KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.
Saavuin Bougivaliin kello yksitoista. Yksikään huvilan ikkunoista ei ollut valaistu, ja minä soitin turhaan ovikelloa. Tällaista tapahtui ensikerran.
Vihdoin saapui puutarhuri.
Astuin sisälle.
Nanine tuli minua vastaan kyntteli kädessä. Astuin Margueriten huoneeseen.
— Missä on neiti Gautier?
— Hän on matkustanut Parisiin, vastasi Nanine.
— Parisiin? Koska?
— Tuntia myöhemmin kuin te läksitte.
— Eikö hän käskenyt sanoa minulle mitään.
— Ei.
— Kummallista! Käskikö hän odottamaan itseään?
— Ei.
Nanine poistui. Ajattelin silloin:
— Ehkä Prudence oli kirjoittanut jostakin tärkeästä asiasta. Mutta kun tapasin Prudencen ei hän sanonut mitään sellaista, josta olisin voinut päättää, että hän oli kirjoittanut. Mutta samassa muistin, että hän, kun sanoin, että Marguerite oli sairas, kysyi: "Eikö hän siis tule tänään?" Mieleeni johtui myöskin Prudencen hämilläolo ja minä panin sen yhteyteen Margueriten kyynelten kanssa.
Aloin epäillä kaikenmoista. Marguerite oli miltei vaatinut minua matkustamaan Parisiin; hän oli teeskennellyt tyyneyttä, kun ehdoitin, että jäisin hänen luokseen. Olinko joutunut ansaan? Pettikö Marguerite minua? Oliko hän laskenut ennättävänsä kotiin niin aikaisin, etten huomaisi hänen poissaoloaan, ja oliko sattuma häntä viivyttänyt? Miksi hän ei ollut sanonut mitään Naninelle, ja miksi hän ei ollut kirjoittanut minulle? Mitä merkitsivät hänen kyyneleensä, tämä poissaolo, tämä salaperäisyys?
Kaikkea tätä kysyin itseltäni kauhuissani, silmät tähdättyinä kelloon, joka osoitti puoliyötä ja ikäänkuin sanoi, että oli myöhäistä enää odottaa Margueriten paluuta. Mutta joka tapauksessa, oliko mahdollista, että hän kaikkien, juuri tekemiemme suunnitelmiemme ja tarjoittujen ja vastaanotettujen uhrausten jälkeen pettäisi minua? Ei! Sitä en voinut uskoa.
— Tyttö raukka on löytänyt ostajan huonekaluilleen ja matkustanut Parisiin päättämään kaupan. Hän ei ole puhunut siitä, koska hän tietää, että tuo kauppa, joka on tulevaisuudellemme välttämätön, on minusta vastenmielinen, ja hän pelkäsi loukkaavansa itserakkauttani ja hienotunteisuuttani. Luultavasti Prudence odotti häntä juuri sentähden. Marguerite ei ole ennättänyt päättää kauppaa tänään ja on nyt luultavasti asunnossaan; tahi ehkä hän saapuu pian, sillä hän tietää kyllä, että olen kovin levoton hänen tähtensä.
— Mutta mitä silloin merkitsisivät nuo kyyneleet? Huolimatta rakkaudestaan minuun ei tuo tyttö parka ole voinut ilman tuskaa erota loistosta, jossa hän oli tähän saakka elänyt ja joka oli tehnyt hänet niin onnelliseksi ja kadehdituksi. Soin mielelläni anteeksi Margueritelle tämän kaipauksen, ja minä odotin häntä kärsimättömästi, saadakseni lämpimästi suudellen sanoa hänelle, että olen arvannut syyn hänen salaperäiseen katoamiseensa.
Aika kului kuitenkin, eikä Margueritea kuulunut. Levottomuuteni kasvoi. Ehkä hänelle on tapahtunut jotakin? Ehkä hän oli haavoittunut, sairas, kuollut! Ehkä saisin onnettomuuden sanoman!
Ajatus, että Marguerite petti minua, ei enää johtunut mieleeni. Täytyi olla jotakin erityistä, joka, vasten hänen tahtoaan, pidätti häntä poissa luotani, ja kuta enemmän asiaa ajattelin, sitä varmemmaksi minulle kävi, että tuo syy oli jokin onnettomuus.
Kello löi yksi. Päätin odottaa vielä tunnin, mutta ellei Marguerite ollut kello kahteen mennessä palannut, matkustaisin Parisiin.
Aika kului verkkaan. Taivas vetäytyi pilveen ja syys-sade alkoi piestä ikkunaruutuja. Tyhjä vuode näytti haudalta. Minua peloitti. Aukaisin ulko-oven, mutta en kuullut muuta kuin tuulen suhinaa puiden oksissa.
Kello löi kaksi. Odotin vielä hetkisen, mutta läksin viimein huoneesta ja menin viereiseen, missä tapasin Naninen nukahtaneena työnsä ääreen. Hän havahtui kun avasin oven, ja kysyin eikö neiti Gautier ollut vielä palannut.
— Ei, mutta jos hän tulee, niin sanokaa hänelle, etten voinut voittaa levottomuuttani, vaan matkustin Parisiin.
— Tähän aikaan?
— Niin.
— Mutta te ette saa mistään vaunuja.
— Lähden jalkaisin.
— Mutta nyt sataa.
— Siitä en välitä.
Tuo hyvä tyttö nouti päällystakkini ja auttoi sen ylleni. Otin d'Antin kadun numero 9:n avaimen mukaani, sanoin hyvästi Naninelle, joka saattoi minua portille, ja läksin.
Alkumatkan juoksin, mutta väsyin pian. Yö oli niin pimeä, että pelkäsin törmääväni vasten tien vierellä kasvavia puita, jotka näyttivät suurilta aaveilta. Kuljettuani kaksi tuntia saavuin de l' Etoile'en. Nähtyäni Parisin sain uusia voimia ja minä aloin juosta pitkin puistokäytävää. Päivä alkoi jo valjeta, ja tuo suuri kaupunki havahtui vähitellen.
Kello löi viisi, astuessani Margueriten asuntoon d'Antin kadun varrella. Sanoin nimeni portinvartijalle. Hän tunsi minut ja laski sisään. Tultuani ylös, jäin oven taakse kuuntelemaan. Ei kuulunut pienintäkään ääntä. Avasin oven ja astuin sisälle. Kaikki uutimet olivat tarkoin vedetyt eteen.
Minä menin makuuhuoneeseen ja vedin syrjään uutimen; heikko valo tunkeutui huoneeseen; minä riensin vuoteen luo. Se oli tyhjä!
Kuljin läpi kaikki huoneet, mutta en löytänyt ketään.
Sitten menin pukuhuoneeseen, avasin ikkunan ja huusin monta kertaa
Prudencea. Mutta hänen ikkunansa pysyivät kiinni.
Silloin läksin portinvartijan luo ja kysyin, oliko neiti Gautier käynyt asunnossaan päivän kuluessa.
— Kyllä, vastasi hän, — rouva Duvernoyn seurassa.
— Mitä he sitten tekivät?
— He ajoivat pois hienoissa vaunuissa.
Mitä se merkitsi?
Menin seuraavalle portille ja soitin.
— Ketä te etsitte? kysyi portinvartija.
— Rouva Duvernoyta.
— Hän ei ole vielä palannut kotiin.
— Oletteko varma siitä?
— Olen, herra; tässä on kirje, joka odottaa häntä.
Mies näytti minulle kirjeen; katsahdin siihen koneellisesti ja tunsin
Margueriten käsialan. Otin kirjeen ja luin seuraavan osoitteen:
"Rouva Duvernoylle, jätettäväksi herra Duvalille".
— Tämä kirje on minulle, sanoin minä portinvartijalle ja näytin osoitetta.
— Oletteko te herra Duval? kysyi hän. — Niin, nyt tunnenkin teidät; tehän kävitte usein rouva Duvernoyn luona.
Päästyäni kadulle avasin kirjeen.
Jos salama olisi iskenyt maahan jalkojeni juureen, en olisi kauhistunut niinkuin nyt tein, luettuani kirjeen.
Se sisälsi seuraavaa:
"Kun sinä luet tämän kirjeen, Armand, olen minä jo toisen miehen rakastajatar. Kaikki on siis loppu välillämme. Palaa isäsi luo, ystäväni, näe jälleen sisaresi, tuo viaton, nuori tyttö, joka on tietämätön kaikesta siitä kurjuudesta, jossa me olemme ja jonka luona sinä pian unhotat kaiken sen minkä olet saanut kärsiä Marguerite Gautier-nimisen langenneen naisen kautta, jota olet hetkisen rakastanut ja joka saa kiittää sinua elämänsä onnellisimmista hetkistä, elämänsä, jonka hän ei toivo enää kestävän kauan".
Luettuani kirjeen, luulin tulevani hulluksi; olin kaatumaisillani kadulle. Kaikki musteni silmissäni ja veri jyskytti ohimoillani.
Toinnuttuani hiukan katselin huumaantuneena ympärilleni.
En tuntenut itseäni kyllin voimakkaaksi yksin kantamaan iskua, jonka
Marguerite oli minulle antanut.
Muistin silloin, että isäni oli kaupungissa, että kymmenessä minuutissa saatoin päästä hänen luokseen, ja että hän, oli syy tuskaani mikä tahansa, ottaisi siihen osaa.
Niinkuin mielipuoli, varas, juoksin hotelli "Parisiin". Avain oli reiässä isäni huoneen ovessa. Astuin sisään. Hän oli pitkällään ja luki. Sen sijaan, että hän olisi hämmästynyt tuloni johdosta, näytti melkein siltä kuin hän olisi odottanut minua.
Sanaakaan sanomatta heittäydyin hänen syliinsä ja annoin hänelle Margueriten kirjeen; sitten vaivuin maahan hänen vuoteensa viereen ja vuodatin kuumia kyyneleitä.