KOLMASTOISTA LUKU.
— Tehän saavutte melkein yhtä pian kuin me, sanoi hän.
— Niin, vastasin minä koneellisesti; — missä Marguerite on?
— Kotonaan.
— Yksinkö?
— Ei, kreivi G… on hänen luonaan.
Aloin kävellä kiivaasti edes takaisin.
— Mutta, mikä teidän on?
— Luuletteko, että minusta on hauskaa odottaa täällä kunnes kreivi on suvainnut lähteä Margueriten luota.
— Te olette, toden totta, järjetön! Ettekö te ymmärrä, että Marguerite ei voi ajaa pois kreiviä, joka on antanut hänelle niin paljon rahoja ja antaa yhä edelleenkin. Marguerite tuhlaa vuosittain enemmän kuin satatuhatta francsia ja hänellä on paljon velkoja. Herttua antaa hänelle kaikki mitä hän pyytää, mutta hän ei uskalla aina pyytää niin paljoa kuin hän tarvitsisi. Hänen täytyy säilyttää ystävyytensä kreivin kanssa, joka antaa hänelle vuosittain vähintäin kymmenen tuhatta francsia. Marguerite rakastaa teitä paljon, ystäväni, mutta sekä hänen että teidän tähtenne ei suhteenne häneen saa olla vakavaa laatua. Teidän seitsemällä, kahdeksalla tuhannella ei pidetä yllä sitä tyttöä; niillä ette voisi kustantaa edes hänen vaunujaan. Ottakaa Marguerite sellaisena kuin hän on: hyvä, viehättävä ja kaunis tyttö; olkaa hänen rakastajansa kaksi kuukautta; kustantakaa hänelle kukkavihkoja, makeisia ja teatteriaitioita; mutta älkää ajatelko mitään muuta, älkääkä panko toimeen naurettavia mustasukkaisuuden kohtauksia. Marguerite ei ole mikään pyhimys. Te miellytätte häntä, hän rakastaa teitä paljon, vähät muusta. Miksi loukkaantua turhan tähden? Onhan teillä Parisin viehättävin rakastajatar. Hän ottaa teidät vastaan hienon hienossa asunnossa, hän on jalokivien peittämä, hän ei maksa teille ropoakaan, ellette itse niin tahdo, ettekä sittenkään ole tyytyväinen. Tuhat tulimmaista! Te vaaditte aivan liian paljon.
— Olette oikeassa, mutta ajatus, että tuo mies on hänen rakastajansa, kiusaa minua kauheasti.
— Mutta, sanoi Prudence, — onko hän sitten enää hänen rakastajansa? Hän tarvitsee kreiviä, siinä kaikki. Kaksi päivää sitten sulki hän oven häneltä. Kreivi tuli aamulla hänen luokseen, eikä hän voinut muuta kuin ottaa vastaan hänen aitiotarjouksensa ja antaa hänen seurata itseään näytäntöön. Kreivi saattaa hänet kotiin, viipyy hetkisen hänen luonaan ja poistuu sitten. Kaikki tämä on mielestäni sangen luonnollista. Muuten ei teillä ole mitään herttuata vastaan.
— Ah, hänhän on vanha ukko, ja minä olen varma siitä, että Marguerite ei ole hänen rakastajattarensa. Voihan sitä muuten suvaita yhden suhteen, tarvitsematta hyväksyä kahta, sillä sellainen velttous lähentelee liian paljon laskelmia.
— Oh, ystäväni, kuinka vanhanaikainen te olette! Kuinka monen ylhäisen, hienon ja rikkaan olenkaan nähnyt tekevän niinkuin nyt neuvon teitä tekemään, ja ilman ponnistuksia, häpeää ja omantunnon tuskia! Sellaista tapahtuu joka päivä. Luuletteko että sellaiset voisivat viettää loistavaa elämäänsä, ellei heillä olisi kolme, neljä rakastajaa yht'aikaa. Ei ole omaisuutta, joka yksin voisi peittää Margueriten tapaisen naisen kulut. Mutta häntä on kohdannut se onni, että hän on tavannut vanhan rikkaan miehen, joka omistaa kymmenen miljoonaa, jonka vaimo ja tytär ovat kuolleet ja joka antaa hänelle kaikki mitä hän tahtoo pyytämättä mitään korvaukseksi; niin että hänellä on mukavaa. Mutta hän ei voi pyytää herttualta enempää kuin kuusi, seitsemänkymmentä tuhatta francsia vuodessa, ja minä olen varma siitä, että jos hän pyytäisi enemmän antaisi kreivi hänelle kieltävän vastauksen huolimatta rikkauksistaan ja myötätunnostaan.
— Mutta, jos oletamme, jatkoi Prudence, — että Marguerite rakastaa teitä kylliksi luopuakseen sekä kreivistä että herttuasta ja jälkimäinen sattumalta saisi tietää suhteensa ja antaisi Margueriten valita teidän ja hänen välillä, niin olisi uhraus, jonka hän tähtenne tekisi tavattoman suuri, se on varma, se. Voisitteko te tehdä hänen tähtensä yhtä suuren uhrauksen. Kuinka voisitte korvata hänelle sen minkä hän on tähtenne menettänyt? Te eristäisitte hänet siitä maailmasta, jossa hänellä on onnensa ja tulevaisuutensa, hän lahjoittaisi teille parhaat vuotensa ja hänet unohdettaisiin. Olisitteko te kunniallinen mies ja pitäisitte hänet luonanne, valmistaisitteko hänelle horjumattoman onnen? Sillä moinen suhde annetaan anteeksi nuorelle miehelle, mutta ei kypsyneelle. Kuulkaa siis minua, ystävä, ottakaa asiat niinkuin ne ovat, naiset sellaisina kuin he ovat, älkääkä antako Margueriten tapaisen naisen missään suhteessa saada valtaa ylitsenne.
Tämä puhe oli viisasta ja johdonmukaista, enkä minä voinut muuta kuin myöntää hänen olevan oikeassa. Puristin sentähden hänen kättänsä ja kiitin häntä neuvosta.
— Kas niin, sanoi hän, — karkoittakaa nyt mielestänne kaikki tuulentuvat, naurakaa ja olkaa iloinen; elämä on ihana, ystäväni, riippuu vain minkälaisen lasin lävitse sitä katselee. Mutta joka tapauksessa voitte olla varma siitä, että eräs nuori nainen tässä lähellä odottaa kärsimättömänä, että mies, joka on hänen luonaan, lähtisi tiehensä; hän ajattelee teitä ja rakastaa teitä. Istukaamme nyt ikkunan ääreen ja tarkatkaamme koska tuo kreivi poistuu jättääkseen paikkansa meille.
Me istuuduimme ikkunan ääreen; Prudence tarkasti harvoja ohikulkijoita; minä uneksin. Vihdoin tuli kreivi ulos, nousi vaunuihinsa ja katosi.
Prudence sulki ikkunan.
Samassa kutsui Marguerite meitä.
— Tulkaa pian, pöytää katetaan par'aikaa, me syömme illallista! huusi hän.
Kun me saavuimme hänen luokseen, riensi Marguerite vastaani, kietoi käsivartensa kaulani ympäri ja syleili minua kiihkeästi.
— Yhäkö vielä allapäin? kysyi hän.
— Ei, kaikki on jo ohitse, vastasi Prudence, — minä olen puhunut hänelle järkeä ja hän on luvannut olla kiltti.
— Sepä hyvä!
Vasten tahtoani heitin silmäyksen vuoteeseen; se oli koskematon.
Margueritella oli jo yllään valkoinen kampausviittansa.
Me istuimme aterioimaan; Marguerite oli hurmaava, lempeä ja iloinen, ja minä koetin toteuttaa Prudencen neuvoja käytännössä ja olla yhtä iloinen kuin molemmat pöytäkumppanini. Mutta se mikä heissä oli luonnollista oli minussa pakoitettua, ja hermostunut nauruni oli vähällä päättyä kyyneliin.
Kun illallinen oli ohi jäimme me Margueriten kanssa kahden kesken. Hän istahti matolle uunin eteen ja tuijotti surullisena liekkeihin. Hän mietti. Mitä? Sitä en tiedä. Minä puolestani katselin häntä vavistuksella, ajatellessani niitä tuskia, joita hänen tähtensä sain kärsiä.
— Tule istumaan viereeni, sanoi hän äkkiä. Istahdin matolle hänen viereensä.
— Arvaappas mitä minä ajattelin?
— En voi.
— Suunnitelmaa, jonka olen laatinut.
— Ja millainen se on?
— En voi vielä kertoa sinulle sitä, mutta sanon sinulle sen seurauksen. Nimittäin, että minä kuukauden kuluttua olisin vapaa ja velaton, ja että me viettäisimme yhdessä kesän maalla.
— Etkö voi sanoa minulle kuinka se kävisi päinsä?
— En. Vaaditaan ainoastaan, että sinä rakastat minua yhtä paljon kuin minä sinua, niin se onnistuu.
— Ja oletko sinä yksin keksinyt tuon suunnitelman?
— Olen.
— Ja sinä toteutat sen yksin?
— Minä yksin saan kärsiä ikävyydet, sanoi Marguerite huulillaan hymy, jota en koskaan unohda, — mutta me saamme yhdessä nauttia eduista.
En voinut auttaa sitä, että punastuin kuullessani sanan "eduista", ja minä vastasin jokseenkin kylmästi, nousten:
— Salli minun, rakas Marguerite, olla nauttimatta muitten suunnitelmien etuja kuin niiden, jotka tunnen ja jotka itse toteutan.
— Mitä se merkitsee?
— Se merkitsee, että suuresti epäilen, että kreivi G… on mukana tuossa suunnitelmassa, jonka epäeduista yhtä vähän kuin eduistakaan en tahdo tulla osalliseksi.
— Sinä olet lapsi. Luulin, että rakastit minua. Mutta petyin. Hyvä.
Hän nousi, aukaisi pianon ja alkoi soittaa "Tanssiin pyyntö"-valssia, kunnes hän pääsi duuri juoksutukseen, johon hän aina takertui.
Tekikö hän sen tottumuksesta tahi muistuttaakseen mieleeni päivän jolloin tutustuimme toisiimme? Yhtäkaikki, tuo sävel veresti muistoja, ja minä menin hänen luoksensa, otin hänen päänsä käsieni väliin ja suutelin häntä.
— Annatko minulle anteeksi? kysyin minä.
— Sinä tiedät sen kyllä, vastasi hän. Mutta huomaa, että tämä on vasta toinen päivä ja minun täytyy nyt jo antaa anteeksi. Sinä pidät huonosti lupauksesi sokeasta tottelemisesta.
— Mitä sinä tahdot, Marguerite? Rakastan sinua liian paljon ja olen mustasukkainen pienimmästä ajatuksestasikin. Se mitä äsken ehdoitit tekisi minut hulluksi ilosta, mutta salaisuus tuon suunnitelman toteuttamisessa kiusaa minua.
— Kas niin, jutellaan nyt hiukan, sanoi hän tarttuen käsiini ja katsoen minuun niin hurmaavasti hymyillen, että minun olisi ollut mahdoton vastustaa; — sinä rakastat minua, eikö totta, ja sinä olisit onnellinen saadessasi viettää kolme tahi neljä kuukautta kanssani maalla. Tuo kahdenkeskeinen yksinäisyydessäolo tekisi minutkin onnelliseksi, mutta ei ole kysymys ainoastaan onnestani, vaan myöskin terveydestäni. En kuitenkaan voi lähteä Parisista niin pitkälle ajaksi, saattamatta asioitani järjestykseen, ja minun asiani ovat perin sotkuiset. No niin, olen keksinyt keinon selviytyä kaikesta, sekä asioistani että rakkaudestani sinuun, niin, sinuun, älä naura, sillä minä olen todellakin niin hullu, että rakastan sinua! Ja sinä olet vielä loukkaantuneen näköinen ja puhut suuria sanoja. Lapsi, sinä suuri lapsi, muista ainoastaan, että minä rakastan sinua, äläkä välitä muusta vähääkään. — Onko asia päätetty, mitä?
— Kaikki mitä sinä tahdot on päätetty, sen sinä tiedät hyvin.
— Hyvä, kuukauden kuluttua me olemme siis jossain maakylässä, käyskentelemme järven rannoilla ja juomme maitoa. Sinusta on ehkä ihmeellistä, että minä, Marguerite Gautier puhun näin. Mutta, ystäväni, se johtuu siitä, että kun tämä Parisin elämä, joka näkyy tekevän minut niin onnelliseksi, ei polta minua, niin se kyllästyttää minua, ja silloin alan äkkiä kaivata rauhallisempaa oloa, joka muistuttaa minulle lapsuudestani. Ihmisellä on aina ollut lapsuus, olkoon hänestä sitten tullut mitä tahansa. Oh, rauhoitu, minä en aio sanoa, että olen jonkun eläkettä nauttivan everstin tytär; olen köyhä maalaistyttö, enkä kuusi vuotta takaperin osannut kirjoittaa nimeäni. Mutta miksi sinä olet ensimäinen, jonka puoleen käännyn, pyytäen ottamaan osaa iloon joka minua odottaa? Luultavasti siksi, että huomaan sinun rakastavan minua itseni tähden, sen sijaan, että kaikki toiset ovat rakastaneet minua itsensä tähden… Olen usein ollut maalla, mutta en koskaan niin kuin olisin tahtonut. Nyt toivon sinusta tuota onnea, älä siis ole paha, vaan suostu pyyntööni. Ajattele näin: Hän ei elä kauan, ja minä voin vielä kerran katua, etten suostunut hänen ensimäiseen pyyntöönsä, mikä olisi ollut niin helppoa.
Mitä minä saatoin noihin sanoihin vastata? Kun pidin Margueritea sylissäni olisi hän saanut pyytää minua tekemään vaikka rikoksen, ja minä olisin sen empimättä tehnyt.
Ennenkuin kello kuuden aikaan aamulla poistuin sanoin minä:
— Tänä iltana.
Hän suuteli minua kiihkeästi, mutta ei vastannut.
Päivän kuluessa sain häneltä näin kuuluvan kirjeen:
"Rakas lapsi. En voi oikein hyvin, ja lääkäri on määrännyt minulle lepoa. Menen tänäiltana aikaisin levolle, enkä sentähden saa tavata sinua. Mutta sensijaan odotan sinua huomenna, päivällä. Rakastan sinua."
Ensimäinen ajatukseni oli: hän pettää minua.
Kylmä hiki kohosi otsalleni, sillä rakastin jo liian paljon tuota naista, jotta tämä epäluulo ei olisi voinut tehdä minua sekapäiseksi.
Silloin johtui mieleeni, että minullahan oli hänen asuntonsa avain ja saatoin niin ollen mennä sinne kuten tavallisesti. Siten saisin heti tietää totuuden, ja jos tapaisin siellä miehen, niin pehmittäisin hänet siinä paikassa.
Etsittyäni häntä illalla turhaan kaikista teattereista läksin kello yhdentoista aikaan d'Antin kadulle.
Margueriten ikkunat eivät olleet valaistut, mutta minä soitin joka tapauksessa kelloa.
Portinvartija kysyi ketä halusin tavata.
— Marguerite Gautier'ta, vastasin minä.
— Hän ei ole vielä palannut.
— Menen kuitenkin ylös häntä odottamaan.
— Siellä ei ole ketään kotona.
Etten vaikuttaisi naurettavalta poistuin kuitenkin, vaikka minulla olikin hallussani huoneuston avain. Mutta minä en palannut kotiini, en voinut poistua tuolta kadulta ja jättää Margueriten taloa silmistäni.
Keskiyön aikana pysähtyivät umpinaiset vaunut d'Antin katu 9:n eteen; tunsin hyvin nuo vaunut; kreivi G… astui niistä ulos; sitten hän meni sisälle, lähetettyään ensin vaunut pois.
Toivoin silmänräpäyksen ajan, että portinvartija käännyttäisi hänet, niinkuin minutkin, takaisin; mutta kello neljän aikaan aamulla odotin vielä hänen paluutaan.
Tuskia, joita sinä yönä kärsin, ei voida sanoin kuvata.