SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Seuraavana päivänä läksin varhain Margueriten luota, sillä hän odotti herttuata aamulla; hän lupasi kirjoittaa heti kun herttua oli lähtenyt.
Päivän kuluessa sainkin häneltä seuraavat rivit:
"Matkustan herttuan kanssa Bougivaliin; ole Prudencen luona tänä iltana kello kahdeksan".
Määrättynä aikana ilmestyi Margueritekin sinne.
— Kas niin, kaikki on selvä! huudahti hän.
— Onko talo vuokrattu? kysyi Prudence.
— On. Herttua suostui heti.
Minä en tuntenut herttuaa, mutta häpesin pettää häntä niinkuin tein.
— Mutta ei siinä kaikki! sanoi Marguerite.
— Mitä sitten lisäksi?
— Olen hommannut myöskin asunnon Armandille.
— Samassa talossako? kysyi Prudence nauraen.
— Ei, vaan rouva Arnouldin luona. Herttuan katsellessa näköalaa, tiedustelin minä rouvalta sopivaa huoneustoa. Hänellä sattui olemaan sellainen: sali, eteinen ja makuuhuone. Enempää ei tarvitakaan, ajattelin minä. Kuusikymmentä francsia kuukaudessa. Ja huoneisto kalustettu niin, että se voi miellyttää surumielistä ihmistä. Otin huoneiston. Teinkö oikein?
Syleilin Margueritea.
— Siellä tulee olemaan hurmaavaa, jatkoi hän, — sinä saat pikkuportin avaimen, herttualle olen luvannut suuren portin avaimen, jota hän ei kuitenkaan tarvitse, sillä hän saapuu aina päivällä. Näin meidän kesken sanottuna, luulen, että tämä päähänpisto ihastuttaa häntä, sillä poistunhan nyt joksikin aikaa Parisista ja hänen sukulaisensa saavat hetkiseksi rauhan. Hän kysyi minulta kuitenkin, kuinka minä, joka pidän niin paljon Parisista, saatoin suostua hautaamaan itseni maalle. Mutta minä vastasin, että olin heikko ja tarvitsin lepoa. Näytti siltä kuin hän ei olisi oikein uskonut minua. Meidän on siis oltava hyvin varovaisia, rakas Armand; sillä hän koettaa yllättää minut siellä, eikä hän ainoastaan vuokraa minulle taloa, vaan hänen täytyy lisäksi maksaa velkanikin, sillä onnettomuudeksi on minulla sellaisiakin. No niin, onko tämä kaikki mieleesi?
— Kyllä, vastasin minä ja koetin vaientaa omantunnon ääntä, jonka tällainen elämä minussa toisinaan herätti.
— Tarkastimme talon nurkkia ja komeroita myöten; meillä tulee olemaan siellä mukavaa! Herttua oli kaikesta huvitettu. Oh, ystäväni, lisäsi hän hilpeästi ja suuteli minua, — älä ole onneton, tämän kaiken kustantaa miljoneeri.
— Ja koska te aiotte muuttaa sinne? kysyi Prudence.
— Mahdollisimman pian.
— Otatteko vaununne mukaan?
— Otan mukaani koko talouteni. Te saatte huolehtia asunnostani poissaollessani.
Kahdeksan päivän kuluttua oli Marguerite ottanut huvilan haltuunsa, ja minä olin majoittunut rouva Arnouldin luo.
Nyt alkoi yhdyselämä, jota on vaikea kuvata.
Bougivalissa oleskelunsa aikana ei Marguerite alussa voinut luopua entisistä tavoistaan, vaan kaikki hänen ystävättärensä kävivät häntä tervehtimässä. Kuukauden kuluessa ei mennyt päivääkään, ettei Margueritella olisi ollut kahdeksan, kymmenen vierasta pöydässään. Prudence puolestaan toi sinne kaikki tuttavansa ja otti heidät vastaan aivan kuin talo olisi ollut hänen.
Herttuan rahoilla suoritettiin kaikki kulut, mutta sattui toisinaan, että Prudence tuli pyytämään minulta tuhannen francsia Margueriten puolesta. Olin voittanut pelissä ja saatoin antaa pyydetyn summan. Mutta peläten, että hän tarvitsisi enemmän kuin mitä omistin, lainasin Parisissa yhtä paljon kuin olin jo ennen lainannut ja täsmälleen takaisin maksanut.
Ilo, mikä Margueritella oli vieraistaan, väheni melkoisesti, kun hän huomasi kuinka kalliiksi tuo juhliminen kävi ja ennen kaikkea, kun hän oli pakoitettu toisinaan pyytämään rahoja minulta. Herttua, joka oli vuokrannut huvilan Margueritelle lepäämistään varten, ei näyttäytynyt enää sen jälkeen, kun hän onnettomuudeksi sattui kerran saapumaan suureen nais-seuraan, joka, kun hän aivan odottamatta avasi oven, rehahti äänekkääseen nauruun. Hän vetäytyi heti takaisin, ja vaikka Marguerite läksi heti hänen jälkeensä, ei hän saanut häntä leppymään. Herttuan itserakkautta oli loukattu ja hän antoi tyttöparan jyrkästi tietää, että oli väsynyt maksamaan naisen hullutuksia, joka ei ymmärtänyt häntä paremmin kunnioittaa. Jonka jälkeen hän läksi vihoissaan tiehensä.
Siitä päivästä lähtien ei Marguerite ollut kuullut hänestä mitään, vaikka hän olikin muuttanut tapansa ja herennyt ottamasta vastaan vieraita. Se oli minulle eduksi, sillä sain nyt Margueriten kokonaan itselleni, ja unelmani alkoi vähitellen toteutua. Marguerite ei voinut enää elää ilman minua, ja välittämättä seurauksista näytti hän peittämättä suhteemme, ja lopulta oltiin niin pitkällä, että minä asuin hänen luonaan.
Prudence oli kyllä koettanut saarnata siveyttä Margueritelle, mutta tämä oli vastannut, että hän rakasti minua, eikä voinut elää ilman minua ja luopua onnesta saada pitää minua aina luonaan.
Sen olin kuullut eräänä päivänä, jolloin Prudence oli sanonut, että hänellä oli tärkeätä puhuttavaa Margueritelle, ja minä olin kuunnellut oven takana.
Jonkun ajan kuluttua palasi Prudence jälleen. Olin puistossa kun hän saapui, joten hän ei nähnyt minua. Mutta tavasta, jolla Marguerite otti hänet vastaan, aavistin, että oli kysymys samasta asiasta, ja minä päätin kuunnella niinkuin ensikerrallakin.
Kun he olivat sulkeutuneet huoneeseen, kysyi Marguerite:
— No niin?
— Minä tapasin herttuan.
— Ja mitä hän vastasi?
— Että hän kernaasti antaa anteeksi tuon kohtauksen, mutta että hän on saanut kuulla, että te julkisesti elätte yhdessä herra Armand Duvalin kanssa, ja sitä hän ei voinut antaa anteeksi. "Jos Marguerite jättää tuon nuoren miehen", sanoi hän, "annan hänelle kaikki mitä hän tahtoo, kuten ennenkin; muussa tapauksessa saa hän luopua kaikista pyynnöistä".
— Mitä te vastasitte?
— Että ilmoitan teille hänen päätöksensä, ja minä lupasin puhua teille järkeä. Ajatelkaa, rakas lapsi, mitä kaikkea te menetätte, ja jota ei Armand voi teille koskaan antaa. Hän rakastaa teitä koko sielullaan, mutta hän ei ole kylliksi rikas tyydyttämään kaikki teidän tarpeenne, ja hänen täytyy jonakin päivänä jättää teidät, mutta silloin on myöhäistä, eikä herttua anna teille enää mitään. Tahdotteko, että minä puhun Armandin kanssa?
Marguerite näytti ajattelevan, sillä hän ei vastannut.
Sydämeni jyskytti kiivaasti odottaessani hänen vastaustaan.
— Ei, sanoi hän, — minä en luovu Armandista, enkä minä tahdo piilottautua saadakseni elää yhdessä hänen kanssaan. Se on ehkä hullua, mutta minä rakastan häntä! Ja kun hän on nyt tottunut estämättä rakastamaan minua, koskisi häneen kovasti, jos hänen täytyisi tunniksikin jättää minut. Sitäpaitsi ei minulla ole enää niin pitkälti elonaikaa, että minun tarvitsisi tehdä itseni onnettomaksi vanhan ukon takia. Pitäköön hän rahansa; tulen toimeen ilmankin niitä.
— Millä tavalla?
— Sitä en vielä tiedä.
Ennenkuin Prudence ennätti jatkaa, syöksyin minä sisään, heittäydyin Margueriten jalkoihin ja kostutin kyyneleilläni hänen käsiään, onnellisena siitä, että hän minua niin rakasti.
— Elämäni kuuluu sinulle, Marguerite, sinä et tarvitse tuota miestä, olenhan minä luonasi! Minä en koskaan hylkää sinua, ja kuinka voisin korvata onnen, jonka minulle lahjoitat? Ei mitään pakkoa enää, Marguerite, me rakastamme toisiamme! Mitä me välitämme muusta!
— Juuri niin! Rakastan sinua, Armand! sopersi hän kietoen käsivartensa kaulani ympäri, — rakastan sinua niin kuin en koskaan luullut voivani rakastaa. Me olemme onnellisia, me elämme rauhassa, ja minä jätän ikuisiksi ajoiksi sen elämän, jonka tähden nyt punastun. Sinä et koskaan moiti minua menneisyydestäni, eikö totta?
Minä en voinut puhua; vastasin ainoastaan painamalla Margueriten sydäntäni vasten.
— Kas niin, sanoi Marguerite liikutetulla äänellä Prudencelle, — kertokaa tästä kohtauksesta herttualle, ja lisätkää, että me emme tarvitse häntä.
Sen jälkeen ei enää milloinkaan puhuttu herttuasta. Marguerite ei ollut sama kuin ennen. Hän oli luopunut tavoistaan, ystävättäristään, puheistaan ja tuhlauksestaan. Kun me olimme ulkona kävelemässä, niin eipä olisi voinut luulla, että tuo valkopukuinen nainen, jolla oli olkihattu päässä ja silkkitakki käsivarrellaan, oli sama Marguerite Gautier, joka neljä kuukautta sitten oli herättänyt loistavalla elämällään ja häväistysjutuillaan sellaista huomiota.
Oi, me kiiruhdimme olemaan onnellisia, aivan kuin olisimme aavistaneet, että se pian loppuisi.
Emme olleet käyneet Parisissa kahteen kuukauteen, eikä kukaan ollut käynyt luonamme, lukuunottamatta Prudencea ja aikaisemmin mainitsemaani Julie Duprat'ia. Mutta me nautimme siitä todellisesta elämästä, jota nyt vietimme ja jota en minä yhtä vähän kuin Margueritekaan ollut tähän asti ymmärtänyt.
Tuo nainen osoitti lapsellista huomiota pienemmillekin vähäpätöisyyksille. Toisinaan saattoi hän pienen tytön tavoin juosta ympäri puistossa ja ajaa takaa perhosta tahi sudenkorentoa; ja hän saattoi istua kokonaisen tunnin nurmikolla tutkimassa kukkaa, jolla oli sama nimi kuin hänellä.
Kaksi tahi kolme kertaa kirjoitti herttua hänelle. Kun Marguerite tunsi hänen käsialansa antoi hän kirjeet minun luettavikseni. Nuo kirjeet houkuttelivat kyyneleet silmiini.
Herttua luuli, sulkemalla Margueritelta kukkaronsa, saavansa hänet kääntymään jälleen puoleensa. Mutta kun hän näki, että tämä keino ei tehonnut, kirjoitti hän ja pyysi lupaa saada, niinkuin ennenkin, käydä tapaamassa Margueritea, ja millä ehdoilla tahansa.
Kun olin lukenut kirjeet revin ne rikki, kertomatta Margueritelle niiden sisällöstä ja kehoittamatta Margueritea ottamaan vastaan tuota miespoloista, jota yhtä kaikki kävi sääliksi. Mutta minä pelkäsin, että Marguerite luulisi sen johtuvan toivomuksesta, että herttuakin ottaisi osaa talousmenoihin; ja eniten kaikesta pelkäsin, että hän luulisi minun voivan kieltää, että olin edesvastuussa kaikista seurauksista, joita hänen rakkautensa minuun saattoi mukanaan tuoda.
Kun Herttua ei saanut vastausta kirjeisiinsä herkesi hän kirjoittamasta, ja Marguerite ja minä olimme edelleen yhdessä välittämättä vähääkään tulevaisuudesta.