KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.
Se oli jo jotakin, mutta se ei ollut kylliksi.
Käsitin millainen valta minulla oli tuon naisen ylitse, ja minä väärinkäytin sitä alhaisella tavalla.
Sitten kun minun todella oli onnistunut saada ostetuksi Olympe kuudella tuhannella francsilla, aloin joka päivä vainota Margueritea. Olympe ja hän eivät enää seurustelleet keskenään, sillä huhu intohimostani levisi pian. Mutta Marguerite otti arvokkuudella vastaan haavat, joita hänelle aiheutin.
Hän näytti vaan käyvän entistä surumielisemmäksi ja kalpeammaksi. Ja minä, joka nyt luulin rakkauteni muuttuneen vihaksi, minä iloitsin nähdessäni tuon jokapäiväisen tuskan. Usein, kun olin ollut erikoisen julma häntä kohtaan, katsoi hän minuun niin rukoilevasti, että häpesin osaani ja olin vähällä pyytää häneltä anteeksi.
Lopulta ei Marguerite enää käynyt tanssiaisissa eikä teatterissa, peläten tapaavansa minut ja Olympen siellä. Mutta sitten seurasi suoranaisia loukkauksia nimettömät kirjeet, ja sekä minä että rakastajattareni puhuimme kaikenlaista alentavaa Margueritesta.
Kun olin kerran kirjoittanut tavallista katkeramman kirjeen Margueritelle, tuli Prudence seuraavana päivänä luokseni, mutta ei nauraen kuten tavallista, vaan vakavana, ja hän sanoi minulle liikutetulla äänellä, etten sitten tulostani lähtien, kolme viikkoa sitten, ole laskenut käsistäni ainoatakaan tilaisuutta tuottaakseni Margueritelle tuskaa; ja nyt oli se kaikki saattanut hänet vuoteen omaksi.
Moittimatta minua mistään, lähetti Marguerite Prudencen sanomaan minulle, ettei hänellä ollut enää siveellistä eikä ruumiillista voimaa kestää sitä mitä hänelle aiheutin.
— Rakas Armand, jättäkää hänet sentähden rauhaan; jos te näkisitte hänet, häpeäisitte käytöstänne. Hän on kalpea ja yskii, eikä hänellä ole enää pitkälti elonaikaa.
Prudence ojensi minulle kätensä ja lisäsi:
— Käykää hänen luonaan; käyntinne tekee hänet varmasti hyvin onnelliseksi.
— Minua ei haluta tavata kreivi N…ea.
— Hän ei ole koskaan Margueriten luona. Hän ei voi sietää kreiviä.
— Jos Margueritea haluttaa nähdä minut, tietää hän missä asun. Mitä minuun tulee, niin en astu jalallani d'Antin kadulle.
— Otatteko hänet vastaan hyvin?
— Luonnollisesti.
— Hyvä. Olen varma siitä, että hän tulee. Aiotteko lähteä ulos tänään?
— Olen koko illan kotona.
— Sanon sen hänelle. Prudence läksi.
Kävin ulkona syömässä päivällistä, mutta palasin heti kotiin. Annoin lämmittää kaikissa huoneissa ja lähetin sitten Josefin pois. En voi kuvailla niitä tunteita, jotka järkyttivät minua odottaessani tunnin ajan. Mutta kun ovikello yhdeksän aikaan soi, oli mielenliikutukseni niin voimakas, että mennessäni avaamaan ovea täytyi minun nojautua seinään etten kaatuisi. Onneksi oli eteisessä puolihämärä, joten kasvojani ei voinut selvästi eroittaa. Marguerite astui sisään. Hän oli puettu mustiin ja hänen kasvoillaan oli tiheä harso. Saatoin tuskin tuntea häntä harson alta.
Hän astui saliin ja kohotti harson. Hän oli marmorin kalpea.
— Tässä olen, Armand, sanoi hän; — tahdoit, että tulisin, ja tässä minä olen.
Ja hän asetti molemmat kätensä kasvoilleen ja ratkesi katkeraan itkuun. Menin hänen luokseen.
— Mikä sinun on? kysyin minä liikutettuna.
Hän puristi kättäni, mutta ei vastannut, sillä kyyneleet tukahduttivat vielä hänen äänensä.
Mutta hetkisen kuluttua rauhoittui hän hieman ja sanoi:
— Sinä olet tehnyt minulle paljon pahaa, Armand, enkä minä ole tehnyt sinulle mitään.
— Et mitään? sanoin minä katkerasti hymyillen.
— En mitään muuta kuin mitä olosuhteet ovat pakoittaneet minut tekemään.
En voi kuvata mitä tunsin kun nyt jälleen näin Margueriten.
Kun hän ensi kerran kävi luonani istui hän samalla paikalla kuin nytkin; mutta sen jälkeen oli hänestä tullut toisen miehen rakastajatar, ja kuitenkin minä tunsin että rakastin tuota naista yhtä paljon, niin, ehkäpä enemmänkin kuin mitä ennen olin rakastanut.
Kuitenkin oli vaikeata johtaa keskustelua siihen asiaan, joka oli tuonut hänet luokseni.
Marguerite ymmärsi kaiketi sen, sillä hän sanoi:
— Suututan ehkä sinua, Armand, kun pyydän sinua säästämään minua siitä mitä sinulla mahdollisesti on mielessä minua kohtaan. Aina siitä lähtien, kun palasit Parisiin olet sinä, joko tahtoen tahi tahtomattasi, tehnyt minulle paljon pahaa, niin että en kestäisi enää neljättä osaakaan mielenliikutuksista, joita tähän saakka olen saanut kokea. Sinun täytyy sääliä minua. Ja sinun täytyy huomata, että miehellä, jolla on sydän, on jalompaakin tehtävää kuin kiusata minun kaltaistani sairasta, surevaa naista. Tunnustele kättäni. Minulla on kuumetta, olen noussut vuoteesta tullakseni tänne pyytämään, en ystävyyttäsi, vaan välinpitämättömyyttäsi.
Tartuin todella Margueriten käteen. Se oli polttavan kuuma, ja kuitenkin hän värisi, samettitakista huolimatta.
Työnsin tuolin, jolla hän istui, lähemmäksi valkeata.
— Etkö sitten luule, että minä olen kärsinyt? kysyin minä. —
Oh, tuota yötä, jolloin, odotettuani sinua turhaan maalla, läksin
Parisiin sinua etsimään, enkä löytänyt muuta kuin tuon kirjeen,
joka oli tehdä minut hulluksi! Kuinka sinä saatoit pettää minua,
Marguerite, minua, joka rakastin sinua niin suuresti?
— Älkäämme puhuko siitä, Armand; en ole tullut tänne selittämään sitä asiaa. Tahdoin nähdä sinut muuna kuin vihollisena, siinä kaikki, ja minä tahdoin vielä kerran puristaa kättäsi. Sinulla on nuori, kaunis rakastajatar, jota rakastat, niinkuin kerrotaan; ole onnellinen hänen kanssaan ja unhoita minut.
— Ja sinä, sinä olet epäilemättä onnellinen?
— Näytänkö minä onnelliselta naiselta, Armand? Älä tee pilaa tuskastani, sinä, joka tiedät paremmin kuin kukaan muu sen syyn ja suuruuden.
— Riippui sinusta itsestäsi, tahdoitko koskaan tulla onnettomaksi, jos sinä, niinkuin sanot, todella olet sitä.
— Ei, ystäväni, olosuhteet olivat tahtoani vahvemmat. Minä en seurannut kevytmielisiä vaistoja, kuten näyt luulevan, vaan pakoittavaa välttämättömyyttä, ja syitä, jotka saat tietää eräänä päivänä ja jotka saattavat sinut antamaan minulle anteeksi.
— Miksi sinä et ilmoita minulle tänään noita syitä?
— Koska ne eivät voisi aikaansaada lähestymistä välillämme, ja koska ne ehkä vieroittaisivat sinut ihmisistä, joista sinun ei tulisi vieroittua.
— Ketä ne ihmiset ovat?
— Sitä en voi sanoa.
— Silloin sinä valehtelet.
Marguerite nousi ja astui ovea kohti.
Minä en voinut nähdä tuota mykkää, ilmeikästä tuskaa, tuntematta liikutusta, kun vertasin tuota kalpeata, itkevää naista siihen iloiseen tyttöön, joka oli tehnyt pilaa minusta Ooppera-Comiquessa.
— Sinä et saa lähteä, sanoin minä ja asetuin oven eteen.
— Miksi en?
— Siksi, että minä, huolimatta kaikesta siitä mitä olet tehnyt minulle, rakastan sinua yhä ja tahdon pitää sinut täällä.
— Ajaaksesi minut huomenna pois, eikö niin? Ei, se on mahdotonta! Meidän kohtalomme ovat eroitetut, meidän ei tule koettaa yhdistää niitä jälleen. Sinä ehkä vielä halveksisit minua, sen sijaan, että sinä nyt ainoastaan vihaat minua.
— Ei, Marguerite, huudahdin minä, tuntien koko rakkauteni ja toivomusteni uudestaan heräävän tuon naisen kosketuksesta.
— Ei, minä unohdan kaikki, ja me tulemme onnellisiksi, niinkuin olemme toisillemme luvanneet.
Marguerite pudisti epäillen päätänsä, mutta sanoi:
— Enkö ole sinun orjattaresi? Tee kanssani mitä tahdot, olen sinun!
Hän riisui hattunsa ja päällystakkinsa, heitti ne sohvalle ja alkoi nopeasti avata pukuaan, sillä hänen tautinsa aiheuttaman tavanmukaisen kohtauksen vaikutuksesta syöksyi veri sydämestä päähän ja oli vähällä tukehduttaa hänet. Kuiva ja kova yskä seurasi kohtausta.
— Lähetä sana kuskilleni, että hän ajaa kotiin, sanoi hän.
Läksin itse toimittamaan asian. Palattuani huoneeseen, istui
Marguerite takan ääressä, hampaat kalisten kylmästä.
Otin hänet syliini, riisuin hänet ilman että hän liikauttikaan itseään ja asetin tuon jääkylmän olennon vuoteeseeni.
Sitten istuin hänen viereensä ja koetin lämmittää häntä hyväilyilläni.
Hän ei sanonut sanaakaan, vaan hymyili minulle.
Oh, se oli kummallinen yö! Kaikki se elämä, mikä Margueritessa oli, ikäänkuin kokoontui niihin suudelmiin, jotka hän minulle antoi, ja minä kysyin itseltäni, eikö ollut parempi surmata hänet, ettei hän kuuluisi kenellekään toiselle.
Päivän valjetessa olimme molemmat valveilla.
Hetkisen luulin voivani unohtaa kaiken, mitä oli tapahtunut sen jälkeen kun läksin Bougivalista, ja minä sanoin Margueritelle:
— Tahdotko, että matkustamme, että jätämme Parisin?
— Ei, ei, sanoi hän melkein pelästyen. — Me tulisimme liian onnettomiksi. En voi enää vaikuttaa onneesi, mutta niin kauan kun vielä voin hengittää, olen minä oikkujesi orjatar. Tule luokseni milloin tahdot; mutta älä sido tulevaisuuttasi minun tulevaisuuteeni, sinä tulisit vaan onnettomaksi — ja tekisit minutkin onnettomaksi.
Kun hän oli lähtenyt, väristytti minua tyhjyys, jonka hän jätti jälkeensä. Kello viisi läksin d'Antin kadun 9:ään, tietämättä mitä siellä tekisin.
Nanine avasi minulle oven.
— Neiti ei voi nyt ottaa teitä vastaan, sanoi hän hämillään.
— Miksi ei?
— Siksi, että kreivi N… on hänen luonaan, ja hän on kieltänyt minua laskemasta ketään sisälle.
— Se on totta, sopersin minä, — olin unohtanut sen.
Palasin kotiini hoiperrellen kuin humalainen, ja kiihkeän mustasukkaisuuden puuskassa otin viidensadan francsin setelin ja pistin sen kuoreen seuraavasisältöisen kirjeen kera:
"Läksitte niin varhain aamulla, että unohdin maksaa teille. Tässä seuraa maksu yöstä". Lähetettyäni kirjeen, läksin, ikäänkuin tukahduttaakseni halpamaisesta teostani johtuvia, heti ilmeneviä omantunnon tuskia.
Mutta minä palasin pian kotiin.
Marguerite ei ollut vastannut kirjeeseeni. Enkä minä voi kuvata millaisessa mielenliikutuksessa vietin seuraavan päivän.
Kello puoli seitsemän toi kaupunginlähetti kirje-kuoren, jossa oli kirjeeni ja viidensadan francsin seteli, mutta ei mitään vastausta.
— Kuka antoi tämän? kysyin minä mieheltä.
— Eräs nainen, joka kamarineitinsä kera matkusti diligensiila
Boulogneen.
Riensin Margueriten luo.
— Neiti matkusti Englantiin kello kuusi, vastasi portinvartija.
Mikään ei pidättänyt minua enää Parisissa, ei viha eikä rakkaus. Olin aivan näännyksissä kaikista mielenliikutuksista.
Erään ystäväni oli määrä matkustaa Itämaille; kirjoitin isälleni, että halusin lähteä hänen mukanaan. Isäni antoi minulle matkarahat, ja kahdeksan päivää myöhemmin astuin laivaan Marseillessa.
Alexandriassa sain eräältä lähettiläältä, jonka olin muutamia kertoja tavannut Margueriten luona, tietää, että tuo tyttöparka oli kovin sairas.
Silloin kirjoitin hänelle kirjeen, johon sain vastauksen Touloniin ja jonka vastauksen olet lukenut.
Matkustin heti, ja lopun sinä tunnet. Nyt on jälellä enää niiden lehtien lukeminen, jotka Julie Duprat jätti minulle ja jotka muodostavat välttämättömän lisän siihen mitä olen kertonut.