KAHDESTOISTA LUKU.
Kello viisi aamulla, kun päivä alkoi häämöittää kierrekaihtimien lävitse, sanoi Marguerite minulle:
— Suo anteeksi, että karkoitan sinut pois; mutta se on välttämätöntä. Herttua saapuu tänne joka aamu; hänelle vastataan, että minä nukun, ja hän jää ehkä odottamaan kunnes herään.
Otin Margueriten pään käsieni väliin, suutelin häntä vielä kerran ja sanoin:
— Koska saan nähdä sinut jälleen?
— Kuule, sanoi hän, — ota tuo pieni kullattu avain uunin päältä ja käy aukaisemassa ovi; tuo sitten tänne avain ja lähde tiehesi. Päivän kuluessa saat kirjeen määräyksineni, sillä tiedä, että sinun täytyy totella sokeasti.
— Niin, mutta jos minä nyt pyytäisin jotakin.
— Mitä sitten?
— Että antaisit minun säilyttää avainta.
— En ole koskaan luovuttanut sitä kenellekään.
— Mutta luovuta se minulle, sillä vannon, että rakastan sinua enemmän kuin kukaan on sinua rakastanut.
— No hyvä, ota se; mutta sanon sinulle ennakolta, että avaimen käyttökelpoisuus riippuu kokonaan minusta.
— Kuinka niin?
— Ovien sisäpuolella on lukot.
— Ilkimys!
— Minä annan poistaa ne.
— Sinä siis rakastat minua hiukan?
— En tiedä varmuudella, mutta luulen, että asianlaita melkein niin on. Mutta lähde nyt, olen kovin väsynyt.
Syleilin häntä vielä kerran ja läksin.
Palattuani kotiini olin melkein hulluna onnesta. Kun ajattelin, että kaikki esteet Margueriten ja minun välillä nyt olivat poissa, että hän oli minun ja että minulla oli taskussani hänen asuntonsa avain sekä oikeus käyttää sitä, niin olin tyytyväinen elämään, ylpeä itsestäni, ja minä rakastin Jumalaa, joka oli sallinut tämän kaiken.
Minä nukahdin iloisiin ajatuksiini, ja Margueritelta saapunut kirje vasta herätti minut.
Kirje sisälsi vain seuraavat sanat:
"Kas tässä määräykseni: Tänä iltana teatteri Vaudeville'ssa. Tule kolmannella väliajalla. M. G."
Lukitsin lapun kaappiin, jotta minulla epäilyksen hetkinä aina olisi todellisuus saatavissa.
Kello seitsemän olin Vaudevillessa. Kaikki aitiot täyttyivät vähitellen. Ainoastaan yksi jäi tyhjäksi: permantoaitio.
Kolmannen näytöksen alkaessa kuulin tuon aition oven avautuvan. Marguerite astui sinne sisälle. Hän tuli heti aition reunalle ja etsi jotakin silmillään, ja nähtyään minut kiitti hän minua katseellaan.
Hän oli sinä iltana ihastuttavan kaunis. Kaikkien silmät kääntyivät häneen, vieläpä näyttelijätkin näyttämöllä katsahtivat häneen, joka pelkällä ilmestymisellään häiritsi kaikkia katsojia.
Prudence astui myöskin aitioon, ja muuan herra, jonka tunsin kreivi
G…ksi istuutui perälle.
Nähtyäni hänet tunsin sydämeni jähmettyvän
Epäilemättä Marguerite huomasi minkä vaikutuksen tuon miehen läsnäolo teki minuun, sillä hän hymyili jälleen minulle, ja käännettyään selkänsä kreiville alkoi hän mielenkiintoisesti seurata esitystä näyttämöllä. Kolmannella väliajalla kääntyi hän sanomaan jotakin kreiville; tämä läksi silloin aitiosta ja Marguerite viittasi minua tulemaan luoksensa.
— Hyvää iltaa, sanoi hän ja ojensi minulle kätensä, astuessani aitioon.
— Hyvää iltaa, vastasin minä, kääntyen sekä Margueriten että
Prudencen puoleen.
— Istukaa.
— Mutta minä anastan silloin toisen paikan. Eikö kreivi G… tule takaisin?
— Kyllä; pyysin häntä käymään ostamassa makeisia saadaksemme hetkisen puhella keskenämme. Rouva Duvernoy on uskottumme.
— Niin, lapsukaiset, sanoi tämä; — olkaa aivan rauhallisia, minä en puhu mitään.
— Mikä sinua vaivaa tänä iltana? sanoi Marguerite suudellen varjossa minua otsalle.
— En voi oikein hyvin.
— Silloin sinun täytyy mennä levolle, sanoi hän ivallisin ilmein, joka sopi erinomaisesti hänen hienoille, siroille kasvoilleen.
— Minne sitten?
— Kotiisi.
— Sinä tiedät varsin hyvin etten voi nukkua siellä.
— Mutta sinun ei liioin sovi tulla tänne luoksemme murjottamaan, siksi että olet nähnyt herran aitiossani.
— Syy ei ole siinä.
— Kyllä, minä tunnen tuon, mutta sinä olet väärässä, emme siis puhu enempää siitä asiasta. Näytöksen jälkeen sinä menet Prudencen luo ja odotat siellä kunnes minä huudan sinua. Ymmärrätkö?
— Kyllä.
Saatoinko olla tottelematon?
— Sinä rakastat minua yhä? sanoi hän.
— Ja sitä sinä kysyt!
— Sinä olet ajatellut minua?
— Koko päivän.
— Tiedätkö, minä pelkään todellakin rakastuvani sinuun. Kysy vaan
Prudenceltä.
— Oh! vastasi tämä, — se on jo päätetty asia.
— Palaa nyt paikallesi; kreivi tulee kohta, ja on tarpeetonta, että hän näkee sinut täällä.
— Miksi niin?
— Koska sinusta on epämieluista tavata häntä.
— Ei; mutta jos sinä olisit sanonut minulle, että halusit tulla tänne tänä iltana, niin olisin minä voinut toimittaa sinulle tämän aition yhtähyvin kuin hän.
— Onnettomuudeksi hän tarjosi minulle tämän aition ilman että olin pyytänyt sitä, ja tarjoutui saattamaan minua. Sinä tiedät kyllä, että minä en voinut kieltää. Kaikki mitä saatoin tehdä oli, että kirjoitin sinulle ja pyysin sinua tulemaan tänne, saadaksesi nähdä minut ja että itse saisin ilon tavata sinua. Mutta kun sinä kiität minua tällä tavalla, niin panen sen kyllä mieleeni tulevaisuuden varalta.
— Olen väärässä, suo anteeksi.
— No niin, mutta palaa nyt kiltisti paikallesi ja ennen kaikkea, älä ole enää mustasukkainen.
Hän suuteli minua vielä kerran ja minä poistuin.
Käytävässä kohtasin kreivin, joka juuri tuli takaisin.
Palasin paikalleni.
Kun kaikki ympäri kävi, oli kreivin läsnäolo Margueriten aitiossa maailman yksinkertaisin asia. Hän oli ollut hänen rakastajattarensa, hän hankki hänelle aition, hän istui hänen kanssaan aitiossa katsomassa esitystä, kaikki tämä oli minusta aivan luonnollista, ja siitä lähtien, kun rakastajattarenani oli sellainen tyttö kuin Marguerite, täytyi minun mukautua hänen tapoihinsa.
Mutta minä olin kuitenkin koko illan sangen onneton, ja kun läksin teaterista ja näin kreivin, Prudencen ja Margueriten astuvan ulkopuolella odottaviin vaunuihin, kävi mieleni perin apeaksi.
Neljännestunnin kuluttua saavuin kuitenkin Prudencen luo, joka juuri palasi kotiinsa.