XXX
SANOMALEHTIMIEHEN ASUNTO
Oli seuraava päivä siitä lukien, jolloin portugalilaiset sopivat kaupasta Böhmerin kanssa, kolme päivää sen jälkeen, kun näimme eräiden tämän kertomuksen päähenkilöiden käyvän oopperanaamiaisissa.
Montorgueil-kadun varrella, ristikkoportilla suljetun pihan perällä, oli pieni pitkulainen rakennus, jota kadun melulta suojelivat maalaistapoja muistuttavat akkunaluukut. Pohjakerroksessa, jonne pääsi vain varovasti kahlaten parin, kolmen haisevan lätäkön poikki, tarjoutui jonkinlainen puoliavoin puoti niiden nähtäväksi, jotka olivat läväisseet ristikkoportin ja piha-alueen vastukset.
Tässä rakennuksessa asui eräs sanomalehtimies, jonka nimi oli jokseenkin tunnettu. Ensi kerroksessa asui toimittaja itse. Pohjakerroksessa säilytettiin aikakauskirjan vihkoja pinottuina numerojärjestykseen. Kahdessa muussa kerroksessa asui hiljaista väkeä, joka sai monta kertaa vuodessa ilmaiseksi olla läsnä myrskyisissä kohtauksissa, kun toimittajan kimppuun kävivät poliisit, yksityiset loukatut tai hänen haukkumansa näyttelijät.
Sellaisina päivinä panivat Ristikkotalossa, joksi sitä tässä korttelissa nimitettiin, vuokralaiset akkunansa kiinni etupuolelta, paremmin kuullakseen sanomalehtimiehen ulinan, joka hädissään tavallisesti pakeni Vieux-Augustins-kadulle pienestä, kamarinsa tasalla olevasta takaportista. Ja kun tämä oli auennut ja taas sulkeutunut, lakkasi meteli, sillä uhattu mies oli kadonnut ja hyökkääjät jäivät yksin tuijottamaan neljään kaartilaiseen, jotka vanha palvelijatar oli kiireesti noutanut kauppahallin vahtipaikalta. Toisinaan sattui, että kun hyökkääjät eivät saaneet elävään olentoon purkaa kiukkuaan, kävivät he käsiksi pohjakerroksen nihkeisiin paperipinoihin, repivät, polkivat tai osittain polttivatkin näitä rikollisia lehtiä, jos kovaksi onneksi osui lähitienoilla olemaan tulta. Mutta riittääkö siekale sanomalehteä kostolle, joka tavoittelee siekaletta toimittajan omasta nahasta?
Lukuunottamatta näitä kohtauksia Ristikkotalon rauhallisuus oli muuttunut sanaparreksi. Herra Reteau läksi varhain aamulla kiertomatkalleen pitkin rantakatuja, toreja ja bulevardeja. Hän tapasi naurettavaisuuksia ja paheita, merkitsi ne muistiin, hahmotteli piirroksia, ja painatti ne näköisiksi kuviksi kehitettyinä lähinnä seuraavaan numeroonsa. Hänen aikakauskirjansa oli viikkolehti; herra Reteau pyydysti siihen sisällystä neljä päivää, painatti kahtena päivänä ja vietti joutopäivänä sen, jolloin lehti ilmestyi.
Sinä päivänä, josta nyt on puhe, oli lehti juuri valmistunut painosta. Noustessaan kello kahdeksan aamulla herra Reteau sai vanhalta palvelijaltaan päivän numeron, joka oli vielä nihkeä ja pahalta haisevan punaisenharmaan päällyslehtensä suojassa.
Hän kiirehti sitä lukemaan niin huolellisesti, kuin hellä isä tarkastelee rakastetun lapsen ansioita ja vikoja. Siitä päästyään hän sanoi eukolle:
"Adelgonde, tässä on oiva numero; oletko lukenut?"
"En vielä, soppa ei ole valmis", vastasi eukko.
"Tähän numeroon olen tyytyväinen", sanoi sanomalehtimies ojentaen laihasta vuoteestaan vielä laihempia käsivarsiaan.
"Vai niin", sanoi Adelgonde, "mutta tiedättekö, mitä siitä painossa sanotaan?"
"No mitä?"
"Että tällä kertaa ette vältä Bastiljia."
Reteau nousi istualle ja sanoi tyynesti:
"Adelgonde, keitä minulle hyvä soppa äläkä sekaannu kirjallisuuteen."
"Aina vain sama", vastasi eukko, "rohkea kuin kotivarpunen!"
"Tämänpäiväisellä numerolla voin sinulle ostaa uudet kengänsoljet", sanoi Reteau kietoutuneena lakanaan, jonka valkeus oli epäiltävä. "Onko jo käyty ostamassa paljon lehden numeroita?"
"Ei vielä, eivätkä ne soljetkaan tule kovin loistamaan, jos tämmöistä jatkuu. Muistatteko sen hyvän numeron herra de Broglieta vastaan? Ennen kello kymmentä oli jo myyty sata numeroa."
"Ja silloin olin jo kolmasti turvautunut Vieux-Augustins-kadulle", sanoi Reteau. "Joka meteli pani värisemään; sotamiehet ovatkin niin raakoja."
"Siitä teen sen johtopäätöksen", väitti itsepäinen Adelgonde, "ettei tämä numero ole niin tuottava kuin Broglie-numero."
"Olkoon", sanoi Reteau, "mutta sitten ei tarvitsekaan niin pelätä, vaan syön soppani rauhassa. Tiedätkö miksi?"
"En tosiaankaan, monsieur."
"Siksi, että nyt en ahdista yhtä miestä, vaan kokonaisuutta, en sotilasta, vaan kuningatarta."
"Kuningatarta!" mutisi eukko. "Jumalan kiitos, silloin ei teidän tarvitse pelätä. Jos käytte kuningattaren kimppuun, kannetaan teitä riemusaatossa, lehden numerot myydään, ja minä saan soljet."
"Joku soittaa", sanoi Reteau, joka oli ryöminyt takaisin sänkyynsä.
Eukko riensi puotiin ottamaan vastaan. Kohta hän palasi säteillen riemusta.
"Tuhat kappaletta", sanoi hän, "yhdellä kertaa. Se se on tilaus!"
"Kenen nimelle?" kysyi Reteau vilkkaasti.
"En tiedä."
"Se pitää tietää; riennä heti."
"Kyllä sen ehtii. Tuhannen kappaleen laskemisessa, sitomisessa ja pakkaamisessa on aika työ."
"Juokse, kuuletko, ja kysy palvelijalta… Onko se jokin palvelija?"
"Se on kantaja, auvergnelainen, jolla on hihnat mukana."
"Hyvä, kysy häneltä, minne hän vie lehdet." Adelgonde kiiruhti; hänen raskaat jalkansa narisuttivat lahoja puuportaita ja kysyvä ääni kajahti välikaton puhki. Kantaja kuului vastaavan, että lehdet piti viedä Neuve-Saint-Gilles-kadulle, Maraisin kaupunginosaan, kreivi de Cagliostrolle. Sanomalehtimies hypähti riemuissaan niin rajusti, että oli puhkaista makuusijansa. Hän nousi ja lähti itsekin auttamaan tilauksen suoritusta, josta muuten huolehti vain yksi apulainen, jonkinlainen nälkiintynyt varjo, läpikuultavampi kuin painettu paperi. Tuhat kappaletta viikkolehteä sälytettiin auvergnelaisen selkään, ja mies katosi selkä kumarassa ristikkoportista.
Kun Reteau juuri suunnitteli ensi numeroa varten pientä kyhäystä tästä menestyksestä omistaen siinä muutaman rivin jalomieliselle herralle, joka kannatti poliittiseksi luulemaansa vihkosta ostamalla sitä tuhat kappaletta; kun hän, sanalla sanoen, juuri riemuitsi näin onnekkaasta tuttavuudesta, kuului pihalta uusi soitto.
"Taas tuhat kappaletta!" huudahti Adelgonde ensi menestyksestä innostuneena. "Eikä se olisikaan kumma; kohta kun on puhe itävaltalaisesta, huutavat kaikki yhteen ääneen."
"Vaiti! Hiljaa! Älä puhu niin kovaa, Adelgonde. 'Itävaltalainen' on haukkumasana, ja siitä voisin joutua Bastiljiin, jota minulle äsken ennustit."
"Kaikkea vielä", äkäili eukko. "Eikö hän ole itävaltalainen, vai mitä?"
"Sen nimen panemme me sanomalehtimiehet liikkeelle, mutta sitä ei saa tuhlaten käyttää."
Taas kuultiin kellonsoitto.
"Mene katsomaan, Adelgonde. En muuten luule, että se on lehden ostaja."
"Miksi te niin luulette?" sanoi eukko astuen portaita alas.
"En tiedä, mutta ristikon takana näkyy olevan pahaenteinen olento."
Adelgonde meni edelleen pohjakerrokseen ja avasi tulijalle. Reteau puolestaan tähysteli, minkä voikin pitää luonnollisena, kun olemme kuvanneet hänen olojaan ja työpajaansa. Vieras oli yksinkertaisesti puettu mies, joka kysyi, oliko toimittaja kotona.
"Mitä asiaa teillä on?" tiedusti Adelgonde epäluuloisesti. Tällöin hän piti ovea varovasti raollaan, niin että voisi sen heti sulkea, jos pieninkin vaara uhkaisi.
Mies helisti rahoja taskussaan. Tämä suloinen sävel hellytti eukon sydäntä.
"Minä tulen", vastasi mies, "maksamaan ne tuhat kappaletta tämän päivän lehteä, jotka haettiin kreivi de Cagliostrolle."
"Jos niin on", sanoi eukko, "niin astukaa sisään."
Tulija astui ristikkoportista, mutta ei ehtinyt sitä sulkea, ennenkuin uusi vieras, nuori, kookas ja pulskan näköinen, tarttui porttiin ja sanoi:
"Anteeksi, monsieur."
Ja muuta lupaa kysymättä hän pujahti sisään kreivi de Cagliostron asiamiehen jäljestä. Adelgonde, jonka mielessä nyt oli vain rahanhimoa ja kultakolikoiden helinää, riensi isäntänsä luo.
"Kuulkaas nyt", sanoi hän, "kaikki käy hyvin, täältä tulee viisi sataa livreä siltä herralta, joka osti tuhat kappaletta."
"Ottakaamme ne ylevästi vastaan", sanoi Reteau, ivallisesti mukaillen
Lariven sanoja eräästä äsken esitetystä näytelmästä.
Ja hän kääriytyi sievänpuoleiseen aamunuttuun, jonka hänelle oli lahjoittanut rouva Dugazon joko anteliaisuudesta tai pikemmin pelosta, sillä siitä lähtien, kun tällä rouvalla oli seikkailu tallimestari Astleyn kanssa, tuli häneltä Reteaulle kosolta kaikenlaisia lahjoja.
Kreivi de Cagliostron lähetti astui esille, levitti pöydälle pussista kuuden livren rahoja, laski niitä sata kappaletta ja järjesti kahdeksitoista patsaaksi. Reteau laski myös huolellisesti ja tarkasteli, oliko joukossa kuluneita rahoja.
Huomattuaan kaiken olevan kunnossa hän kiitti, antoi kuitin ja laski miellyttävästi hymyillen miehen menemään, kysyttyään ensin ilkamoiden, kuinka kreivi de Cagliostro jaksoi.
Rahojen tuoja vastasi kiittäen kuin luonnollisesta kohteliaisuudesta ja astui ovelle.
"Sanokaa herra kreiville, että olen valmis häntä palvelemaan", sanoi Reteau, "ja lisätkää, että hän saa olla levollinen; minä osaan säilyttää salaisuuden."
"Ei tarvita", vastasi mies. "Kreivi de Cagliostro on riippumaton eikä usko magnetismiin. Hän tahtoo, että Mesmerille naurettaisiin, ja levittää vain huvikseen tuota juttua ammeesta."
"Hyvä", murahti muuan ääni kynnykseltä. "Me toimitamme, että nauretaan myös kreivi de Cagliostron kustannuksella."
Ja Reteau näki äskeistä paljon pahaenteisemmän henkilön astuvan huoneeseensa. Tämä oli, kuten sanottu, nuori ja reipas mies, mutta Reteau ei ollut kanssamme yhtä mieltä hänen pulskasta ulkomuodostaan, huomaten sensijaan uhkaavan katseen ja ryhdin. Vieraalla olikin vasen käsi miekan kahvassa, ja oikea piteli keppiä.
"Millä voin teitä palvella, monsieur?" kysyi Reteau hieman arastellen, kuten hänen tapansa oli pulmallisina hetkinä.
Ja kun tällaiset hetket eivät olleet harvinaisia, arasteli Reteau siis usein.
"Oletteko herra Reteau?" kysyi vieras.
"Minä se olen."
"Joka pitää salanimeä de Vilette?"
"Niin juuri."
"Kirjoitatte kyhäelmiä?"
"Olette oikeassa, monsieur."
"Oletteko tämän kyhäelmän laatija?" jatkoi vieras tyynesti, vetäen taskustaan vielä tuoreen numeron tämänpäiväistä lehteä.
"Olen se julkaisija, vaikken laatija", vastasi Reteau.
"Hyvä, se on samantekevä, sillä vaikkette ole rohjennut sitä kirjoittaa, olette ollut kylliksi raukka sen julkaisemaan… Sanon: raukka", toisti vieras kylmästi, "sillä aatelismiehenä tahdon tässäkin sopassa punnita sanojani. Mutta te ette saa kirjaimen mukaan käsittää sanojani, eikä se, mitä sanon, ilmaise ajatustani. Jos sen ilmaisisin, pitäisi sanoa: tuon kyhäyksen kirjoittaja on roisto, sen julkaisija on konna."
"Monsieur!" sanoi Reteau aivan kalpeana.
"Niin, piru vie, tämä on ilkeä juttu", jatkoi nuori mies yltyen, mitä enemmän puhui. "Kuulkaa nyt, sepustaja, kukin asia vuorostaan: äsken saitte kultaa ja nyt selkään."
"Oho!" huudahti Reteau. "Sepä nähdään."
"Mitä nähdään?" kysyi suppeasti ja sotilaan tapaan nuori mies, joka nyt astahti vastustajaansa kohti.
Mutta tämä ei ollut ensi kertaa moisessa tilanteessa; hän tunsi oman asuntonsa loukot ja sopet ja tiesi, että kun vain kääntyi, niin pääsi ovesta pakoon, ja sitten sopi paiskata se lukkoon, rientää viereiseen huoneeseen ja sieltä pujahtaa jo tunnetun takaportin kautta Vieux-Augustins-kadulle. Sinne päästyään hän oli turvassa, sillä siellä oli toinen pieni ristikkoportti, jonka hän saattoi aukaista aina mukanaan olevalla avaimella, ja sitten sopi juosta tiehensä.
Tänään oli kuitenkin kynäniekka-paralla huono onni. Sillä juuri kun hän tarttui avaimeensa, huomasi hän ristikon lävitse toisen miehen, joka näytti, arvatenkin kiihtymyksen suurentamana, oikealta jättiläiseltä ja seisoi siellä liikkumatta, uhkaavana odottaen, niinkuin muinoin Hesperuksen lohikäärme odotti kultaomenien näpistelijöitä. Reteau olisi mielellään palannut sinne, mistä oli tullut, mutta ensimmäinen, kepillä varustettu mies oli potkaissut oven auki ja ajanut häntä takaa, niin että saattoi nyt tarttua häntä niskaan, jos tahtoi, kun hänen oli pakko pysähtyä nähdessään tuon toisen vartijan, jolla myös oli miekka ja keppi. Näin siis Reteau oli kahden tulen eli oikeammin, kahden kepin välissä, pienellä, hämärällä, umpinaisella pihalla, huoneustonsa ulkopään ja sen ristikkoportin välissä, joka Vieux-Augustins-kadun puolella olisi johtanut pelastukseen ja vapauteen, jos vain pääsy olisi ollut vapaa.
"Hyvä herra, päästäkää minut tästä lävitse", pyysi Reteau porttia vartioivalta nuorelta mieheltä.
"Monsieur", huusi Reteauta takaa ajava nuori mies, "monsieur, pitäkää kiinni sitä roistoa!"
"Olkaa levollinen, herra de Charny, ei hän tästä pääse", vastasi portilla olija.
"Herra de Taverney, tekö?" huudahti Charny, sillä tämä oli todellakin mies, joka Montorgueil-kadulta oli tullut Reteaun luo.
Molempien mieleen oli, aamulla lehteä lukiessa, tullut sama ajatus, koska heillä oli sydämessään sama tunne, ja ilmoittamatta toisilleen mitään he olivat ryhtyneet aatettaan toteuttamaan. Tätä varten oli mentävä sanomalehtimiehen luo vaatimaan hyvitystä ja annettava hänelle selkään, jos hän kieltäytyisi. Mutta nyt he, nähdessään toisensa, tulivat huonolle tuulelle, sillä kumpikin aavisti kilpailijan siinä miehessä, jossa oli herännyt sama tunne. Siksi herra de Charny olikin jokseenkin nyrpeästi huudahtanut: "Herra de Taverney, tekö?"
"Minä itse", vastasi Filip samaan tapaan, tehden puolestaan liikkeen rukoilevaa kynäniekkaa kohti, joka oli pistänyt kätensä ristikon lävitse. "Minä itse, mutta näyn myöhästyneen. Saan siis vain katsella juhlaa, ellette ole niin hyvä ja avaa porttia."
"Juhlaa", mutisi kauhistunut Reteau, "mitä te juhlalla tarkoitatte?
Aikovatko herrat minut teurastaa?"
"Se on liian törkeä sana", vastasi Charny. "Ei, monsieur, ei teitä teurasteta, vaan ensin tutkitaan ja sitten hutkitaan. Sallinette, herra de Taverney, että käsittelen tätä miekkosta, niinkuin parhaaksi näen?"
"Tietysti, monsieur", vastasi Filip, "onhan teillä etuoikeus, koska ensiksi tulitte."
"Asettukaa siis seinää vasten ja seiskaa liikkumatta", komensi Charny, kiittäen Taverneytä nyökkäyksellä. "Te siis, arvoisa herra, myönnätte laatineenne ja julkaisseenne kuningattaresta tuon leikillisen tarinan, joksi sitä sanotte ja joka oli luettavana lehdessänne tänä aamuna."
"Monsieur, se ei tarkoita kuningatarta."
"Vai se vielä puuttui!"
"Te olette kovin kärsivällinen, monsieur", huomautti Filip raivoissaan portin toisella puolen.
"Malttakaa", vastasi Charny, "ei tämä veijari odotuksesta mitään menetä."
"Vaikka niin", mutisi Filip, "mutta minä odotan myös." Charny ei vastannut Taverneylle, vaan kääntyi taas Reteaun puoleen:
"Etteniotna on Antoinette takaperin… Älkää valehdelko, se olisi niin kömpelöä ja kehnoa, että rehellisen selkäsaunan tai surman sijaan sietäisitte joutua elävältä nyljettäväksi. Vastatkaa siis kiertelemättä. Kysyn teiltä, oletteko tuon häväistyskirjoituksen ainoa laatija?"
"En ole ilmiantaja", vastasi Reteau suoristuen.
"Hyvä! Se merkitsee, että on rikostoveri, ensiksikin se mies, joka käski ostamaan tuhat kappaletta tekelettänne, kreivi de Cagliostro, kuten äsken mainitsitte. Kreivi saa maksaa puolestaan, jahka te ensin maksatte oman osanne."
"Monsieur, en minä häntä syytä", kiljui sanomalehtimies peläten joutuvansa kahden herran vihoihin, lukuunottamatta tuota, joka maltitonna odotti portin takana.
"Mutta kun olen ensin saanut käsiini teidät", jatkoi Charny, "niin maksatte myös ensin."
Ja samalla hän kohotti keppinsä.
"Monsieur, jospa minulla olisi miekka", ulisi Reteau. Charny laski keppinsä.
"Herra de Taverney", sanoi hän, "olkaa niin hyvä ja lainatkaa tälle vintiölle miekkanne."
"En suinkaan; kunniallista miekkaani en lainaa tuolle roistolle, mutta tässä on keppini, ellei omanne riitä. Hyvällä omallatunnolla en voi teidän tai hänen vuokseen muuta tehdä."
"Vai keppi, lempo soikoon!" huusi Reteau vimmastuneena. "Tietäkää, että olen aatelismies!"
"No lainatkaa siis miekkanne minulle", sanoi Charny heittäen omansa sanomalehtimiehen eteen. "Tuota en enää koske, sillä siitä pääsen."
Nyt ei Filip enää voinut väittää vastaan, vaan veti miekkansa tupesta ja pisti sen ristikon lävitse Charnylle, joka otti sen käteensä ja kiitti.
"Vai olet sinä aatelismies", ärjyi hän kääntyen Reteauhun päin, "ihan aatelismies, ja kyhäät Ranskan kuningattaresta semmoisia parjauksia… No niin, ota tuo miekka kouraasi ja näytä, että olet aatelismies."
Mutta Reteau ei hievahtanut; olisi melkein luullut hänen pelkäävän maassa makaavaa miekkaa yhtä pahasti kuin keppiä, joka äsken oli heilunut hänen päänsä kohdalla.
"Hitto vie!" sanoi Filip maltitonna, "avatkaa edes tämä portti."
"Anteeksi, monsieur", vastasi Charny, "mutta tehän myönsitte, että tämä mies on aluksi minun."
"Rientäkää siis lopettamaan, sillä minulla on kiire aloittamaan."
"Täytyy ensin käyttää kaikki muut keinot, ennenkuin ryhdyn äärimmäiseen", selitti Charny, "sillä minusta näyttää, että on melkein yhtä vaikeata antaa selkään kuin saada. Mutta koska tämä herra itsepäisesti valitsee ennemmin kepin- kuin miekaniskut, niin hän saakoon makunsa mukaan."
Heti kun Charny oli tämän lausunut, julisti Reteaun kiljunta, että hän oli myös ryhtynyt sanoista työhön. Sitten seurasi vielä viisi tai kuusi nasevaa sivallusta, joista kukin houkutti ilmoille aiheuttamaansa tuskaa vastaavan parahduksen.
Nämä huudot saivat vanhan Adelgonden ilmestymään paikalle, mutta Charny ei välittänyt sen enempää hänen kuin hänen isäntänsäkään huudoista.
Sillä välin Filip, seisten kuin Aatami paratiisin portin takana, sai vain nuolla hyppysiään karhun lailla, joka haistaa tuoretta lihaa häkkinsä ulkopuolella.
Vihdoin Charny herkesi uupuneena pieksemisestä, ja Reteau vaipui maahan uupuneena selkäsaunasta. "Kas", sanoi Filip, "joko lopetitte, monsieur?"
"Jo", vastasi Charny.
"No antakaa sitten miekkani takaisin, jota ette tarvinnutkaan, ja olkaa niin hyvä ja aukaiskaa minulle."
"Hyvä herra!" rukoili Reteau, pitäen nyt suojelijanaan sitä, joka oli selvittänyt tilinsä hänen kanssaan.
"Ymmärrätte kai, etten voi jättää herraa portin taakse", sanoi
Charny. "Menen siis avaamaan."
"Voi, tämä on murha!" huusi Reteau. "Tappakaa minut heti miekanpistolla, niin tulee loppu!"
"Älkää hätäilkö", sanoi Charny. "Minun luullakseni ei tämä herra enää kajookaan teihin."
"Ja siinä olette oikeassa", vahvisti perin halveksivasti Filip, joka nyt tuli saapuville. "Minä en sekaannu asiaan. Saitte selkäsaunan, hyvä on, ja kuten lakimiehet sanovat: Non bis in idem. [Ei kahdesti samaa. — Suom.] Mutta lehden painos on jäljellä, ja sen hävittäminen on tärkeä asia."
"Ihan oikein", sanoi Charny. "Siinä näkee, että kahden on parempi kuin yksin. Olisin sen ehkä unohtanut, mutta miten te, herra de Taverney, jouduitte tuon portin taakse?"
"Kyllä selitän", vastasi Filip. "Minä hankin korttelin asujamilta tietoja tuon roiston oloista ja sain kuulla, että hänellä on tapana paeta, kun hätyytetään. Ja sitten tehtiin lähemmin selkoa hänen pakotavastaan, ja mieleeni johtui, että jos tulen takaportin kautta ja suljen sen jälkeeni, saan ketun kiinni luolassaan. Teillä oli sama koston ajatus, mutta rientäessänne ette joutanut hankkimaan niin täydellisiä tietoja, ja kun menitte tavallisesta portista, oli otus päästä käsistänne, mutta onneksi satuin olemaan täällä."
"Ja siitä olen hyvin iloinen! Mennään, herra de Taverney… Tuo veijari saa näyttää meille painokoneensa."
"Mutta se ei ole täällä", väitti Retau.
"Valetta", kovisti Charny uhaten.
"Ei, ei", huomautti Filip. "Hän lienee oikeassa, ja kirjasimet ovat jo puretut. Nyt on vain jäljellä painettuja numeroita. Mutta painos onkin kaiketi vielä kokonaan tallella paitsi niitä tuhatta kappaletta, jotka myytiin herra de Cagliostrolle."
"Hänen pitää repiä lehden painos rikki meidän läsnäollessamme."
"Hän saa sen polttaa; se on varmempaa."
Ja Filip, tyytyen tähän hyvitykseen, työnsi Reteauta edellään puotia kohti.