltiaa kantaen korallikimppuja, joiden haaroissa riippui kuin rypäleinä senaikuisia moninaisia jalokiviteoksia. Edempänä, kullatulla peilipöydällä, jonka levy oli valkoista marmoria, kannatti tavattoman iso, vaaleanvihreä norsu, korvissa safiirirenkaat, monilla hajuainepulloilla täytettyä tornia.
Ruusupuisilla hyllyillä, joiden kulmissa oli kullattuja lehtikoristeita, loisti kultareunaisia, kuvitettuja naistenkirjoja.
Täydellinen, hieno gobeliinikalusto, kärsivällisyyden mestariteos, joka oli itse tehtaallekin maksanut sata tuhatta livreä, oli sijoitettu harmaan- ja kullanväriseen pieneen salonkiin, jossa jokainen ovenpohja oli Vernerin tai Greuzen maalaama pitkulainen taulu. Työhuoneessa oli Chardinin parhaita muotokuvia ja Clodionin hienoimpia teoksia poltetusta savesta.
Kaikki todisti, ei rikkaan nousukkaan hätäilyä tyydyttääkseen omaa tai rakastajattarensa mielikuvitusta, vaan pitkällistä, kärsivällistä vaivannäköä, jollaisen ottavat suorittaakseen ikivanhan rikkauden omistajat kasatessaan isäinsä aarteiden lisäksi aarteita lapsilleen.
Ensin Jeanne tarkasteli kokonaisuutta ja laski huoneiden lukumäärän; sitten hän otti selkoa yksityiskohdista. Mutta kun domino vaivasi häntä ja kureliivi puristi, astui hän makuuhuoneeseensa, riisuutui kiireesti ja otti ylleen vanulla sisustetun silkkisen aamunutun. Väristen, puolialasti silkissä, joka hyväili hänen poveaan ja vartaloaan, hienot, jäntevät jalat lyhyen hameen poimuissa, hän nousi rohkeasti portaita ylös pitäen valoa kädessään.
Tottuneena yksinäisyyteen, varmana siitä, ettei enää tarvinnut pelätä palvelijankaan katsetta, hän riensi huoneesta toiseen, antaen ovista tulevan viiman leyhytellä nuttuaan, jota piti tavan takaa uudestaan kääriä sirojen polvien suojaksi.
Ja kun hän erästä kaappia avatakseen kohotti käsivarttaan, kun väistyvä vaate salli nähdä hartian valkoista pyöreyttä, jota kultasi sentapainen punertava valonheijastus kuin Rubensin maalauksissa, lienevät näkymättömät henget, piillessään seinäverhojen tai maalattujen ovenpohjien takana, riemuinneet saatuaan valtaansa tämän viehättävän emännän, joka luuli heitä vallitsevansa.
Lopulta kun oli kaikkialla käyty, kun kynttilät olivat kolmeksi neljäsosaksi palaneet, meni hän väsyneenä, läähättäen takaisin makuukamariinsa, jonka seinäverhot olivat sinistä satiinia, täynnä hienosti ommeltuja eriskummaisia kukkia. Hän oli nähnyt ja laskenut kaikki, hyväillyt kaikkea katsomalla ja koskemalla; nyt ei ollut enää muuta ihailtavaa kuin oma itsensä.
Hän laski kynttilänjalan Sèvres-porsliiniselle pikkupöydälle, jonka laita oli kullattu, ja samassa hänen katseensa osui marmoriseen Endymioniin, Bonchardonin luomaan hienoon ja hekumalliseen veistokuvaan, joka lemmenhurmauksessa lepäsi pitkällään punaisenruskealla porfyyrialustalla.
Jeanne meni sulkemaan huoneen oven ja oviverhot, veti paksut akkunaverhot kiinni, palasi veistokuvan eteen ja ahmi katseillaan tätä ihanaa nuorukaista, jolle Foibe antoi viimeisen suudelman ennenkuin palasi taivaaseen.
Punertava tuli oli muuttunut hiillokseksi ja lämmitti tätä huonetta, jossa kaikki eli, paitsi nautinto.
Jeanne tunsi jalkojensa niin suloisesti vajoavan lattiamaton pehmeään tuuheaan villaan; polvet notkahtelivat, ja raukeus, joka ei ollut väsymystä tai unenkaipuuta, painosti hänen poveaan ja silmäluomiaan niin hellästi kuin rakastajan kosketus, ja samalla toisenlainen hehku kuin tulisijan lämpö nousi jaloista koko ruumiiseen ja sytytti suonissa sitä elävää sähköä, jota luontokappaleessa sanotaan mieliteoksi, ihmisessä rakkaudeksi.
Tänä outojen tunnelmien hetkenä Jeanne näki itsensä Endymionin takana olevassa seinäkuvastimessa. Puku oli solunut hartioilta matolle; hieno liinavaate oli raskaamman satiinin laahaamana vaipunut puolivälin valkeita, pyöreitä käsivarsia.
Mustat silmät, täynnä hempeyttä ja kaipuuta, sykähdyttivät Jeannea sydämen pohjaan asti; hän huomasi itsensä kauniiksi, hän tunsi itsensä nuoreksi ja hehkuvaksi. Hän tunnusti itselleen, ettei mikään hänen ympärillään, ei edes Foibe, ansainnut niin paljon rakkautta kuin hän itse. Hän lähestyi veistokuvaa nähdäkseen, virkoisiko Endymion eloon ja pitäisikö hän kuolevaista naista suuremmassa arvossa kuin jumalatarta.
Tämä hurmaus oli kuin päihtymistä; hänen päänsä vaipui olkaa vasten, ja outoja väristyksiä tuntui koko ruumiissa. Ja kun hän taas katsahti silmiin, jotka houkuttivat häntä kuvastimessa, herpaantui hänen katseensa äkkiä, pää vierähti huoaten rintaa vasten, ja hän vaipui puolinukuksissa, melkein elotonna, vuoteeseen, jonka uutimet kumarsivat hänen yläpuolellaan.
Kynttilät levittivät viimeistä läähättävää valoaan sulaneen vahan keskeltä, kunnes viimeiseen huokuun häipyi myös viimeinen välke.