KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Toisinaan yllätin kuitenkin Margueriten surullisen näköisenä ja kyyneleet silmissä.
Kysyin häneltä syytä tähän äkilliseen suruun, ja hän vastasi silloin:
— Meidän, rakkautemme ei ole tavallista rakkautta, Armand. Sinä rakastat minua aivan kuin en olisi koskaan kuulunut kenellekään muulle, ja minä vapisen, ajatellessani, että sinä myöhemmin, katuessasi rakkauttasi ja moittiessasi minua entisestä elämästäni, ehkä pakoitat minut palaamaan samaan olotilaan, josta minut pelastit. Mutta, saatuani nyt kokea toisenlaista elämää, kuolisin, jos minun täytyisi palata tuohon entiseen elämääni. Sentähden, sano minulle, ett'et koskaan hylkää minua.
— Vannon sen sinulle!
Hän katsoi minuun ikäänkuin lukeakseen silmistäni oliko valani todellinen, sitten hän heittäytyi syliini, kätki kätensä poveeni ja sanoi:
— Sinä et tiedä kuinka paljon sinua rakastan.
Huomasin kuitenkin, että tulevaisuus alkoi huolestuttaa Margueritea. Kun pelkäsin, että yksinäisyys häntä ikävystytti, ehdoitin hänelle, että palaisimme jälleen Parisiin, mutta sitä hän ei tahtonut, vaan vakuutti, että hän saattoi olla onnellinen ainoastaan maalla.
Prudence ei tullut usein, mutta hän kirjoitti sen sijaan, ja hänen kirjeensä tekivät aina Margueriten miettiväiseksi. En tietänyt mitä ajatella. Päivää myöhemmin kuin Marguerite oli saanut tuollaisen kirjeen ja vastannut siihen, oli kerrassaan ihana ilma. Marguerite ehdoitti, että tekisimme venematkan erääseen saareen, joka sijaitsi melko kaukana. Hän näytti sangen iloiselta, emmekä me palanneet ennenkuin kello viisi.
— Rouva Duvernoy kävi täällä, sanoi Nanine.
— Joko hän matkusti? kysyi Marguerite.
— Jo, neidin vaunuilla; hän sanoi, että oli niin sovittu.
— Hyvä, sanoi Marguerite. — Tuokaa nyt päivällinen pöytään.
Kahden päivän kuluttua tuli kirje Prudencelta, ja neljäntoista päivän perästä oli Marguerite kokonaan vapautunut salaperäisestä surumielisyydestään, jota hän lakkaamatta oli pyytänyt minulta anteeksi.
Vaunut eivät kuitenkaan palanneet.
— Mistä syystä ei Prudence lähettänyt vaunuja takaisin? kysyin minä eräänä päivänä.
— Toinen hevosista on sairas ja vaunut ovat olleet korjattavina. Sellaisen on paras toimituttaa sillä aikaa kun vielä olemme täällä, emmekä tarvitse vaunuja.
Jonkun päivän kuluttua tuli Prudence luoksemme, ja hän vahvisti sen mitä Marguerite oli sanonut.
Molemmat naiset läksivät puistoon kävelemään, ja kun minä saavuin heidän luokseen, vaihtoivat he puheenaihetta.
Kun Prudence läksi illalla, valitti hän kylmää ja pyysi saada lainata
Margueriten kaschmirisaalin.
Kului kuukausi, jonka aikana Marguerite oli iloisempi ja rakastettavampi kuin koskaan ennen.
Vaunuja ei kuitenkaan kuulunut takaisin, eikä saaliakaan palautettu, mikä tuntui minusta perin kummalliselta, ja kun minä tiesin missä laatikossa Marguerite säilytti Prudencen kirjeitä, pidin varani kerran kun Marguerite oli puistossa, ja koetin päästä käsiksi kirjeisiin. Mutta laatikko oli lukossa.
Silloin tutkin laatikot, joissa hän säilytti korujaan. Ne olivat auki, mutta lipas koruineen oli poissa.
Kauhistuneena tahdoin kysyä Margueritelta syytä tähän katoamiseen, mutta hän ei olisi ilmoittanut totuutta. Sanoin sentähden:
— Rakas Marguerite, pyydän, että sallit minun matkustaa Parisiin. Osoitteeni on tuntematon ja minulle pitäisi olla saapunut kirjeitä isältäni. Epäilemättä hän on levoton ja minun täytyy vastata hänelle.
— Matkusta, ystäväni, sanoi hän, — mutta tule pian takaisin.
Minä matkustin ja kiiruhdin heti Prudencen luo.
— Kuulkaa, sanoin minä ilman alkuvalmistuksia, — missä ovat
Margueriten hevoset?
— Myydyt.
— Ja kaschmirisaali?
— Myyty.
— Ja jalokivet?
— Pantatut.
— Ja kuka on ne myynyt ja pantannut?
— Minä.
— Miksi ette ole kertonut tästä minulle?
— Siksi, että Marguerite on kieltänyt minua sitä tekemästä.
— Ja miksi ette ole pyytänyt rahoja minulta?
— Siksi että hän ei tahtonut sitä.
— Ja mihinkä nuo rahat käytetään?
— Maksuihin.
— Onko hänellä paljonkin velkoja?
— Likipitäen kolmekymmentä tuhatta francsia vielä. Niin, ystäväni, sanoin sen teille aikaisemmin, mutta te ette tahtoneet uskoa minua. Velkojat saivat nimittäin tietää, ett'ei herttua anna hänelle enää mitään ja että hän elää yhdessä erään varattoman nuoren miehen kanssa. Silloin he tahtoivat saada rahansa takaisin ja tekivät ulosmittauksen. Marguerite tahtoi myydä kaiken mitä hänellä oli, mutta siihen ei ollut aikaa. Hänen täytyi kuitenkin maksaa, ja päästäkseen pyytämästä rahoja teiltä, myi hän hevosensa ja saalinsa ja panttasi jalokivensä. Tässä näette pantti- ja ostokuitit.
Prudence avasi erään laatikon ja näytti minulle paperit.
— Oh, te luulitte, että siinä oli kylliksi kun saitte rakastaa toisianne ja viettää ihanteellista paimenelämää maalla. Ei, ystäväni, ei. Aineellisen elämän vaatimuksia ei voida jättää huomioon ottamatta, ja että Marguerite ei ole kahtakymmentä kertaa pettänyt teitä johtuu siitä, että hänellä on erikoisluonne. Olen kyllä antanut hänelle hyviä neuvoja, sillä minuun koski kun tuolta tyttöraukalta riistettiin kaikki. Mutta hän ei tahtonut! Hän vastasi, että hän rakasti teitä, eikä mistään hinnasta maailmassa tahtonut teitä pettää. Kaikki tuo on sangen kaunista ja runollista, mutta sellaisella ei tyydytetä velkojia. Ja nyt hän tarvitsee, kuten sanottu, vähintäin kolmekymmentä tuhatta francsia.
— Hyvä. Minä hankin tuon summan.
— Aiotteko lainata?
— Aion.
— Siinä teette tyhmästi. Te rikkoisitte välinne isänne kanssa ja tärvelisitte mahdollisuutenne. Olkaa sentähden viisas, älkääkö tehkö tyhmyyksiä. Minä en sano, että teidän täytyisi jättää Margueritea, mutta eläkää hänen kanssaan niinkuin teitte alkukesästä. Antakaa hänen itse keksiä keino selviytyäkseen pulmasta. Herttua palaa vähitellen hänen luokseen. Ja kreivi N… sanoi minulle viimeksi eilen, että jos Marguerite suostuisi häneen, maksaisi hän hänen velkansa ja antaisi hänelle neljä, viisi tuhatta francsia kuukaudessa. Älkää siis odottako kunnes joudutte perikatoon, varsinkaan kun kreivi N… on sellainen nauta, eikä mikään siis estä teitä edelleen olemasta Margueriten rakastaja. Hän itkee kyllä alussa, mutta on kerran vielä kiittävä teitä. Älkää sanoko hänelle mitään, vaan tuokaa hänet takaisin Parisiin ja sulkekaa sitten silmänne. Enempää ei tarvita, ystäväni.
Prudence piti neuvoaan erinomaisena, mutta minä hylkäsin sen suuttumuksella. Ja minä olin myöskin varma siitä, että Marguerite kuolisi ennemmin kuin suostuisi moiseen.
— Pila sikseen, sanoin minä. — Koska rahat tarvitaan?
— Kahden kuukauden kuluttua.
— Hän saa ne. Mutta minä jätän summan teille ja pyydän että lupaatte olla sanomatta Margueritelle, että minä olen antanut rahat teille.
— Sen suhteen voitte olla rauhallinen.
— Ja ilmoittakaa minulle, jos hän lähettää teille jotakin muuta myytäväksi tahi pantattavaksi.
— Siitä ei ole pelkoa. Hänellä ei ole enää mitään.
Läksin kotiini ja löysin sieltä kolme isältäni tullutta kirjettä.
Toisen osan loppu.