KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.
Mitä tuota kovanonnen yötä seurasi, tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, mutta mitä sinä et ehkä aavista, on kaikki ne kärsimykset, joita olen saanut kokea, siitä hetkestä alkaen kun sinä matkustit.
Olin kuullut, että isäsi oli vienyt sinut mukanaan, mutta aavistin kuitenkin, ett'et voisi elää kauan etäällä minusta, ja kun näin sinut Champs-Elysées'ella tulin liikutetuksi, mutta en hämmästynyt.
Ja nyt alkoi tuo jokapäiväinen loukkausten sarja, johon kuitenkin ilolla alistuin, sillä paitsi sitä, että se oli todistuksena rakkaudestasi, uskoin minä, että kuta enemmän sinä vainosit minua sitä enemmän kohoaisin silmissäsi sinä päivänä, jolloin saisit tietää totuuden.
Älä ihmettele tätä iloista uhrautumista, Armand; rakkauteni oli avannut sydämeni jaloille tunteille. Mutta minulla ei kuitenkaan ollut heti tätä voimaa. Tehtyäni uhrauksen kului pitkä aika ennenkuin sinä palasit, ja sillä aikaa täytyi minun tarttua kaikenlaisiin keinoihin, etten tullut hulluksi ja tukahduttaakseni ajatukset elämästä, johon olin jälleen joutunut. Prudence on kai kertonut sinulle siitä?
Toivoin siten saavuttavani pikaisen kuoleman ja luulen, että toivoni pian täyttyy. Terveyteni luonnollisesti huononi huononemistaan, ja sinä päivänä, jona lähetin rouva Duvernoyn pyytämään sinulta armahdusta, olin sekä ruumiillisesti että sielullisesti aivan menehtymäisilläni.
Viimeinen loukkauksesi karkoitti minut Parisista. Jätin kaikki! Kreivi G… oli Lontoossa. Hän on niitä miehiä, jotka pysyvät hyvinä ystävinä entisten rakastajattariensa kanssa, vihaamatta heitä. Sentähden ajattelin heti häntä. Etsin hänet, ja hän otti heti minut ystävällisesti vastaan. Mutta hän oli siellä erään hienon maailmannaisen rakastaja ja pelkäsi näyttäytyä julkisesti minun seurassani. Hän esitti minut ystävilleen, jotka panivat toimeen illalliset, joiden jälkeen eräs heistä vei minut kotiinsa. Mitä minun olisi pitänyt tehdä, ystäväni?
Surmatako itseni? Silloinhan olisin hyödyttömällä omantunnontuskalla rasittanut elämääni, jonka tulee olla onnellinen. Ja muuten, miksi surmata itseään, kun kuolema kuitenkin on niin lähellä.
Elin nyt koneellista elämää, niinkuin sieluton ruumis, ajatukseton esine. Sitten matkustin takaisin Parisiin, ja minä tiedustelin sinua. Sain silloin kuulla, että olit matkustanut kauas pois. Mikään ei enää pidättänyt minua, ja elämäni muuttui samanlaiseksi kuin se oli ollut kaksi vuotta ennenkuin tutustuin sinuun. Koetin saada takaisin herttuan, mutta olin loukannut häntä liian syvästi, ja tuollaiset ukot eivät ole kärsivällisiä, kenties siksi, että he huomaavat, että he eivät ole kuolemattomia. Sairauteni paheni päivä päivältä, minä kalpenin, kävin surumieliseksi ja entistä laihemmaksi. Parisissa oli iloisempia ja rehevämpiä naisia kuin minä; jouduin hieman unhotuksiin.
Nyt olen oikein sairas. Olen kirjoittanut herttualle ja pyytänyt rahaa, sillä minulla ei ole sitä, ja velkoojani ahdistelevat säälimättömästi laskuillaan. Vastanneekohan herttua? Oi, jos sinä olisit Parisissa, Armand! Sinä kävisit luonani ja käyntisi lohduttaisivat minua.
20 päivänä joulukuuta.
Ulkona on kamala ilma; sataa lunta; olen aivan yksin. Kolme päivää on minulla ollut sellainen kuume, etten ole voinut kirjoittaa sanaakaan. Ei ole tapahtunut mitään uutta, ystäväni; joka päivä elää minussa heikko toivo saada sinulta kirje, mutta sellaista ei saavu, eikä luultavasti tule saapumaankaan. Vain miehet voivat olla anteeksiantamattomia. Herttua ei ole vastannut.
Prudence on alkanut käydä panttilaitoksessa. Minä syljen ehtimiseen verta. Voi, jos sinä näkisit minut tällaisena! Sinä olet kovin onnellinen, kun saat olla lämpöisen taivaan alla, eikä sinun tarvitse tuntea, niinkuin minun, jäävuorta rintasi päällä. Tänään nousin hetkiseksi vuoteestani, katsellakseni uutimien takaa Parisin katuelämää, tuota elämää, joka luultavasti on ainaiseksi minulta mennyt. Näin muutamia tuttuja, iloisia, huolettomia kasvoja. Kukaan ei katsahtanut ikkunaani. Kerran ennen, kun olin sairas, etkä sinä vielä tuntenut minua, tulit sinä joka aamu tiedustelemaan vointiani. Nyt olen taas sairas. Olemme viettäneet yhdessä kuusi kuukautta. Olen rakastanut sinua niinkuin nainen rakastaa voi, mutta nyt sinä olet kaukana luotani, ja sinä kiroat minua, enkä minä saa sinulta ainoatakaan lohdutuksen sanaa. Mutta siihen on syynä ainoastaan sattuma, sillä olen varma siitä, että jos sinä olisit Parisissa, niin sinä et jättäisi minua yksin huoneeseeni.
25 päivänä joulukuuta.
Lääkärini kieltää minua kirjoittamasta joka päivä. Niin, muistoni kiihoittavatkin kuumettani; mutta eilen sain kirjeen, joka teki minulle hyvää, enemmän tunteiden johdosta, joita se ilmaisi kuin sitä seuraavan aineellisen avun vuoksi. Voin kirjoittaa tänään. Kirje oli isältäsi, ja kas tässä mitä se sisälsi:
/# 'Neitiseni.
Sain juuri kuulla, että olette sairas. Jos olisin Parisissa, tulisin itse tiedustelemaan vointianne; ja jos poikani olisi täällä, lähettäisin hänet luoksenne. Mutta minä en ole tilaisuudessa lähtemään G…sta ja Armand on kuuden tahi seitsemän sadan kilometrin päässä täältä. Sallikaa minun siis yksinkertaisesti kirjoittaa teille, neiti, sanoakseni, että olen sangen pahoillani sairautenne johdosta, ja että sydämestäni toivon teidän pian jälleen toipuvan.
Eräs ystävistäni, herra H… saapuu luoksenne; olkaa hyvä ja ottakaa hänet vastaan. Olen pyytänyt häntä toimittamaan erään asian ja odotan kärsimättömänä sen tulosta.
Pyydän teitä, neitiseni, vastaanottamaan vakuutukseni erinomaisimmasta kunnioituksestani.' #/
Sellainen oli kirje, jonka sain. Isälläsi on jalo sydän, rakasta häntä, ystäväni, sillä maailmassa ei ole montaa miestä, jotka ovat rakkauden arvoisia. Tämä hänen nimikirjoituksellaan varustettu kirjeensä vaikutti minuun edullisemmin kuin kaikki lääkärien määräykset.
Tänä aamuna saapui herra H… Hän oli kovin hämillään arkaluontoisen tehtävän johdosta, jonka herra Duval oli hänelle antanut ja se oli yksinkertaisesti: jättää minulle tuhannen francsia isältäsi. Tahdoin ensin kieltäytyä ottamasta sitä vastaan, mutta herra H… sanoi silloin, että kieltäytymiseni loukkaisi herra Duvalia, joka ei ainoastaan valtuuttanut häntä jättämään minulle tuota rahaerää, vaan lisäksi toimittamaan minulle kaikki mitä tarvitsin. Silloin otin vastaan tuon avun, jota ei voi, silloin kun se tulee isältäsi, kutsua almuksi. Jos olen palattuasi kuollut, niin näytä isällesi mitä olen hänestä kirjoittanut, ja sano hänelle, että tyttöraukka, jota hän kunnioitti tällä lohduttavalla kirjeellä, vuodatti kiitollisuuden kyyneleitä ja rukoili jumalaa hänen puolestaan.
5 päivänä tammikuuta.
Minulla on ollut monta tuskallista päivää. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että ruumis voisi kärsiä niin. Voi, mennyttä elämääni! Saan maksaa siitä kaksin kerroin nyt.
Yöllä valvottiin luonani. En voinut enää hengittää. Kuumehoureet ja yskä kuluttivat loput ruumisparastani.
Ruokasalini on täynnä makeislaatikoita ja kaikenlaisia lahjoja, joita ystäväni ovat minulle antaneet. Prudence antaa uudenvuodenlahjoiksi minun saamiani esineitä.
Ulkona on pakkanen ja lääkäri on sanonut, että jos kauniita ilmoja jatkuu, saan minä lähteä ulos muutamien päivien kuluttua.
8 päivänä tammikuuta.
Eilen olin ajelemassa. Oli ihana ilma. Champs-Elysées oli täynnä ihmisiä. Ilmassa oli kevään tuntua. Kaikki näytti juhlalliselta. En ollut koskaan aavistanut, mitä eilen huomasin, nimittäin, että auringon säde sisältäisi niin paljon iloa, lempeyttä ja lohtua.
Tapasin miltei kaikki tuttavani, iloisina ja huvittelunhaluisina. Kuinka paljon onnellisia onkaan, jotka eivät itse tiedä olevansa sitä. Olympe ajoi ohitseni hienoissa vaunuissa. Hän koetti loukata minua katseellaan. Hän ei tiedä kuinka kauaksi tuollaisista pikkumaisuuksista olen päässyt! Muuan kunnon nuorukainen, jonka olen kauan tuntenut, pyysi minua illastamaan itsensä ja erään ystävänsä seurassa, joka, sanoi hän, suuresti haluaa tehdä tuttavuutta kanssani.
Hymyilin surullisesti ja ojensin hänelle kuumeisen käteni. En ole koskaan nähnyt kenenkään niin hämmästyvän.
Kello neljä palasin kotiin ja söin päivällistä hyvällä ruokahalulla.
Tuo retki ulkoilmassa teki minulle hyvää.
Ajattelehan, jos minä tulisin jälleen terveeksi!
Toisten elämän ja onnen näkeminen herättää elämän toivon sellaisessa, joka edellisenä iltana sielunsa yksinäisyydessä ja sairashuoneensa hämärässä toivoi mahdollisimman pikaista kuolemaa.
10 päivänä tammikuuta.
Tuo toivo oli vain unelma.
Nyt olen taas vuoteen omana ja ruumistani peittää polttava laastari.
Olemme varmaankin tehneet paljon pahaa ennen syntymäämme, tahi sitten täytyy meidän saada nauttia suurta autuutta kuolemamme jälkeen, koska jumala tahtoo, että kaikenlaiset vaivat ja tuskat raskauttavat elämäämme.
12 päivänä tammikuuta.
Kärsin yhä.
Kreivi N… lähetti minulle eilen rahoja. En ottanut niitä vastaan. En huoli mitään siltä mieheltä. Hän on syynä siihen, että sinä et ole nyt luonani. Oi, meidän suloisia päiviämme Bougivalissa! Missä te olette?
Jos lähden elävänä tästä huoneesta, niin teen pyhiinvaellusretken taloon, jossa yhdessä asuimme. Mutta minä jätän tämän huoneen ainoastaan kuolleena.
Kuka tietää voinko enää huomenna edes kirjoittaakaan.
25 päivänä tammikuuta.
Nyt on kulunut yksitoista yötä, jolloin en ole nukkunut, jolloin tukehtumiskohtaukset ovat minua vaivanneet ja jolloin joka hetki olen ollut vähällä kuolla. Lääkäri on kieltänyt minua lainkaan tarttumasta kynään. Julie Duprat, joka valvoo luonani, sallii minun kuitenkin kirjoittaa nämä rivit. Etkö sinä siis palaa ennenkuin kuolen? Onko siis kaikki välillämme ainaiseksi loppunut? Kuvittelen, että parantuisin, jos sinä tulisit. Mutta mitä hyötyä olisi parantumisestani?
28 päivänä tammikuuta.
Aamulla heräsin kovaan meluun. Julie, joka nukkuu huoneessani, kiiruhti ruokasaliin. Kuulin miesääniä, joita hän turhaan koetti vaientaa.
Julie palasi itkien.
Tultiin merkitsemään huonekalujani ja tavaroitani. Pyysin, että Julie sallisi heidän tekevän mitä he nimittivät oikeudeksi. Ulosottovirkailija tuli makuuhuoneeseeni hattu päässä. Hän avasi laatikot, merkitsi kirjaansa kaiken minkä näki, eikä ollut huomaavinaankaan, että kuoleva lepäsi vuoteessa, jonka lain armeliaisuus onneksi salli minun pitää.
Ennen lähtöään suvaitsi hän sanoa minulle, että voin yhdeksän päivän sisällä jättää vastalauseeni, mutta hän asetti vahdin huoneisiin! Jumalani, mitä minusta on tuleva? Tämä teko huononsi yhä tilaani. Prudence tahtoi pyytää isäsi ystäviltä rahaa, mutta minä vastustin sitä. Tänään sain kirjeesi. Kuinka sitä tarvitsinkaan! Saapuneekohan vastaukseni sinulle ajoissa perille? Näetkö vielä minut? Tämä on onnen päivä, joka salli minun unohtaa kaiken sen mitä kuuden viikon aikana olen saanut kokea. Minusta tuntui kuin voisin paremmin, huolimatta painostavasta surumielisyydestä, jota tunsin vastatessani kirjeeseesi.
Kun kaikki ympäri käy, ei ihmisen tarvitse aina tuntea itseään onnettomaksi.
Ajattelen, että minä en ehkä kuolekaan, että sinä palaat, että saan nähdä kevään taas, että sinä rakastat minua vielä ja että me alamme elää jälleen yhdessä!
Sellainen hupakko minä olen! Minun on vaikea pitää kynää kädessäni kirjoittaessani tästä sydämeni mielettömästä unelmasta.
Mitä tahansa tapahtuneekin, rakastin sinua paljon, Armand, ja minä olisin kuollut jo aikoja sitten, ellei muisto rakkaudestamme olisi pitänyt minua yllä, niin, ja heikko jälleennäkemisen toivo.
4 päivänä helmikuuta.
Kreivi G… on palannut. Hänen rakastajattarensa petti hänet. Hän on kovin suruissaan, sillä hän rakasti tyttöään. Hän kertoi sen minulle. Tuon poikaparan asiat ovat huonosti, mutta se ei estänyt häntä maksamasta ulosottomiehelleni ja poistamasta vartijaa.
Puhelin hänen kanssaan sinusta, ja hän lupasi puhua sinulle minusta.
Hänellä on hyvä sydän.
Eilen lähetti herttua erään henkilön tiedustelemaan vointiani, ja tänään saapui hän itse. En käsitä kuinka tuo vanhus voi enää elää. Hän istui kolme tuntia luonani, mutta ei puhunut kahtakymmentä sanaakaan. Kaksi suurta kyyneltä vierähti hänen silmistään, kun hän näki kuinka kalpea minä olin. Hänen tytärvainajansa muisto kai puristi ne esille. Hän on ikäänkuin nähnyt tyttärensä kuolevan kaksi kertaa. Hän ei moittinut minua ensinkään. Oli ikäänkuin hän olisi salaisesti nauttinut, nähdessään kuinka tauti oli minua runnellut, ja hän oli ehkä ylpeä saadessaan olla jalkeilla silloin kun minä, vielä nuori ihminen, makasin kärsimysten murtamana.
Ilma on jälleen muuttunut rumaksi. Prudence ei enää käy luonani.
Julie on mahdollisimman paljon tykönäni. Kun en enää voi antaa
Prudencelle niin paljon rahoja kuin ennen, alkaa hän syyttää sitä,
että hänen toimensa pidättävät häntä.
Kun minä nyt, lääkärien lausunnoista huolimatta, olen lähellä kuolemaa, tunnen melkein katumusta, että kuuntelin isääsi; jos olisin tietänyt, etten olisi anastanut enempää kuin vuoden elämästäsi, niin en olisi vastustanut toivomustani saada viettää tuo vuosi yhdessä sinun kanssasi, sillä silloin olisin ainakin saanut kuollessani pitää kiinni ystävän kädestä. Jos olisimme saaneet olla yhdessä tämän vuoden, niin luulen, etten olisi niin pian kuollut. Tapahtukoon Jumalan tahto!
5 päivänä helmikuuta.
Voi, tule, tule, Armand; kärsin kauheita tuskia; Jumalani, minä kuolen!
Minulla oli eilen niin ikävä, että tahdoin viettää iltani muualla kuin kotona. Herttua oli käynyt täällä aamulla. Luulen melkein, että tuon ukon, jonka kuolema on unohtanut, näkeminen jouduttaa kuolemaani.
Polttavasta kuumeesta huolimatta, annoin pukea itseni ja ajoin Vaudeville teatteriin. Julie oli maalannut kasvoni, etten näyttäisi kalpealta kuin ruumis. Asetuin samaan aitioon, missä ensi kerran tapasimme toisemme; koko ajan katselin paikkaa, jolla sinä silloin istuit, mutta, jolla nyt istui eräs hölmö, joka kovaäänisesti nauroi kaikille näyttelijöiden laskettelemille tyhmyyksille. Minut vietiin puolikuolleena kotiin. Yskin ja syljin verta koko yön. Tänään en voi puhua ja tuskin jaksan liikuttaa käsivarsiani. Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! Minä kuolen! Odotin sitä kyllä, mutta minä en voi tottua ajatukseen, että minun täytyy kärsiä vielä enemmän kuin mitä nyt kärsin, ja jos…
Lauseita, joita Marguerite oli koettanut kirjoittaa edelleen, ei voinut lukea, ja Julie Duprat oli jatkanut.
18 päivänä helmikuuta.
Herra Armand.
Siitä päivästä lähtien, kun Marguerite oli teatterissa, on hän huonontumistaan huonontunut. Ensin hän menetti puhekykynsä ja sitten kyvyn käyttää jäseniään. On mahdotonta kuvata kuinka ystäväparkamme kärsii. Elän alituisessa tuskassa, sillä en ole tottunut tällaisiin mielenliikutuksiin.
Kuinka minä toivonkaan, että te olisitte luonamme!
Hän hourii melkein aina; mutta jos hän sitten hourii tahi on tajuissaan, lausuu hän aina teidän nimeänne, onnistuessaan jotakin sanomaan.
Lääkäri sanoi minulle, että hän ei kestä enää kauaa.
Tuo vanha herttua ei ole käynyt sen jälkeen, kun Marguerite kävi näin huonoksi. Hän sanoi lääkärille, että hän kärsi liiaksi nähdessään Margueriten tuskat.
Rouva Duvernoy käyttäytyy rumasti. Hän, joka miltei kokonaan eli Margueriten kustannuksella, on tehnyt sitoumuksia, joita hän ei voi täyttää, ja kun hän nyt huomaa, että hänen naapurinsa ei enää voi häntä hyödyttää, niin hän ei tule edes enää tervehtimäänkään häntä. Koko maailma hylkää hänet. Kreivi G…n täytyi matkustaa takaisin Lontooseen. Ennen lähtöään lähetti hän meille hiukan rahaa; hän on tehnyt voitavansa; mutta ulosottomiehet ovat taas toimessaan, ja velkojat odottavat vain Margueriten kuolemaa, myydäkseen hänen omaisuutensa.
Olin valmis uhraamaan viimeiset roponi, estääkseni sen, mutta ulosottovirkailija sanoi, että se oli tarpeetonta. Kun hän nyt kuitenkin kuolee, niin on parempi luovuttaa kaikki kuin pelastaa mitään hänen omaisilleen, jotka eivät ole välittäneet hänestä eivätkä ole koskaan rakastaneet häntä. Te ette voi kuvitella millaisessa kurjuudessa tuo tyttöparka kuolee. Eilen ei meillä ollut ropoakaan. Hopeat, jalokivet, saalit, kaikki ovat pantatut, ja loput on myyty tahi ovat merkityt. Marguerite tietää vielä mitä hänen ympärillään tapahtuu, ja hän kärsii siitä koko sielustaan ja ruumiistaan. Suuria kyyneleitä vierii hänen poskillaan, jotka nyt ovat niin kalpeat ja kuihtuneet, että te ette nyt tuntisi entistä rakastettuanne, jos näkisitte hänet. Minun täytyi lupautua kirjoittamaan teille, kun hän ei itse enää jaksanut, ja istun nyt hänen vieressään ja kirjoitan. Hän kääntää silmänsä minua kohti, mutta hän ei näe minua, lähestyvä kuolema on jo laskenut verhonsa hänen silmilleen. Mutta hän hymyilee, ja minä olen varma siitä, että hän on koko sielullaan ja kaikilla ajatuksillaan teidän luonanne.
Joka kerta kun ovi avautuu loistavat hänen silmänsä ja hän luulee joka kerta, että te saavutte. Kun hän sitten huomaakin pettyneensä, palaa hänen kasvoilleen tuskallinen ilme, kylmä hiki kihoaa niille ja poskipäät muuttuvat purppuran punaisiksi.
19 päivänä helmikuuta.
Tämä päivä on ollut kovin surullinen, Armand parka! Aamulla sai
Marguerite tukehtumiskohtauksen, lääkäri iski hänestä suonta ja hän
jaksoi taas hiukan puhua. Lääkäri neuvoi häntä kutsuttamaan papin.
Marguerite suostui siihen ja lääkäri läksi itse toimittamaan asiaa.
Sillä aikaa kutsui Marguerite minut aivan lähelleen, pyysi minua avaamaan kaapin ja osoitti minulle myssyä ja pitkää, pitseillä peitettyä paitaa, sanoen heikolla äänellä:
— Minä kuolen, tehtyäni tunnustukseni; pue minut silloin noihin, ne ovat kuolleen koruja. Voin puhua, mutta olen puhuessani tukehtua. Minä tukehdun! Ilmaa!
Kyyneleet valuivat silmistäni kun menin avaamaan ikkunan; hetkinen sen jälkeen saapui pappi. Menin häntä vastaan. Saatuaan tietää kenen luona hän oli, näytti hän pelkäävän, että hänet otettaisiin huonosti vastaan.
— Astukaa sisään vaan, isä, sanoin minä hänelle.
Hän ei viipynyt kauan sairaan luona, ja kun hän poistui, sanoi hän minulle:
— Syntinen oli hän eläessään, mutta kuollessaan on hän kristitty.
Hetkisen kuluttua palasi hän jälleen ristiä kantavan kuoripojan ja lukkarin seurassa, joka kulki heidän edellään ja soitti kelloa, osoittaen siten, että Jumala saapui kuolevan luo.
He menivät kaikki kolme makuuhuoneeseen, jossa ennen oli kaikunut niin monta ihmeellistä sanaa, mutta joka nyt oli muuttunut pyhätöksi. Minä polvistuin. En tiedä kuinka kauan vaikutus, jonka tuo näky minuun teki, on säilyvä, mutta minä luulen, etten tule enää koskaan elämässäni sellaista kokemaan.
Pappi voiteli kuolevan jalat, kädet ja otsan pyhällä öljyllä ja luki lyhyen rukouksen, ja Marguerite oli nyt valmis lähtemään taivaaseen, jonne hän epäilemättä pääsee, jos Jumala on nähnyt hänen elämänsä koettelemukset ja hänen pyhitetyn kuolemansa.
Siitä lähtien hän ei ole sanonut sanaakaan, eikä liikuttanut jäsentäkään. Ainakin kaksikymmentä kertaa olisin luullut häntä kuolleeksi, ellen olisi kuullut hänen vaivaloista hengitystään.
20 päivänä helmikuuta, kello 5 illalla.
Kaikki on loppu.
Margueriten kuolinkamppailu alkoi viime yönä kello kahden vaiheilla. Kukaan marttyyri ei ole koskaan kärsinyt sellaisia tuskia kuin hän, päättäen huudoista, joita hänen suustaan kuului. Kaksi tahi kolme kertaa kohosi hän istumaan vuoteessa, ikäänkuin tahtoen pidättää elämäänsä, joka palasi Jumalan luo.
Pari kolme kertaa mainitsi hän myöskin teidän nimenne; sitten hän vaikeni ja vaipui raukeana takaisin vuoteeseensa. Kyyneleet virtasivat hänen silmistään ja hän kuoli.
Menin hänen luoksensa ja mainitsin hänen nimensä, mutta kun hän ei vastannut, niin suljin hänen silmänsä ja suutelin häntä otsalle.
Rakas Marguerite parka, olisin tahtonut olla pyhä nainen, että olisin voinut tällä suudelmalla jättää hänet Jumalan huomaan. Sitten puin hänet niinkuin hän oli pyytänyt minun tekemään. Läksin noutamaan pappia, poltin kaksi vahakynttilää hänen edestään ja rukoilin kirkossa kokonaisen tunnin hänen puolestaan.
En tunne paljon uskontoa, mutta minä luulen, että Jumala säälii häntä, jolla, vaikka hän olikin nuori ja kaunis, ei ollut muita kuin minä, joka olisi sulkenut hänen silmänsä ja pukenut hänet kuolinvaatteisiin.
22 päivänä helmikuuta.
Tänään oli hautajaiset. Monta Margueriten ystävistä oli saapunut kirkkoon. Muutamat itkivät vilpittömästi. Kun ruumissaatto läksi Montmartrelle, oli siinä ainoastaan kaksi miestä, kreivi G…, joka oli kiireimmiten saapunut Lontoosta, sekä herttua, jota kaksi palvelijaa tuki.
Kirjoitan nämä rivit Margueriten kotona, kyynelten valuessa silmistäni, sillä, jos kestäisi kauan ennenkuin palaisitte, ehkä en silloin enää voisi kuvata näitä yksityisseikkoja kaikessa surullisessa tarkkuudessaan, niinkuin nyt voin täällä, missä ne ovat tapahtuneet.