KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.
Kun päivä valkeni, niin en luullut, että se muodostuisi samanlaiseksi kuin edelliset. Oli hetkiä, jolloin kuvittelin itselleni, että jokin seikka, jota en muistanut, oli vieroittanut minut illalla pois Margueriten luota, mutta että, palattuani jälleen Bougivaliin, löytäisin hänet siellä yhtä levottomana kuin ennenkin ja että hän kysyisi minulta mikä oli pidättänyt minua niin kauan poissa.
Minun täytyi yhä uudestaan ja uudestaan lukea kirje, tullakseni vakuutetuksi, etten ollut uneksinut.
Ruumiini sortui siveellisen iskun edessä ja tuli kykenemättömäksi liikkumaan. Levottomuus, yöllinen retki, kirje, kaikki oli kokonaan vienyt voimani. Isäni käytti hyväkseen täydellistä lamautumistani, saadakseen minut suostutetuksi lähtemään mukanaan kotiin.
Lupasin tehdä kaikki mitä hän tahtoi. En jaksanut vastustella, mutta minä tarvitsin todellista myötätuntoa, jaksaakseni elää kaiken sen jälkeen mitä oli tapahtunut. Ja minä tunsin itseni liian onnelliseksi siitä, että isäni tahtoi lohduttaa minua surussani.
Muistan ainoastaan, että hän antoi minun samana päivänä nousta diligensiin. Puhumatta minulle mitään oli hän antanut pakata matkakirstuni ja sitoi ne ynnä omansa vaunujen taakse.
Kun olimme jättäneet kaupungin ja tulleet yksinäiselle maantielle, tunsin jälleen tyhjyyden sydämessäni; ja minä ratkesin hillittömään itkuun.
Isäni käsitti, että sanat eivät voineet minua lohduttaa. Hän antoi minun itkeä, sanomatta sanaakaan; hän puristi ainoastaan kättäni, osoittaakseen, että minulla oli ystävä vieressäni.
Sinä yönä en juuri nukkunut. Uneksin Margueritesta. Hätkähdin ja havahduin unesta, voimatta käsittää miksi olin vaunuissa. Kun todellisuus palasi mieleeni vaipui pääni rintaani vasten. En uskaltanut puhua isäni kanssa, sillä pelkäsin hänen sanovan:
— Sinä huomaat, että olin oikeassa tuon naisen rakkauden suhteen.
Mutta hän ei sanonut niin, ja me saavuimme vihdoin G…hen. Syleillessäni sisartani muistin mitä Marguerite oli hänestä kirjoittanut, mutta minä huomasin, että, niin hyvä kuin hän olikin, hän ei saanut minua unohtamaan rakastajatartani.
Metsästysaika oli nyt käsissä ja isäni luuli, että metsästäminen virkistäisi minua, jonka tähden hän järjesti metsästysretkiä, joihin otti osaa ystäviä ja tovereita. Mutta mikään ei pystynyt karkoittamaan surumielisyyttäni.
Kun kuukausi oli kulunut, niin en voinut enää kestää kauempaa. Margueriten muisto oli alituisesti mielessäni. Olin rakastanut ja rakastin tuota naista liian paljon, voidakseni niin äkkiä unohtaa hänet. Minun täytyi joko rakastaa tahi vihata häntä. Mutta ennen kaikkea täytyi minun saada nähdä hänet, ja mahdollisimman pian.
Sanoin sentähden isälleni, että minun täytyi matkustaa Parisiin muutamien asioitteni tähden, mutta että aioin pian palata.
Hän aavisti nähtävästi todellisen syyn, sillä hän kielsi jyrkästi minua lähtemästä, mutta nähtyään, että seuraukset saattoivat muodostua onnettomiksi, ellen saisi toivomustani täytetyksi, suostui hän pyyntööni; mutta hän pyysi miltei itkien, että palaisin mahdollisimman pian.
Saavuttuani Parisiin menin asuntooni, muuttaakseni vaatteita, ja kun ilma oli kaunis, niin läksin Champs-Elysées'elle. Puolen tunnin kuluttua huomasin Margueriten vaunut. Mutta Marguerite ei ollut niissä. Katseltuani ympärilleni näin hänen lähestyvän jalkaisin, seurassaan nainen, jota en tuntenut.
Kun hän meni ohitseni kalpeni hän ja hänen huulensa vetäytyivät hermostuneeseen hymyyn. Mitä minuun tulee, alkoi sydämeni kiivaasti sykkiä, mutta minun onnistui säilyttää kasvoillani välinpitämättömyyttä kuvastava ilme, ja minä tervehdin kylmästi entistä rakastajatartani, joka ystävättärensä kanssa kiiruhti vaunuihinsa.
Tunsin Margueriten. Odottamaton tapaamisemme oli epäilemättä tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Hän oli luultavasti kuullut matkastani, mutta kun hän näki, että olin palannut, ymmärsi hän, että se oli tapahtunut jostakin erityisestä syystä ja ihmetteli mikä se mahtoi olla.
Jos olisin tavannut Margueriten onnettomana, niin olisin ehkä antanut hänelle anteeksi, enkä varmastikaan olisi ajatellut tehdä hänelle mitään pahaa. Mutta tapasin hänet onnellisena, ainakin näennäisesti; toinen oli antanut hänelle loiston, jota minä en ollut voinut antaa hänen pitää; suhteemme lopettaminen, joka oli tapahtunut hänen puoleltaan, sai näin ollen mitä alhaisimman omanvoitonpyynin luonteen. Olin nöyryytetty sekä rakkaudessani että turhamaisuudessani ja hänen täytyi korvata minulle se minkä olin kärsinyt.
Eniten mahtoi häneen koskea välinpitämättömyyteni. Minun oli siis teeskenneltävä sitä tunnetta ei ainoastaan hänen, vaan toistenkin edessä. Otin siis hymyilevän ilmeen ja läksin Prudencen luo.
Kamarineiti meni ilmoittamaan minut ja minä odotin hetkisen salissa. Rouva Duvernoy saapui vihdoin ja vei minut huoneeseensa. Juuri kun istuuduin, kuulin kuinka salin ovi avattiin, joku käveli kepein askelin lattialla ja eteisen ovi painettiin sitten voimakkaasti kiinni.
— Häiritsenkö teitä? kysyin minä Prudencelta.
— Ette ensinkään. Marguerite oli täällä. Kun hän sai tietää, että te tulitte, pakeni hän. Hän läksi juuri.
— Peloitan siis nyt häntä?
— Ette, mutta hän pelkää, että teistä on vastenmielistä tavata häntä enää.
— Miksi niin? kysyin minä, koettaen hengittää rauhallisesti, sillä mielenliikutus oli vähällä tukahduttaa minut. — Tuo tyttö raukka hylkäsi minut saadakseen takaisin vaununsa, huonekalunsa ja jalokivensä. Siinä hän teki oikein, eikä minun tule olla hänelle siitä vihainen. Tapasin hänet tänään, lisäsin minä välinpitämättömästi.
— Missä? kysyi Prudence, katsoen minuun ihmetellen olinko todellakin sama mies, jonka hän oli nähnyt niin rakastuneena.
— Champs-Elysées'ella. Hänen seurassaan oli eräs kaunis tyttö. Kuka hän oli?
— Minkä näköinen hän oli?
— Vaalea, solakka, sinisilmäinen, erittäin hieno.
— Ah, hän oli Olympe; hän on todellakin sangen kaunis tyttö.
— Kenen kanssa hän viettää yhdyselämää?
— Ei kenenkään, koko maailman kanssa.
— Ja missä hän asuu?
— Trouchet kadun varrella, numerossa… Vai niin, aiotteko käydä hänen luonaan?
— Mahdollisesti.
— Ja Marguerite?
— Jos sanon, etten laisinkaan ajattele häntä, valehtelen; mutta tapa, jolla lopetetaan suhde, merkitsee paljon minun silmissäni. Ja Marguerite erosi minusta niin kevyellä tavalla, että minusta tuntuu kuin olisin ollut perin tyhmä, rakastaessani häntä niin kuin rakastin; sillä minä rakastin todellakin sangen paljon tuota tyttöä.
— Hänkin rakasti paljon teitä, ja hän rakastaa teitä yhä vielä. Todistuksena siitä on se, että kun hän oli kohdannut teidät tänään, tuli hän heti tänne kertomaan siitä. Ja tullessaan vapisi koko hänen ruumiinsa ja hän oli vähällä pyörtyä. Hän sanoi: "Epäilemättä Armand tulee luoksenne", ja hän pyysi minua rukoilemaan teiltä anteeksiantoa.
— Voitte sanoa hänelle, että olen antanut hänelle anteeksi. Hän on hyvä tyttö, mutta minun olisi pitänyt arvata, että hän menettelisi näin. Olenpa hänelle kiitollinenkin päätöksestään, sillä nyt kysyn itseltäni, mihin päähänpistoni, elää ainoastaan hänen kanssaan, olisi minut lopulta vienyt. Se oli hulluutta.
— Häntä ilahduttaa varmasti kuulla, että te olette alistunut välttämättömyyden edessä. Hänen olikin jo aika jättää teidät, ystäväni. Tuo välittäjä, jolle hän oli tarjonnut huonekalujaan, oli tiedustellut hänen saamamiehiltään paljonko hän oli heille velkaa. He pelästyivät ja kaikki aiottiin myydä kahden päivän kuluttua.
— Ja nyt, onko kaikki nyt maksettu?
— Miltei.
— Kuka sen on tehnyt?
— Kreivi N… Voi, ystäväni! On miehiä, jotka ovat kuin luodut sellaista varten. Hän antoi kaksikymmentä tuhatta francsia, mutta sittenpä hän saavuttikin päämääränsä. Hän tietää hyvin, että Marguerite ei rakasta häntä, mutta se ei estä häntä olemasta erikoisen hyvä häntä kohtaan. Näittehän itse, että kreivi on ostanut takaisin hänen hevosensa ja jalokivensä, ja hän antaa hänelle yhtä paljon rahoja kuin herttuakin aikoinaan.
— Mitä hän tekee? Asuuko hän yksinomaan Parisissa?
— Hän ei tahtonut enää koskaan palata Bougivaliin sen jälkeen, kun te olitte lähtenyt sieltä. Minun täytyi matkustaa sinne ja järjestää kaikki tavarat, vieläpä teidänkin, jotka ovat tuossa paketissa. Siinä on kaikki, paitsi erästä pientä salkkua, jossa oli teidän nimikirjaimenne. Marguerite tahtoi pitää sen, mutta jos tahdotte, toimitan sen teille takaisin.
— Pitäköön sen, sopersin minä ja tunsin kyyneleiden nousevan sydämestä silmiini ajatellessani tuota pientä kylää, missä olin ollut niin onnellinen, ja ajatellessani, että Marguerite tahtoi pitää luonaan jotakin, joka muistutti minua. Jos hän olisi silloin astunut huoneeseen olisivat kaikki kostonaikeeni kadonneet ja minä olisin heittäytynyt hänen jalkojensa juureen.
— Muuten, jatkoi Prudence, — en ole milloinkaan nähnyt häntä sellaisena kuin hän nyt on: hän ei nuku juuri ollenkaan enää, käy tanssiaisissa ja illallisilla, vieläpä juopuukin usein. Hiljakkoin täytyi hänen eräitten illallisten jälkeen heittäytyä kahdeksaksi päiväksi vuoteeseen; ja heti kun lääkäri antoi hänelle luvan nousta, alkoi hän uudestaan, kuoleman uhalla. Aiotteko käydä häntä tapaamassa?
— Mitä se hyödyttäisi? Tulin luoksenne sentähden, että te olette aina ollut niin rakastettava minua kohtaan, ja siksi, että tunsin teidät ennenkuin Margueriten. Teitä saan kiittää siitä, että olen ollut hänen rakastajansa, samoin kuin saan kiittää teitä siitäkin, etten sitä enää ole, eikö totta?
— Taivas varjelkoon! Olen tehnyt kaikkeni saadakseni hänet jättämään teidät, ja luulen, ettette vastaisuudessa tule olemaan minulle sen johdosta vihainen.
— Olen teille kaksinkerroin kiitollinen siitä, sanoin minä ja nousin, sillä tunsin inhoa tuota naista kohtaan, joka näytti ottavan todeksi kaiken mitä sanoin.
— Lähdettekö?
— Lähden.
Tiesin jo kylliksi.
— Koska saan jälleen nähdä teidät?
— Pian. Hyvästi.
— Hyvästi.
Saavuttuani kotiin nousivat raivon kyyneleet silmiini ja sydämessäni tuntui voimakas koston tarve.
Marguerite ei siis ollut parempi kuin muutkaan; syvä rakkaus, jota hän tunsi minua kohtaan, ei ollut kestänyt taistelussa hänen toivomustaan vastaan päästä jälleen viettämään entistä elämäänsä, omistaa vaunut ja viettää hurjaa elämää.
Näin ajattelin unettomina öinäni, sen sijaan, että, jos olisin harkinnut asioita yhtä kylmäverisesti kuin olin tekevinäni, olisin Margueriten remuavassa elämässä nähnyt keinon, jolla hän koetti vaientaa erästä alituisesti kalvavaa muistoa. Onnettomuudeksi pitivät huonot intohimot minua vallassaan ja minä etsin vain keinoa, jolla olisin voinut kiusata tuota olento parkaa.
Tuo Olympe oli, vaikka ei juuri hänen ystävättärensä, niin ainakin nainen, jonka kanssa hän Parisiin paluunsa jälkeen eniten seurusteli. Olympen oli nyt määrä pitää tanssiaiset, ja kun otaksuin, että Margueritekin olisi läsnä, koetin minä hankkia itselleni kutsun niihin, ja onnistuinkin siinä.
Kun minä, tuskallisen mielenliikutuksen valtaamana, saavuin paikalle, oli tanssi jo täydessä käynnissä, ja minä näin Margueriten tanssivan katrillia kreivi N…n kanssa. Seisoin uuniin nojautuneena aivan hänen edessään ja katselin kuinka hän tanssi. Niinpian kun hän huomasi minut, joutui hän aivan hämilleen. Huomasin sen ja tervehdin häntä välinpitämättömästi.
Tanssin tauottua läksin tervehtimään hohtavakaulaista, kaunisolkapäistä emäntää. Tuo tyttö oli erittäin kaunis, mutta hänellä ei silloin ollut rakastajaa. Sellaiseksi pääseminen ei tuottanut mitään vaikeuksia, jos vaan omisti kylliksi rahaa. Päätin tulla siksi, ja aloin osani pyytämällä Oiympen tanssiin.
Puoli tuntia myöhemmin puki Marguerite turkin yllensä ja poistui kuolon kalpeana juhlasta.