KAHDESKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.
— Vihdoinkin! huudahti hän ja heittäytyi syliini. — Vihdoinkin olet sinä täällä! Kuinka kalpea sinä olet!
Kerroin hänelle koko kohtauksen isäni kanssa.
— Oh! Jumalani! Aavistin sen, sanoi hän. — Kun Josef ilmoitti hänen saapumisestaan, vapisin kuin olisin saanut onnettomuuden sanoman. Ystävä parka! Ja minä olen tuottanut sinulle niin paljon surua. Olisi ehkä parempi, kun jättäisit minut, etkä joutuisi epäsopuun isäsi kanssa. Mutta enhän minä ole tehnyt hänelle yhtään mitään. Mehän vietämme hiljaista elämää ja aiomme olla vieläkin hiljaisempia. Hän tietää kai, että sinä tarvitset rakastajattaren, ja hänen tulisi olla iloinen siitä, että tuo rakastajatar olen minä, koska rakastan sinua, enkä tavoittele enempää kuin mitä varallisuutesi myöntää. Kerroitko hänelle kuinka me olemme aikoneet järjestää tulevaisuutemme?
— Kerroin, ja se ärsytti häntä eniten, sillä päätöksemme on todistus molemminpuolisesta rakkaudestamme.
— Mitä siis nyt teemme?
— Me pysymme yhdessä ja annamme rajuilman mennä ohitse.
— Meneekö se ohitse?
— Sen täytyy mennä.
— Mutta salliiko isäsi sen?
— Mitä sinä tahdot, että hän tekisi?
— Mistä minä tiedän. Kaikki mitä isä voi tehdä saadakseen poikansa tottelemaan. Hän muistuttaa sinua menneisyydestäni ja kenties kunnioittaa minua sillä, että keksii minusta uusia juttuja, saadakseen sinut hylkäämään minut.
— Sinä tiedät, että rakastan sinua.
— Niin, mutta minä tiedän myöskin, että isäänsä on ennemmin tahi myöhemmin toteltava, ja ehkä sinä lopultakin tulet vakuutetuksi…
— Ei, Marguerite, hän on tuleva vakuutetuksi. Jotkut hänen ystävistään ovat juoruillaan hänet niin suututtaneet; mutta hän on hyvä ja oikeudenmukainen, ja hän kyllä rauhoittuu. Muuten, mitä se minua liikuttaa!
— Älä sano niin, Armand; en tahtoisi mistään hinnasta saattaa sinua epäsopuun isäsi kanssa. Palaa huomenna Parisiin. Isäsi on siksi ajatellut asiaa niinkuin sinäkin, ja te sovitte ehkä silloin paremmin. Älä loukkaa hänen periaatteitaan, tee joitakin myönnytyksiä, älä näytä, että välität niin paljon minusta, ja ole varma siitä, että Marguerite, tapahtukoon sitten mitä tahansa, jää luoksesi.
— Vannotko sen?
— Täytyykö minun se tehdä?
Kuinka suloista onkaan antaa rakastettunsa äänen rauhoittaa itseään!
Puhelimme nyt koko päivän tulevaisuudensuunnitelmistamme; ja seuraavana päivänä minä matkustin Parisiin ja saavuin kello kaksitoista hotelliin. Isäni oli jo lähtenyt ulos.
Läksin asuntooni, sillä arvelin hänen ehkä menneen sinne. Mutta hän ei ollut siellä. Menin asianajajani luo; ei sielläkään. Palasin jälleen hotelliin ja odotin siellä kello kuuteen saakka. Mutta isääni ei kuulunut.
Silloin matkustin takaisin Bougivaliin. Marguerite ei odottanut ikkunassa niinkuin eilen, vaan takkavalkean ääressä. Hän oli vaipunut ajatuksiinsa niin, ettei hän huomannut tuloani, vaan hätkähti, kun suutelin häntä otsalle.
— Sinä säikähdytit minua, sanoi hän. — Ja isäsi?
— En tavannut häntä. En voi ymmärtää mitä se merkitsee. Etsin häntä turhaan kaikkialta.
— Silloin on sinun lähdettävä uudestaan huomenna.
— Minun tekisi mieleni odottaa kunnes hän kutsuu minua. Luulen, että olen tehnyt kaikki mitä olen voinut.
— Ei, ystäväni, se ei riitä; sinun täytyy palata isäsi luo ja vielä huomispäivänä.
— Miksi juuri huomenna, eikä jonakin muuna päivänä?
— Siksi, sanoi Marguerite, joka oli punastunut kysymykseni johdosta, — siksi, että silloin näytät huolestuneemmalta ja me voimme pikemmin saada anteeksiannon.
Marguerite oli koko päivän hajamielinen ja surullinen. Hän sanoi sen johtuvan tulevaisuuden pelosta.
Rauhoitin häntä niin hyvin kuin taisin, ja seuraavana päivänä pakoitti hän minut matkustamaan, ollen levottoman ahdistuksen vallassa, jota en voinut selittää.
Niinkuin edellisenä päivänä, oli isäni nytkin poissa, mutta hän oli jättänyt minulle seuraavan kirjeen:
"Jos sinä palaat tänään, niin odota minua kello neljään; ellen siihen mennessä sattuisi tulemaan kotiin, niin syö kanssani päivällistä huomenna. Minun täytyy saada puhua kanssasi".
Odotin määrättyyn aikaan. Mutta isäni ei tullut.
Silloin matkustin.
Edellisenä iltana olin tavannut Margueriten surullisena; tänään tapasin hänet kuumeisena ja liikutettuna. Astuttuani sisään heittäytyi hän kaulaani ja itki kauan sylissäni! Kysyin häneltä syytä tähän äkilliseen tuskaan. Hän ei ilmaissut minulle todellista syytä, vaan koetti kierrellä totuutta.
Kun hän oli hieman rauhoittunut, kerroin minä hänelle matkani tuloksista; näytin hänelle isäni kirjeen ja sanoin, että se oli meille hyvä enne.
Nähtyään kirjeen ja kuultuaan huomautukseni kiihtyi hänen itkunsa siihen määrin, että minä kutsuin Naninen, ja kun me pelkäsimme, että hän saisi hermokohtauksen, niin nostimme hänet vuoteeseen.
Hän itki, sanomatta sanaakaan, mutta hän piti kiinni käsistäni ja suuteli niitä herkeämättä. Kysyin Naninelta, oliko Marguerite poissaollessani saanut jonkun kirjeen tahi ottanut vastaan jonkun vieraan, joka olisi aiheuttanut tämän kiihoittuneen mielialan. Mutta Nanine vastasi, että mitään kirjettä ei ollut tullut, eikä vieraita ollut käynyt sillä aikaa.
Illalla hän hieman rauhoittui; hän pyysi minua istumaan vuoteensa laidalle ja puhui lakkaamatta siitä kuinka paljon hän rakasti minua. Sitten hän hymyili, mutta väkinäisesti, sillä kyyneleet verhosivat hänen silmiään.
Koetin kaikin tavoin saada hänet ilmaisemaan todellisen syyn tähän suruun, mutta hän toi itsepäisesti esille epämääräisiä tekosyitään.
Lopulta hän nukkui syliini, mutta uni oli levoton; toisinaan hän huudahti äkkiä ja havahtui, ja tultuaan vakuutetuksi siitä, että yhä olin hänen läheisyydessään, antoi hän minun vannoa, että rakastin häntä.
En voinut ymmärtää syytä noihin herkeämättömiin tuskan purkauksiin, joita kesti aina aamuun asti. Silloin vaipui Marguerite jonkinlaiseen horrostilaan. Hän ei ollut nukkunut kahteen yöhön.
Mutta tuota lepoa ei kestänyt kauan.
Kello yksitoista hän heräsi, ja huomattuaan, että minä olin jo jalkeilla, katsoi hän ympärilleen ja huudahti:
— Joko sinä lähdet?
— En, sanoin minä ja tartuin hänen käsiinsä, — mutta annoin sinun nukkua. Minulla on vielä aikaa.
— Milloin lähdet Parisiin?
— Kello neljä.
— Niin pian! Sinä olet luonani siihen asti, eikö totta?
— Luonnollisesti, kuten tavallista.
— Mikä onni! Syömmekö suurusta? sanoi hän hajamielisesti.
— Jos niin tahdot.
— Ja sitten sinä suutelet minua monta kertaa, siihen asti kunnes sinä lähdet.
— Niin, ja sitten minä palaan niin pian kuin suinkin mahdollista.
— Palaat? sanoi hän ja katsoi minuun tuijottavin silmin.
— Luonnollisesti.
— Aivan oikein, sinä palaat illalla, ja minä — minä odotan sinua kuten tavallista, ja sinä rakastat minua ja me olemme onnelliset niinkuin olemme olleet aina siitä lähtien, kun opimme toisemme tuntemaan.
Sanat tulivat hänen suustaan miltei sysäten, ja niiden takaa kuvastui sellainen tuska, että joka hetki pelkäsin Margueriten alkavan houria.
— Kuule, sanoin minä, — sinä olet sairas, minä en voi jättää sinua yksin. Kirjoitan isälleni, ettei hän odota minua.
— Ei, ei! huudahti hän, — älä tee sitä! Isäsi syyttäisi silloin minua siitä, että estän sinua tapaamasta häntä. Ei, ei, sinun täytyy matkustaa, sinun täytyy! Muuten en minä ole lainkaan sairas, voin aivan hyvin. Olen vaan nähnyt pahaa unta, enkä ole vielä oikein hereillä!
Marguerite koetti nyt näyttää iloisemmalta. Hän ei itkenyt enää. Kun minun tuli aika lähteä, suutelin häntä ja kysyin, eikö hän tahtoisi saattaa minua asemalle. Toivoin nimittäin, että kävely virkistäisi häntä ja raitis ilma tekisi hänelle hyvää. Ja ennen kaikkea tahdoin niin kauan kuin suinkin mahdollista olla hänen läheisyydessään.
Hän suostui ehdoitukseeni, otti päällystakin ylleen ja hatun päähänsä ja tuli Naninen kanssa mukaani. Nanine seurasi meitä sentähden, että Margueriten ei tarvinnut palata yksin kotiin.
Ainakin parikymmentä kertaa olin kääntyä takaisin. Mutta toivo päästä pian takaisin ja pelko suututtaa isäni karkaisivat mieltäni.
— Illalla, sanoin minä Margueritelle hyvästellessämme.
Hän ei vastannut.
Ja juna kiidätti minut pois.
Päästyäni Parisiin riensin heti Prudencen luo, pyytääkseni häntä matkustamaan Margueritea tervehtimään; toivoin nimittäin, että Prudencen hilpeys virkistäisi häntä.
Astuin sisälle ilmoittautumatta ja tapasin Prudencen pukeutumishommissa.
— Oh! sanoi hän levottoman näköisenä; — onko Marguerite mukana?
— Ei.
— Kuinka hän voi?
— Huonosti.
— Eikö hän siis tulekaan?
— Pitäisikö hänen sitten tulla? Prudence punastui ja vastasi hyvin hämillään:
— Arvelin, että kun te tulitte Parisiin, niin kenties hän tulee teitä noutamaan.
— Ei.
Katsoin Prudenceen; hän loi alas katseensa ja minä olin huomaavinani hänen kasvoistaan, että hän pelkäsi käyntini venyvän pitkäaikaiseksi.
— Tulin, rakas Prudence, pyytämään, että, jollei teillä ole mitään tehtävää, matkustaisitte tervehtimään Margueritea tänä iltana ja pitäisitte hänelle seuraa; voitte jäädä hänen luokseen yöksi. En ole koskaan nähnyt häntä sellaisena kuin tänään, ja pelkään, että hän tulee sairaaksi.
— Olen luvannut syödä ulkona illallista tänään, vastasi Prudence, — joten en voi lähteä Margueriten luo tänä iltana; mutta huomenna käyn häntä tervehtimässä.
Sanoin hyvästi Prudencelle, joka näytti yhtä hajamieliseltä kuin Margueritekin, ja läksin isäni luo, joka otti minut vastaan tutkivin katsein. Hän ojensi minulle kätensä.
— Olen iloinnut molemmista käynneistäsi, Armand, sanoi hän, — ne ovat saattaneet minut toivomaan, että sinä olet osaltasi ajatellut asiaa niinkuin minäkin.
— Saanko luvan kysyä, isä, mihinkä tulokseen olette tullut?
— Kyllä, ystäväni, siihen, että tiedonannot, jotka olen saanut, ovat olleet liioiteltuja, ja että olen päättänyt olla vähemmin ankara sinua kohtaan.
— Mitä te sanotte? Rakas isä! huudahdin minä iloisena.
— Sanon, rakas lapseni, että jokaisella nuorella miehellä täytyy olla rakastajatar, ja että minä, sen jälkeen mitä nyttemmin olen saanut tietää, kernaammin näen, että olet neiti Gautier'in rakastaja kuin jonkun muun.
— Rakas isä! Kuinka onnelliseksi te minut teettekään!
Keskusteltuamme hetkisen istuimme me pöytään. Isäni oli kovin rakastettava koko aterian ajan. Tahdoin palata Bougivaliin ilmoittamaan Margueritelle siitä onnellisesta käänteestä, jonka asiamme oli saanut, ja katsoin tuon tuostakin kelloa.
— Sinä katsot kelloa, sanoi isäni, — sinä tahdot päästä minusta. Voi, teitä nuoria miehiä! Te olette aina valmiit vaihtamaan todelliset tunteet epäillyttäviin!
— Älkää sanoko niin, isä! Marguerite rakastaa minua, siitä olen aivan varma.
Isäni ei vastannut, mutta hän ei näyttänyt uskovan sitä. Hän oli kovin itsepäinen ja minun piti jäädä hänen luokseen seuraavaksi päiväksi. Mutta minä sanoin, että Marguerite oli huonona ja pyysin saada matkustaa aikaisin kotiin. Lupasin sen sijaan palata seuraavana päivänä. Hän saattoi minua asemalle saakka, enkä minä ollut koskaan tuntenut itseäni niin onnelliseksi.
Olin juuri astumassa junaan, kun hän pyysi vielä kerran minua jäämään. Minä kieltäydyin.
— Sinä rakastat siis häntä paljon? kysyi hän.
— Hulluuteen saakka.
— Matkusta sitten! sanoi hän ja pyyhkäisi kädellä otsaansa, ikäänkuin karkoittaakseen jonkun ajatuksen. Sitten hän aukaisi suunsa sanoakseen jotakin, mutta hän puristikin vain kättäni ja poistui äkkiä, huudahtaen:
— Siis huomenna!