Kamelianainen

by Alexandre Dumas

KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.

Armand, jota oli väsyttänyt tuo pitkä kertomus, jonka hänen kyyneleensä olivat usein keskeyttäneet, nosti molemmat kätensä otsalleen ja sulki silmänsä, joko ajatellakseen tahi koettaakseen nukkua. Olin ottanut Margueriten kirjoittamat paperit, joista luin seuraavaa:

Tänään on 15 päivä Joulukuuta. Olen ollut huonona monta päivää. Aamulla täytyi minun käydä vuoteeseen; ilma on kolea ja minä olen surullinen; olen yksin ja ajattelen sinua, Armand. Ja sinä, missä sinä lienet, kun kirjoitan näitä rivejä? Kaukana Parisista, on minulle kerrottu, että kenties sinä olet jo unohtanut Margueriten. Kunhan sinä vihdoinkin olisit onnellinen, sinä, jota saan kiittää elämäni ainoista ilon hetkistä.

En voinut vastustaa toivomustani saada antaa sinulle selityksen menettelyni johdosta, olen kirjoittanut sinulle kirjeen, mutta minun kaltaiseni naisen kirjettä voidaan helposti pitää valheena, ellei kuolema sitä auktoriteetillaan pyhitä, ja se muuttuu kirjeen asemesta tunnustukseksi.

Olen tänään sairas; voin kuolla tähän tautiin, sillä olen aina aavistanut kuolevani nuorena. Äitini kuoli keuhkotautiin, ja elintapa, jota olen tähän saakka viettänyt, on ollut omiaan vaan pahentamaan tautiani, ainoata perintöä, jonka äitini minulle jätti. Mutta minä en tahdo kuolla saamatta antaa sinun tietää mitä sinun tulee minusta ajatella, jos sinä, kerran palattuasi, enää välität tyttöparasta, jota ennen matkalle lähtöäsi rakastit.

Kas tässä mitä kirje sisälsi:

Sinä kyllä muistat, Armand, kuinka isäsi tulo hämmästytti meitä Bougivalissa, muistat minun äkillisen pelästykseni ja oman kohtauksesi hänen kanssaan, josta minulle illalla kerroit.

Seuraavana päivänä, sinun ollessasi Parisissa ja odottaessani isääsi, joka ei saapunut, tuli luokseni eräs mies ja toi minulle kirjeen herra Duvalilta.

Tuossa kirjeessä pyydettiin minua mitä vakavimmin sanoin lähettämään sinut jonkun tekosyyn nojalla pois kotoa ja vastaanottamaan isäsi. Hän tahtoi puhua kanssani ja ennen kaikkea kielsi minua mainitsemasta sanaakaan sinulle aikeestaan.

Sinä muistat kuinka hartaasti kehoitin sinua palaamaan jälleen
Parisiin seuraavana päivänä.

Tunti sen jälkeen, kun sinä olit matkustanut, saapui isäsi. En tahdo kuvailla sinulle minkä vaikutuksen hänen ankarat kasvonsa minuun tekivät. Isäsi oli vanhojen ennakkoluulojen orja, ennakkoluulojen, joiden mukaan liehinainen on sydämetön, järjetön olento, jonkinlainen kullanpyydystys kone, mutta joka on valmis murskaamaan käden, joka hänelle sitä ojentaa ja armotta repimään rikki sen, joka antaa hänen toimia ja elää.

Isäsi oli kirjoittanut hyvin kohteliaan kirjeen, jotta suostuisin ottamaan hänet vastaan; mutta hän ei ensinkään ollut kirjeensä kaltainen. Hänen ensimäiset sanansa olivat ylimieliset, häpeämättömät, vieläpä uhkaavatkin, niin että annoin hänen ymmärtää, että olin kotonani ja että minun ei tarvinnut tehdä hänelle tiliä elämästäni muuten kuin mikäli oli kysymys todellisesta rakkaudesta, jota tunsin hänen poikaansa kohtaan.

Herra Duval rauhoittui silloin hieman, mutta sanoi kuitenkin, ettei hän voinut kauempaa sallia, että hänen poikansa saattoi itsensä perikatoon minun tähteni; että olin tosin kaunis, mutta olinpa kuinka kaunis tahansa, niin en saanut käyttää kauneuttani turmellakseni nuoren miehen tulevaisuuden sellaisilla kuluilla, kuin mitä minulla oli.

Oli olemassa ainoastaan yksi vastaus, eikö totta? Ja se oli, että siitä lähtien, kun olin tullut rakastajattareksesi, ei mikään uhri ollut minulle ollut liian suuri ollakseni sinulle uskollinen, pyytämättä sinulta enemmän rahoja kuin mitä saatoit antaa. Näytin panttilaput, kuitit myydyistä esineistä, kerroin, että aioin myydä huonekaluni maksaakseni velkani ja voidakseni elää yhdessä sinun kanssasi, olematta sinulle liian raskaana taakkana. Puhuin meidän onnestamme, että sinä olet tuottanut minulle rauhallisemman, onnellisemman elämän, ja lopulta hän tuli vakuutetuksi kaikesta ja ojensi minulle kätensä sekä pyysi anteeksi äskeisen käytöksensä.

Sitten hän sanoi:

— Silloin, neiti, en pyydä teitä esityksilläni ja uhkauksillani, vaan rukouksillani tekemään poikani hyväksi vieläkin suuremman uhrauksen kuin mitä tähän saakka olette tehnyt.

Tämä johdatus saattoi minut vapisemaan. Isäsi astui lähemmäksi, tarttui molempiin käsiini ja jatkoi ystävällisellä äänellä:

— Lapseni, älkää pahastuko siitä mitä teille nyt sanon; koettakaa vaan ymmärtää, että elämä toisinaan vaatii sydämeltä julmia välttämättömyyksiä, joihin täytyy alistua. Te olette hyvä ja ylevämielisempi kuin monet naiset, jotka ehkä halveksivat teitä, mutta jotka eivät ole edes teidänkään arvoisianne. Mutta ajatelkaa, että rakastajattaren rinnalla on myöskin perhe; että paitsi rakkautta on olemassa myöskin velvollisuuksia; että intohimon kautta seuraa se kausi, jolloin miehellä täytyy, jotta häntä kunnioitettaisiin, olla varma ja vakava asema elämässä. Pojallani ei ole mitään omaisuutta ja kuitenkin hän on valmis luovuttamaan teille äitinsä perinnön. Jos hän ottaisi vastaan uhrin, jonka aiotte tehdä, vaatisi kunniantunto ja arvokkuus häntä korvaamaan sen tällä lahjoituksella, joka ainaiseksi suojaisi teidät täydelliseltä hädältä. Mutta hän ei voi ottaa vastaan tuota uhria, siksi että maailman silmissä tuon suostumuksen aiheuttaisi epärehellinen vaikutin, ja moinen epäluulo ei saa liittyä meidän nimeemme. Ei otettaisi huomioon, että Armand rakastaa teitä ja että te rakastatte häntä, että tämä molemminpuolinen rakkaus on hänelle onni ja teille ojennus, asia otettaisiin vain yhdeltä kannalta, nimittäin, että Armand Duval on sallinut liehinaisen — suokaa anteeksi, rakas lapsi, kaikki mitä olen pakoitettu teille sanomaan — myydä kaiken omaisuutensa hänen tähtensä. Silloin seuraisivat omantunnon tuskat, olkaa varma siitä, ja te joutuisitte molemmat kahleisiin, joita ette voisi murtaa. Mitä te silloin tekisitte? Nuoruutenne olisi mennyttä, poikani tulevaisuus tuhottu; ja minä, hänen isänsä, saisin vain toiselta lapselta kiitollisuutta, jota odotan molemmilta. Te olette nuori, te olette kaunis, elämä on lohduttava teitä, te olette jalomielinen, ja muisto hyvästä teosta on tasoittava paljon menneisyydestänne. Niiden kuuden kuukauden aikana, jolloin Armand on tuntenut teidät, on hän unohtanut minut. Neljä kertaa olen kirjoittanut hänelle, eikä hän ole ajatellutkaan vastata minulle. Olisin voinut kuolla, eikä hän olisi tietänyt siitä mitään. Vaikkakin päättäisitte elää toisin kuin olette elänyt, ei Armand, joka rakastaa teitä, sallisi teidän viettää sellaista yksinäistä elämää, johon hänen vaatimattomat varansa pakoittaisivat teidät, ja joka ei sovi teidän kauneudellenne! Hän on pelannut, tiedän sen, ja tiedän myöskin, että hän ei ole maininnut siitä sanallakaan teille. Mutta hetkellisessä huumauksessa olisi hän voinut menettää osan siitä minkä vuosien kuluessa olen kerännyt tyttäreni myötäjäisiksi, hänelle itselleen ja omien vanhojen päivieni varalle. Mitä ei ole tapahtunut, voi vielä tapahtua. Oletteko sitäpaitsi varma siitä, että elämä, josta luovutte hänen tähtensä, ei houkuttele teitä uudestaan? Oletteko varma siitä, ettette koskaan rakasta ketään muuta? Ettekö lopulta kärsisi siteistä, joihin suhteenne rakastajanne saattaisi ja joita olisi vaikea saada hänet unohtamaan, jos kunnianhimoiset ajatukset vuosien kuluessa seuraisivat rakkausunelmia? Ajatelkaa kaikkea tätä, neitiseni; te rakastatte Armandia, osoittakaa se hänelle ainoalla tavalla mikä teillä vielä on jälellä, uhraamalla rakkautenne hänen tulevaisuutensa hyväksi. Vielä ei onnettomuutta ole tapahtunut, mutta se on tapahtuva, vieläpä suurempi kuin olen ennustanut. Ja lopuksi, lapseni, saatte tietää miksi olen tullut Parisiin. Kuten jo mainitsin, on minulla tytär, nuori, kaunis ja puhdas kuin enkeli. Hän rakastaa, ja hän on myöskin tehnyt rakkaudestaan elämänsä unelman. No niin! Tyttäreni menee naimisiin miehen kanssa, jota hän rakastaa, ja hän joutuu kunnialliseen perheeseen, joka tahtoo, että minunkin olisi kunniallinen. Tulevan vävyni omaiset ovat saneet kuulla kuinka Armand elää Parisissa, ja he katsovat avioliiton mahdottomaksi, jos Armand jatkaa nykyistä elintapaansa. Käsissänne on siis lapsen tulevaisuus, lapsen, joka ei koskaan ole tehnyt teille mitään ja jolla on oikeus katsoa tulevaisuuteen. Onko teillä oikeutta ja onko teillä voimia särkeä sitä? Rakkautenne ja tuskanne nimessä, Marguerite, lahjoittakaa minulle tyttäreni onni! —

Ystäväni, itkin hiljaa, kuullessani kaikkia näitä seikkoja, joita itsekin olin usein ajatellut, mutta jotka isäsi suussa muuttuivat vielä vakavammaksi todellisuudeksi. Ja minä sanoin itselleni kaiken sen, jota isäsi ei ollut uskaltanut minulle sanoa, mutta joka usein oli ollut hänen huulillaan: että suhteemme aina näyttäisi laskelmalta minun puoleltani; että menneisyyteni ei oikeuttanut minua uneksimaan sellaisesta tulevaisuudesta; ja että otin edesvastuun, jota tapani ja maineeni eivät voineet ta'ata. Ja lopuksi, rakastin sinua, Armand. Herra Duvalin isällinen puhetapa, puhtaat tunteet, joita hän minussa herätti, halu voittaa hänen kunnioituksensa ja sinun, josta olin varma myöhemmin, kaikki tämä täytti sydämeni jaloilla ajatuksilla, jotka kohottivat minua omissa silmissäni; ja nämä uudet tunteet vaiensivat ne neuvot, joita onnellisten päivien muistot sinun kerallasi antoivat minulle.

— Hyvä, herra, sanoin minä, kuivaten kyyneleeni. Uskotteko, että rakastan poikaanne epäitsekkäällä rakkaudella?

— Uskon, vastasi herra Duval.

— Hyvä, syleilkää minua siis niin kuin syleilisitte tytärtänne, ja minä sanon, että suudelmanne on tekevä minut vahvaksi rakkauttani vastaan, ja että poikanne on viikon kuluttua palaava luoksenne.

— Te olette jalo tyttö, vastasi isäsi, suudellen minua otsalle, — ja Jumala palkitsee teitä hyvyydestänne. Mutta minä pelkään, että poikani ei suostu tähän kaikkeen.

— Olkaa rauhallinen, herraseni, hän on vihaava minua.

Meidän kummankin tähden täytyi ylitsepääsemättömän esteen nousta välillemme. Kirjoitin sentähden Prudencelle, että suostuin kreivi N…n ehdoitukseen, ja että hän ilmoittaisi kreiville, että tahdoin syödä illallista hänen ja Prudencen kanssa.

Sinetöin kirjeen ja pyysin isääsi ottamaan sen mukaansa Parisiin, kertomatta hänelle sen sisältöä. Hän tahtoi kuitenkin tietää sen.

— Se sisältää poikanne onnen, vastasin minä.

Hän suuteli minua vielä kerran ja kaksi kiitollisuuden kyyneltä kostutti otsaani. Ja samassa, kun olin suostunut menemään toiselle miehelle, tunsin ylpeyttä ajatellessani mitä tällä uudella hairahduksellani lunastin.

Herra Duval nousi nyt vaunuihinsa ja matkusti pois. Mutta olinhan minä nainen, enkä minä voinut olla itkemättä nähtyäni sinut; mutta minä en horjunut.

— Teinkö oikein? sitä kysyn nyt itseltäni ollessani sairaana ja vuoteen omana, jonka ehkä vasta kuolleena jätän.

Sinä näit kärsimykseni, kun välttämätön eronhetki läheni; isäsi ei ollut silloin tukemassa minua ja olin vähällä tunnustaa sinulle kaikki, niin suuresti pelkäsin ajatusta, että sinä vihaisit ja halveksisit minua.

Rukoilin Jumalalta voimia kestämään uhraukseni, ja minä luulen, että
Hän kuuli minua.

Mutta noilla illallisilla tarvitsin jotakin muuta, sillä minä en tahtonut tietää mitä tein, niin suuresti pelkäsin, että horjuisin päätöksessäni. Etsin väkijuomista unhoitusta, ja kun seuraavana aamuna heräsin, olin minä kreivin rakastajatar.

Siinä koko totuus, ystäväni; tuomitse ja anna minulle anteeksi, niinkuin minä olen antanut sinulle anteeksi kaiken pahan minkä olet minulle siitä lähtien tehnyt.